Laatinut Panu Petteri Höglund
Palaa tästä Venäjä-hakemiston pääsivulle.
Aleksanteri I: Venäjän keisari vuosina 1801-1825. Aleksanteri kaappasi vallan isältään, lyhytaikaiseksi hallitsijaksi jääneeltä Paavalilta, jonka politiikka oli tempoilevuudessaan miltei mielipuolista. Aleksanteri pyrki aluksi pysyttelemään Napoleonin johtaman Ranskan Eurooppaan sytyttämien sotien ulkopuolella, mutta lopulta Napoleonin laajenevasta vallasta huolestuneena paneutui taistelemaan tätä vastaan Englannin ja Itävallan liittolaisena. Venäläiset osallistuivat Napoleonia vastaan käytyihin taisteluihin Austerlitzissa, nykyisessä Tshekinmaan Slavkovissa vuonna 1805 ja Friedlandissa, nykyisessä Venäjän Kaliningradin alueen Pravdinskissa vuonna 1807, mutta molemmilla kerroilla taistelu loppui Venäjän ja sen liittolaisten (Austerlitzissa itävaltalaisten, Friedlandissa preussilaisten) tappioon, ja Aleksanterin oli Tilsitin sopimuksessa 1807 taivuttava mukaan ns. mannermaansulkemukseen, Napoleonin ylläpitämään Englannin vastaiseen saartoon. Ruotsi, joka ei suostunut muuttamaan kielteistä asennettaan Napoleoniin, joutui tällöin sotaan Aleksanterin Venäjän kanssa, ja sen tuloksena Suomi siirtyi Venäjän hallintaan vuonna 1809. Piakkoin Aleksanteri vaihtoi taas puolta, jolloin Napoleon kokosi valtavan monikansallisen armeijan, la Grande Arméen, hyökkäämään Venäjälle. Venäläiset puolustautuivat yhtenä miehenä maahantunkeutujaa vastaan, ja vaikka Borodinon taistelu (syyskuussa 1812) ei pystynytkään pysäyttämään Grande Arméen etenemistä, mitään pysyvää voittoa Napoleon ei kyennyt saavuttamaan, ei edes miehittämällä Moskovan viikkokausiksi. Onnistumatta saamaan aikaan toivomaansa neuvottelukosketusta Aleksanteriin Napoleon perääntyi myöhäissyksyllä 1812, jolloin suuri armeija nopeasti mureni murto-osaan vihollismaan ankarissa oloissa. Aleksanterin armeija seurasi kannoilla ja nostatti avukseen niin Itävallan kuin Preussinkin, ja Pariisiin voittoisana saapunutta Aleksanteria juhlittiin lopulta Euroopan vapauttajana Napoleonin vallan kaaduttua.
Sisäpolitiikassaan Aleksanteri oli hallituskautensa alkuaikoina taipuvainen kokeilemaan monenlaisia demokraattisia uudistuksia, mutta jätti ne yleensä kesken. Maaorjuudesta luovuttiin Baltian maiden alueella, monenlaisia uusia kouluja perustettiin ja hallintoa modernisoitiin länsimaisen ministeriöjärjestelmän mukaiseksi. Vuosina 1807-1812 eräänlaisena pääministerinä toimineen Mihail Speranskin johdolla pyrittiin oikeusvaltion luomiseen sekä vallan kolmijakoon ja hallintouudistukseen, mutta tässäkin tavoitteet jäivät toteuttamatta Speranskin jouduttua epäsuosioon ja Siperiaan. Hallituskautensa loppuaikoina Aleksanteri palasi perinteisemmän vanhoillisen itsevaltiuden linjoille keskittyen uskonnollisen mystiikan harrastamiseen.
Aleksanterin kuoltua maa jäi joksikin aikaa ilman hallitsijaa, kun oli sovittu, että laillisen vallanperijä Konstantinin sijasta valtaan nousisikin toinen poika, Nikolai (sittemmin tsaari Nikolai I). Tämä johti kiusalliseen vallanperimyskiistaan, jota dekabristit, kapinallinen upseeri- ja intellektuelliryhmä käytti hyväkseen.
Araktshejev, Aleksej: Aleksanteri I:n (vallassa 1801-1825) valtakauden loppuaikana tsaarin suosikki ja käytännössä eräänlainen pääministeri. Araktshejev kannatti ja pani toimeen taantumuksellisia poliittisia päätöksiä, jotka olivat tyypillisiä ikääntyvän ja uskonnolliseen mystiikkaan innostuneen Aleksanterin hallintotavalle.