Palaa tästä Venäjä-hakemiston pääsivulle.

samizdat omakustanne, maanalainen julkaisu. Sana on parodia neuvostoliittolaisesta lyhennekielestä (vrt. Gosizdat, lyhenne sanoista gosudarstvennoje izdatel'stvo = "valtiollinen kustantamo"; sam- = itse-).

Samizdat-kirjallisuus ei ole mikään uusi ilmiö Venäjällä.Myös tsaariaikoina kirjoja sensuroitiin, ja monet huomattavat kirjailijat joutuivat teostensa poliittisesti arkaluontoisen sisällön vuoksi vankilaan tai karkotukseen. Esimerkkeinä voidaan mainita kirkkouudistusta vastustanut isä Avvakum; Katariina Suuren vainoama yhteiskuntakriittinen kirjailija Radishtshev ja vallankumouslehti Kolokolia ulkomailta käsin kustantanut Aleksandr Hertzen.

Neuvostoliitossa samizdat joukkoilmiönä kuuluu vasta Stalinin kuoleman jälkeiseen aikaan. Bolshevikkivallan alkuvuosina oli toki voimassa sotasensuuri, mutta sodalla on sodan lait; sen jälkeen kun valta vakiintui, myös suhtautuminen kirjallisuuteen liberalisoitui, ja monet kirjailijat olivat odottavalla kannalla uskoen vapautumisen etenevän niin että pöytälaatikkoonkin jätetyt kirjat pääsevät vielä vapaalla Venäjällä julkisuuteen. Stalinin ankarimmat sortovuodet taas eivät jättäneet tilaa millekään yksityistä pöytälaatikkorunoilua kummemmalle maanalaiselle kirjallisuudelle.

Stalinin kuoltua alkoivat lähinnä tunnettujen runoilijoiden sensuroidut runot kiertää käsikirjoituksina kädestä käteen; seuraava vaihe oli sellaisen maanalaisen lehdistön syntyminen, jossa kirjoittivat uudetkin tekijät. Taiteellisesti kovin korkeatasoisesta toiminnasta ei aina ollut kyse, ei liioin niin uskalletusta kuin voisi luulla. Samizdat-levitykseen joutunut teos saattoi tietysti olla hyvin kuumaa kamaa (esim. vankileirikuvaukset), mutta ehkä tyypillisempi tapaus oli viime hetkellä kielteisen sensuuripäätöksen saanut kirja, joka oli ehditty jo ilmoittaa hyväksytyksi ja julkaistavaksi. Näin kävi esimerkiksi Solzhenitsynin Syöpäosastolle. Oli myös mahdollista, että samizdatissa kiersivät tunnetun kirjailijan sensuroituina ilmestyneiden teosten sensuroimattomat versiot - tyypillinen tapaus oli Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Samizdat-levitykseen saattoi joutua myös sallittu, mutta pienenä painoksena ilmestynyt teos - paperisäännöstely oli yksi sensuurin hienostuneimpia muotoja.

Tavallisin samizdat-painokone oli nyrkkivoimalla toimiva kirjoituskone. Kopiokonetekniikkaan Neuvostoliiton viranomaiset suhtautuivat kauhulla ja vavistuksella, sillä samizdat-väen käsissä yksikin rupinen vanha xerox oli atomipommin väärti ihmease.

Neuvostosensuurin toiminta saattaa länsinäkökulmasta käsin näyttää mielivaltaiselta ja sensurointikriteerit epäjohdonmukaisilta. Esimerkiksi Boris Pasternakin Tohtori Zhivagon kaltainen hiljainen ja harmiton teos joutui kielletyksi, kun taas Valentin Pikul'in selvästi isovenäläiseltä fasismilta haiskahtavat, juutalaisvastaiset ja hieman pornahtavatkin roskakirjat menivät vaikeuksitta läpi Brezhnevin sensuurista. Pasternakin kirjan nähtiin propagoivan epäpoliittista maailmankatsomusta, kun tosi neuvostoihmisen kuului ottaa kantaa neuvostovaltion ja/tai/eli Puolueen puolesta imperialistista kapitalismia vastaan; tsaarinaikaisen äärioikeiston kantoja seuraileva Pikul' oli kuitenkin omiaan herättämään valtiota lujittavaa militaristista venäläistä nationalismia, joten hänen kirjoihinsa ei kajottu.

Tietoisen ja taistelevankin samizdat-kirjallisuuden lipunkantajina pidetään Andrej Sinjavskia ("Abram Tertz") ja Julij Danielia ("Nikolaj Arzhak"), jotka kirjoittivat absurdeja fantasiaromaaneja. Molemmat tuomittiin 1960-luvun puolivälissä näyttävissä oikeudenkäynneissä pitkiin leirirangaistuksiin; prosessin kirjailijoissa herättämä uhma ja raivo oli kuitenkin omiaan vain vauhdittamaan samizdat-harrastusta.

Samizdat-kulttuurista nousi tai siihen osallistui useita taiteellisesti merkittäviä kirjailijoita: Vladimir Vojnovitsh, Solzhenitsyn, Vasilij Grossman, Aleksandr Zinovjev, Sergej Dovlatov. On kuitenkin varottava romantisoimasta samizdat-kirjallisuutta ja toisinajattelijoita. Lännessä, varsinkin porvarillisissa piireissä, on kauan elänyt myytti kommunistimaiden toisinajattelijoista puhdasotsaisina vapaussankareina, joiden kirjoitukset ovat herransanaa ja joiden arvosteleminen on sinänsä jo merkki epäilyttävistä kommunistisympatioista. Tämä on kuitenkin naiivi asenne. Suuri osa samizdat-kirjallisuudesta oli joko aikaansa sidottua käyttökirjallisuutta ja journalismia, jonka arvo jälkimaailmalle on lähinnä dokumentaarinen, tai sitten pikemminkin innokkaiden kuin kyvykkäiden kynäilijöiden tuherruksia, joita kukaan ei jaksa lukea. (Eihän loppujen lopuksi kaikki netistäkään löytyvä niin fiksua ole, vaikka se rajattoman sananvapauden tyyssija onkin.) Myös osaavammista kirjoittajista monet ovat venäläisen perinteen - vallankin tsaarinaikaisen - perustalta, vailla kokemusta demokraattisesta elämänmenosta, päätyneet kannattamaan patriarkaalisia tai arkaaisia arvoja, jopa isovenäläistä imperialismia, jota ei edes konservatiivisesta länsiperspektiivistä voitane pitää sen enempää Venäjän kuin muun maailmankaan kannalta kovin lupaavana aatteena.

Yhtä väärin olisi kuitenkin tuomita kaikki neuvostokriittiset kiirjailijat tai intellektuellit katkeriksiäärioikeistolaisiksi, joiden elämänsisältö on pelkä hedelmätön taistelu kommunismia vastaan. Esimerkiksi Lev Kopelev, joka osallistui niin kulakkien hävittämiseen kuin toiseen maailmansotaan, älysi vanhettuaan ja viisastuttuaan nähdä menneisyytensä kriittisessä, analyyttisessa valossa ja omistautua myönteiselle katumustyölle rakentamalla sopua Puolan, Venäjän ja Saksan kansojen välille. Häntä on syytä pitää arvostettavana ja kunnioitettavana hahmona niin "vasemmistolaisesta" kuin "porvarillisestakin" näkökulmasta.

Sholohov, Mihail Aleksandrovitsh (1905-1984), kirjailija. Sholohov kuului sosialistisen realismin tienraivaajiin: jo nuorena hän debytoi aikakauslehti Molodaja gvardijassa, ja neuvostokirjallisuuden varhaisvuosien koulukuntakiistoissa hän piti RAPPin (proletaarikirjailijoiden liiton) puolta. 1920-luvun lopulla kasakkasyntyinen kirjailija vetäytyi nuoruutensa maisemiin Donille, missä alkoi syntyä pääteos, eeppinen romaani Tihij Don/Hiljaa virtaa Don, joka kertoo kasakkakansan kohtaloista vallankumouksen aikana. Tarinan keskipisteessä on Grigori Melehovin, historian avuttoman heittopussin onneton rakkaus naimisissa olevaan Aksinjaan.

Hiljaa virtaa Don yrittää kovasti olla sosialistis-realistisesti oikeaoppinen romaani, eikä Sholohovkaan ollut niitä kirjailijoita, joiden odottaisi poikkeavan virallisista kannoista. Romaani on kuitenkin riittävän rehellinen ollakseen luettava, ja se suhtautuu ymmärtäväisesti niihin dilemmoihin ja ristiriitoihin, joiden keskellä Grigori tekee traagisia valintojaan. Tarinan lopussa Grigori on menettänyt Aksinjan, joka on kuollut satunnaiseen luotiin, ja joutuu rakentamaan elämänsä uudelleen pienen poikansa kanssa. Naiivin ja herttaisen lapsen voi tulkita kommunismin tulevaisuudentoivona, mutta on selvää, että Grigori ennen muuta joutuu tyytymään elämäänsä pojan kanssa kuin tulee siitä onnelliseksi, ja on ilmeistä, että jos Grigorin kohtalo on koko Venäjän kohtalon vertauskuva, neuvostoelämän ihanuuden sijasta Sholohov korostaa edes jonkinlaisen rauhan ja yhteiskunnallisen rakennustyön tarpeellisuutta lopen uupuneelle maalle - tapahtukoon se sitten vaikka kommunismin puitteissa. Kommunismi kelpaa siinä missä mikä tahansa muukin aate, jos se tarjoaa rauhaa ja lepoa sotaväsyneelle ja leipää nälkäiselle.

Tämä rehellisyys pystyi vielä jotenkin pelastamaan Don-romaanin luettavaan kuntoon, mutta Sholohovin toinen suurromaani, Podnjataja tselina/Aron raivaajat kuuluu ainakin alkupuoleltaan stalinistisen pupun ulkomuseoon ylistäessään kommunistista kollektivisointia tavalla, jolla ei ole minkäänlaista yhteyttä Stalinin aikaisen maaseudun todellisuuteen. Paljonkin korkeammalla tasolla on Sud'ba tsheloveka ("Ihmiskohtalo"), 1950-luvulla olojen vapautuessa syntynyt kertomus saksalaisten sotavangiksi joutuneesta miehestä: aihe oli varsin tabuisoitu, koska sotavankeja pidettiin Stalinin aikoina maanpettureina.

Sholohov sai vuonna 1965 Nobelin kirjallisuuspalkinnon ensi sijassa Hiljaa virtaa Don -romaanista. Kirja on siksi paljon parempi kuin Sholohovilta olisi ollut muun tuotannon perusteella olettaa, että hänen on epäilty käyttäneen hyväkseen Fjodor Krjukov -nimisen kasakkakirjailijan käsikirjoitusta. Huhua ei kuitenkaan ole vahvistettu.

Don-romaanista on liikkeellä kahta eri versiota, toista Sholohov on muokannut poliittisesti tarkoituksenmukaiseen suuntaan. Kirjan lukijoiden kannattaakin aina ottaa selville, kummasta laitoksesta on kyse.

Skoropads'kyi, Pavlo. Kasakkahetmani (atamaani), jonka saksalaiset asettivat Ukrainan valtionpäämieheksi Brest-Litovskin rauhan jälkeen tarkoituksenaan luoda Ukrainasta itselleen myötämielinen alusmaa.

skyytit. Ilmeisesti iranilaista kieltä puhunut kansa, joka piti nykyisen Etelä-Venäjän alueita hallussaan joitakin vuosisatoja viimeisen Kristuksen syntymää edeltäneen vuosituhannen keskivaiheilla. Skyytit tunnetaan varsinkin vaikuttavista kultakoruistaan, jotka ovat usein taidokkaita miniatyyriveistoksia. Heidän menestyksensä sotureina ja valloittajina perustui rautaan, jota heidän yhä pronssikautta eläneet vastustajansa eivät vielä tunteneet.

Solovjov, Vladimir Vladimirovitsh (1853-1900), filosofi, runoilija, mystikko. Solovjov oli alkujaan slavofiili, mutta huomasi pian, että slavofiilit eivät tosissaan pyrkineet mihinkään erityiseen venäläiseen henkisyyteen, vaan olivat pohjimmiltaan epäintellektuaalisia, äärioikeistolaisia isovenäläisiä imperialisteja. Toisin kuin yleensä, hänellä tämä ei merkinnyt päätöstä ruveta radikaaliksi eikä sosialistiksi, sillä hän oli uskonnollinen mies eikä voinut kannattaa ateistisia aatteita. Hänestä tuli siis hyvin omanlaisensa liberaali intellektuelli, jossa yhdistyi tiukka filosofinen loogisuus ja aidon uskonnollisen kokemuksen tavoittelu. Niinpä hän saattoi kesken British Museumissa harjoittamiensa tutkimustöiden lähteä Egyptiin uskonnollisen ilmestyksen perässä.

Solovjov haaveili maailmanlaajuisesta teokratiasta ja protestanttien, katolisten ja ortodoksien yhdistymisestä takaisin vanhaksi alkukirkoksi. Hän vastusti uskonnollisten vähemmistöjen sortoa ja kuolemanrangaistusta, mistä hyvästä hän sai potkut Moskovan yliopiston filosofian professuurista. Lehtikirjoittelijana hän oli kyvykäs, tarpeen vaatiessa aika teräväkielinenkin. Kaikenlainen kansalliskiihko oli hänelle vierasta ja vastenmielistä, eikä hän salaillut tätä.

Suomeen Solovjov liittyy sikäli, että hän vietti elämänsä ehtoopuolella kesiään Saimaan rannalla. Monien muiden vapaamielisten venäläisten intellektuellien tapaan hän ihaili Suomen suuriruhtinaskuntaa pitäen sitä keisarikunnan edistyksellisimpänä ja sivistyneimpänä osana, josta muiden tulisi ottaa oppia. Hän oli tavattoman ihastunut suomalaiseen luontoon ja kirjoitti siitä kirjallisesti merkittäviäkin runoja, jotka olivat niin aistillisia, että Moskovan ja Pietarin juorukellot epäilivät "Saimaata" hänen salaiseksi suomalaiseksi rakastajattarekseen!

Sympaattisesta ja järkevästä julkisivustaan huolimatta Solovjov oli myös kiihkeä uskonnollinen mystikko, joka naiivisti uskoi mm. kristinuskon taivaaseen konkreettisesti olemassaolevana paikkana. Hän joutui poistumaan tuohon konkreettiseen paikkaan aika nuorena - ei vielä viittäkymmentäkään täyttäneenä - sillä ilmeisestikin hänen levoton elämänsä kävi terveydelle: hän tuntuu olleen helppo saalis monenlaisille uskonnollisille ja hengellisille huijareille.

Solzhenitsyn, Aleksandr Isajevitsh (s.1918), Nobel-kirjailija, Brezhnevin ajan toisinajattelija. Solzhenitsyn ei koskaan tavannut isäänsä, joka kaatui ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheissa. Hän varttui Donin Rostovissa (ei tule sekoittaa Moskovan itäpuoliseen historiallisten kaupunkien Kultaiseen renkaaseen, Zolotoje kol'tso, kuuluvaan Rostoviin) ja opiskeli matematiikkaa ja fysiikkaa, kunnes sota vei hänet rintamalle. Hän oli puna-armeijassa kapteenina joukkojen edetessä Itä-Preussin Osterodeen (nyk. Puolan Ostróda), missä armeijan vastavakoilu SMERSH pidätti hänet. Pidätyksen syynä oli hänen Stalinia kritisoiva yksityiskirjeenvaihtonsa, joka joutui turvallisuuselinten haltuun. Tuomioksi tuli kahdeksan vuotta ojennustyöleiriä ja ikuinen karkotus.

Osan tuomiostaan Solzhenitsyn istui Ekibastuzin työleirissä, osan Moskovan lähellä sijaitsevassa Marfinon erikoisvankilassa, oikeastaan vankitutkijoiden työvoimalla pyöritetyssä luonnontieteellis-teknisessä laboratoriossa, jossa hän koulutuksensa vuoksi joutui osallistumaan salakuuntelunkestävän puhelimen kehittelemiseen Stalinia ja turvallisuuselimiä varten. Tästä hän kirjoitti myöhemmin romaanissaan Ensimmäinen piiri/V kruge pervom, ja hän tutustui siellä myös toiseen sittemmin merkittäväksi toisinajattelijaksi ja vankileirikirjailijaksi nousseeseen intellektuelliin, germanisti Lev Kopeleviin.

Vapauduttuaan leiristä Solzhenitsyn joutui karkotetuksi Kazakstanin syrjäseuduille, missä hän sairastui pian syöpään. Sädehoito tai hänen käyttämänsä luonnonlääke paransi taudin, ja kokemuksistaan hän ammensi aineistoa romaaniinsa Syöpäosasto/Rakovyj korpus.

1960-luvun alussa Solzhenitsyn, joka ei tuolloin vielä ollut saanut tavoiteltua Moskovan "kansalaisuutta" eli propiskaa, onnistui Kopelevin välityksellä lähettämään vankileiriaiheisen novellinsa Ivan Denisovitshin päivä/Odin den' Ivana Denisovitsha arvostetun kirjallisuuslehden Novyj mirin päätoimittajana tuolloin toimineelle sotarunoilija Aleksandr Tvardovskille. Tvardovski hyväksytti novellin Hrushtshovilla, jonka destalinisointikampanjaan sen julkaisu näin tuli liitetyksi. Novelli käsitteli taiteellisesti kunnianhimoisella tavalla, mustan huumorinkin keinoin, vankileirin arkipäivää kansanmies Ivan Denisovitsh Shuhovin silmin.

Varsin pian novellin julkaisemisen jälkeen neuvostoyhteiskunnan tuuli kääntyi ja Solzhenitsyn joutui vaikeuksiin. Jo julkaistavaksi hyväksytty romaani Syöpäosasto pysäytettiin, ja myös näytelmä Vanki ja leirihuora, alkuperäisversiona Työn tasavalta/Respublika truda, jäi vaille ensi-iltaansa. Sekä Syöpäosasto että kirjailijan neuvostosensuurin varalta siistimä Ensimmäinen piiri jäivät samizdatin ja emigranttikustantajien julkaistaviksi.

Ensimmäistä piiriä on pidettävä kirjailijan taiteellisesti merkittävimpänä teoksena. Tässä romaanissa asetetaan vastakkain kaikkensa menettäneet vangit, joilla kuitenkin on tallella rohkeutensa ja ihmisarvonsa, sillä heitä ei voi enää pelotella millään; ja toisaalta vapaudessa olevat kansalaiset, eritoten Stalinin lähipiiriin kuuluvat, jotka pelkäävät jatkuvasti diktaattorin oikkuja, vapisevat ja nöyristelevät hänen edessään juuri siksi, että heillä on menetettävää: juuri tämä saa heidän elämänsä näyttämään pohjimmiltaan vankeuttakin arvottomammalta. Myös romaanin henkilökuva Stalinista on psykologisesti melko uskottava; puheet "karikatyyrimäisyydestä" eivät sen kohdalla ole oikeudenmukaisia.

1970-luvun alussa Solzhenitsyn joutui lopullisesti neuvostoviranomaisten silmätikuksi julkaistessaan kollektiivisen historiansa neuvostovankileireistä, Vankileirien saariston/Arhipelag GULag. Kirjan johdosta korkeimmalla taholla keskusteltiin Solzhenitsynin surmaamisesta, mutta sen sijaan hänet karkotettiin Saksaan.

Saaristoa pidetään nykyään Solzhenitsynin pääteoksena; sitä on moitittu propagandistisesta otteesta, mutta se ei ole vailla puhtaasti kirjallisia ansioita, ja paikoitellen se intoutuu jopa hyytävään hirsipuuhuumoriin. Solzhenitsynin kokonaisarviota stalinismin uhrien lukumäärästä on Zhores Medvedevin mielestä pidettävä puhtaasti väestötilastollisista syistä yliampuvana, mutta tämä ei tietenkään tee hänen kokoamaansa tietoa yksittäisistä kohtaloista ja vankieirien arjesta sen vähemmän merkittäväksi.

Itse Solzhenitsyn kuitenkin koki pääteoksekseen Venäjän 1900-luvusta kertovan historiallisen romaanisyklinsä Punainen pyörä/Krasnoje koleso, jonka ensimmäinen osa Elokuu neljätoista/Avgust tshetyrnadtsatogo ilmestyi jo 70-luvun alussa. Kirjasarjan tavoitteena oli kertoa "totuus" Venäjän historiasta, mutta varsin nopeasti Solzhenitsynin käsitys totuudesta urautui slavofiilisille, patriarkaalisille sivuraiteille, mikä turmeli kirjatkin; esimerkiksi sykliin kuuluva pienimuotoinen romaani Lenin v Tsjurihe ("Lenin Zürichissä") latistaa Leninin pelkäksi operettipahikseksi yrittämättäkään kunnolla pohtia sitä henkilökuvauksen kannalta haastavaa paradoksia, että Lenin oli vallanhimoisen despootin ohella myös aito idealistinen vallankumouksellinen.

Solzhenitsynin ansioita kirjailijana, toisinajattelijana ja totuuden torvena ei ole syytä kiistää, mutta on kyseenalaista, miten rakentava hänen roolinsa voi olla nyky-Venäjällä hänen rappeuduttuaan monien muiden venäläisten kirjailijoiden tapaan vanhoilla päivillään keskinkertaiseksi lännenvihaajaksi ja taantumukselliseksi. Näyttää jopa siltä, että lännenvastaisuus on saanut kirjailijan vanhoilla päivillään suhtautumaan luvattoman naiivisti esim. entisiin KGB-miehiin, jotka 1970-luvun Solzhenitsyn olisi inhoten kiertänyt kaukaa.

sosialistinen realismi (erillisartikkeli, johon pääsee tästä linkistä)