Clairen päiväkirja kertoo RE 2-pelin tapahtumat Claire Redfieldin näkökulmasta.
Clairen päiväkirjan on kirjoittanut Bella.

YÖ RACCOON CITYSSÄ: CLAIREN PÄIVÄKIRJA

OSA 1/4

29.9.1998

Saapuessani Raccoon Cityyn aurinko oli laskenut, ja pimeys oli jo laskeutunut kaupungin ylle. Siksi en osannut kummastella ihmisten puuttumista kaduilta. Minulla oli nälkä, ja siksi pysäytin moottoripyöräni pikaruokaravintolan ulkopuolelle ja menin sisään. Ensisilmäyksellä ravintola vaikutti sekin tyhjältä, mutta kun kävelin peremmälle näin jotain karmeaa. Lattialla oli mies joka näytti syövän toista ihmistä! Minut huomattuaan hän lähti tulemaan minua kohti naama ja kädet veressä. Kävelin takaperin, ja kun törmäsin oveen josta olin ravintolaan tullut, huomasin ikkunoiden takana olevan monta örisevää verinaamaa. Hädissäni katsoin ympärilleni ja juoksin kohti ainoaa pakomahdollisuutta, varauloskäyntiä. Kun avasin oven, sen takaa paljastui mies joka osoitti minua aseella. Ehdin vain huudahtaa "Älä ammu!" kun mies käski minua maastoutumaan. Tein niin, ja mies ampui minua ahdistelleen olennon. "Mennään poliisiasemalle, siellä on paljon turvallisempaa", mies sanoi. Juoksimme lähistöllä olleeseen poliisiautoon ja läksimme matkaan.

Matkalla esittelimme itsemme toisillemme. Mies, Leon Kennedy, kertoi olevansa poliisi ja ensimmäistä päivää töissä. Hänkään ei tiennyt, mikä ihme kaupungissa oikein oli vialla. Leon pyysi minua katsomaan auton hansikaslokeroon. Siellä oli pistooli. "Pidä se", Leon kehoitti. Samassa auton takapenkiltä nousi taas yksi verinaama, ja Leon menetti auton hallinnan. Törmäsimme johonkin, ja se olento lensi tuulilasin läpi. Turvavöiden ansiosta meille kummallekaan ei käynyt mitenkään. Mutta jotain kamalampaa oli tulossa: autoamme kohti tuli vauhdilla rekka-auto. Ryntäsimme äkkiä omilta puoliltamme autoa ulos. Rekka törmäsi autoomme ja räjähti luoden väliimme ylitsepääsemättömän tulipallon. "Suuntaa poliisiasemalle, tavataan siellä!" Leon huusi tulimeren yli. "Okei!" huusin takaisin.

Katsoin ympärilleni. Olin kadulla, ja ympärilläni näkyi monta örisevää olentoa, jotka kaikki tulivat hitaasti minua kohti. Juoksin niitä väistellen katua pitkin kujalle. Umpikuja! Kokeilin hädissäni lähellä itseäni ollutta ovea. Onneksi se avautui, ja pääsin pakoon parilta kujalla olleelta örkiltä.Suljettuani oven perässäni huomasin astuneeni asekauppaan. Joku mies, ilmeisesti kaupanpitäjä tähtäsi minua aseella. "Älä liiku!" hän komensi. "Kuka olet? Mitä teet täällä?" "Älä ammu, minä olen ihminen!" huudahdin. Mies laski aseensa alas ja tuli luokseni. "Mitä tässä kaupungissa oikein on tekeillä?" kysyin häneltä. "Odota", mies sanoi ja laittoi oven lukkoon. Sen tehtyään hän jatkoi: "Minulla ei ole hajuakaan. Siinä vaiheessa kun huomasin että jokin on vialla, koko kaupunki oli jo täynnä zombeja." Zombeja! Niitäkä nuo olennot olivat? Kävelin peremmälle liikkeeseen ja otin itselleni hyllyltä pari laatikollista ammuksia. Kun olin lähdössä liikkeestä takaoven kautta, kuului hirveää räminää ja ikkunan läpi ryntäsi ainakin neljä zombia onnettoman asekauppiaan kimppuun. Ammuin zombit, ja menin maassa makaavan miehen luo. Hän oli jo kuollut. Otin maasta aseen, jolla hän oli tähdännyt minua. Se näytti jonkinlaiselta jalkajouselta.

Menin ulos kaupan takana olevalle kujalle. Seurasin kujaa niin pitkälle kuin pystyin; olin taas umpikujassa. Jonkinlainen pakettiauto esti kulkuni yhtään pidemmälle. Otin auton takaosassa olleen panoslaatikon talteen. Samassa kuulin takaani oudon äänen. Aiemmin ohittamani verkko-ovi oli rikottu ja pitkin kujaa minua lähestyi varmaan puolenkymmentä zombieta. Ammuin oliot nopeasti kumoon ja juoksin noiden onnettomien sielujen rikkomasta ovesta koripallokentälle. Siellä minua odotti vielä yksi zombie. En halunnut jäädä sitä tappamaan - minun olisi varmaan parasta säästää ammuksia aina kuin vain voin - vaan ohitin sen pienellä väistöliikkeellä. Avasin koriskentän toisella puolella olevan oven ja kiipesin sen takana olevat portaat ylös. Kiersin parvekkeita pitkin talon ympäri ja laskeuduin toiset portaat alas. Otin roskalaatikon päällä olleen patilaatikon haltuuni. Roskisdyykkariksiko sitä ollaan tultu, muistan ajatelleeni lähes hysteerisenä. Olin tullut tähän kaupunkiin etsimään veljeäni, en taistelemaan henkeni edestä. Mitä jos en selviäisi kaupungista ulos hengissä? Lopeta! käskin itseäni. Kyllä sinä pärjäät. Etsit vain sen poliisiaseman ja Leonin. Ehkä hän tietää miten päästä pois kaupungista. Ehkä löydät kyttäasemalta myös Chrisin! Rohkaistuneena kiipesin roskalaatikon päälle ja ammuin sen toisella puolella olleet kaksi zombieta. Hyppäsin alas ja juoksin kujan päässä olevan oven luo paria zombia väistellen. Avasin oven.

Olin jonkinlaisella kadulla, jolta kuului hirveää ääntä. Juostuani kulman ympäri näin mistä ääni tuli. Kadulla oli monta zombia maassa olevan ruumiin kimpussa. Minun teki mieli oksentaa. Juoksin aterioivan lauman ohitseni vain löytääkseni taas itseni umpikujasta. Hädissäni juoksin olevan bussin luo. Huomasin silmäkulmastani että zombiet olivat jo nousseet ateriansa äärestä. Onneksi bussin ovi aukesi. Helpotuksesta huokaisten suljin oven perässäni. Bussissa lemusi hirveälle. Yhdellä silmäyksellä näin että lukuisten ruumiiden lisäksi siellä oli ainakin kaksi enemmän tai vähemmän elollista olentoa. Niistä toinen lähestyi minua käytävää pitkin ryömimällä. Ammuin sitä päähän. Otin bussin peräpenkillä olleen kassin päältä jälleen uuden panoslaatikon - kukahan oli ripotellut niitä ympäri kaupunkia? ;) Ammuin äkkiä linjurissa olleen toisenkin zombien ja astuin etuosan ovesta ulos.

Olin zombien kansoittamalla kadulla. Juoksin niitä väistellen - onneksi ne olivat niin hitaita liikkeissään - kadun toisessa päässä olevalle rautaovelle. Menin ovesta ja katsoin sivulleni. Siellä näkyi olevan puistokäytävä ja ainakin pari elävää kuollutta. Ei kiitos, ajattelin ja juoksin eteenpäin. Laskeuduin rappuset alas, kuljin kujaa pitkin ja nousin raput ylös. Huomasin edessäni olleessa kukkapenkissä kasvin, joka on tunnettu verenvuotoa tyrehdyttävästä vaikutuksestaan. Revin kasvin talteen. Kerrankin kasvituntemuksestani oli hyötyä! Toivoin vain etten koskaan joutuisi käyttämään parantavaa rehuani. Kävelin hitaasti katua pitkin ja näin hämmästyksekseni vieressäni olevan talon seinässä kirjaimet 'RDP'. Raccoon City Police Department! Olin siis vihdoinkin, ja kaikesta huolimatta löytänyt määränpääni. Astuin poliisiaseman ovista sisään.

No on paikalla kokoa! oli ensimmäinen ajatukseni kun katselin aulassa ympärilleni. Paikka oli valtava ja monikerroksinen. Miten näin pienessä kaupungissa on näin iso poliisiasema? Miten löytäisin täältä Leonin... ja Chrisin? Koko giganttinen aula vaikutti typötyhjältä. Kokeilin lähimpänä itseäni olevaa ovea, mutta se oli lukossa. Astuin muutaman rappusen alas ja kokeilin toista ovea. Kuitenkin vasta kolmas ovi aukesi suosiolla.

Astuin sisään huoneeseen, joka oli mullinmallin. Verta oli joka paikassa ja pöytiä ylösalaisin. Mutta huoneessa oli myös poliisi, pahoin haavoittunut mutta elossa! Menin hänen luokseen. Kysyin häneltä Chrisistä. Poliisi kertoi minulle, että he olivat menettäneet yhteyden häneen muutamaa päivää aikaisemmin. Jeppe antoi minulle avainkortin, jolla voisin avata hallin ovet. Hän käski minua etsimään mahdollisia eloonjääneitä. Kun sanoin "Mutta..." hän tähtäsi minua aseella ja käski menemään. Tein niin, mutta ennen lähtöäni lupasin tulla vielä hakemaan hänet. Kun astuin taas aulaan, kuulin hänen lukitsevan oven perässäni. Samperi! Kävelin aulassa olevan ison vastaanottopöydän luokse. Otin tiskiltä panokset ja menin tietokoneen luokse. Ja, aivan niin kuin poliisi oli sanonutkin, pystyin avaamaan ovet avainkortin avulla. Kuulin monta loksahdusta kun ovien lukot avautuivat. Päätin kokeilla ensimmäiseksi ovea, jonka olin yrittänyt avata toisena.

Huoneessa ei ollut ketään. Astelin huoneessa olevan laatikon luokse ja yritin avata sen. Se oli lukossa, mutta avautui kiltisti käsittelyni jälkeen. Otin haltuuni laatikossa olevat panokset. Kävellessäni kohti huoneessa olevaa toista ovea huomasin ikkunan takana liikettä. Mikä ihme tuokin oikein oli?! Se ei pelaa joka pelkää, ajattelin, huokaisin syvään ja avasin oven. Sen takana olevassa käytävässä ei ollut ketään eikä mitään. Juoksin nurkan ympäri ja pysähdyin niille sijoilleni. Lattialla makasi päätön poliisi. Nielaisin ja kumarruin ruumiin puoleen. Löysin sen taskusta pateja. Nousin ylös ja yritin avata käytävässä olevan oven. Se oli lukossa. Kävelin hitaasti eteenpäin kohti lattialla olevaa suurta verilammikkoa. Ja silloin minä huomasin sen: Katossa liikkui hitaasti minua kohti jokin hirveä olento. Äännähdykset joita se päästi eivät olleet ainakaan inhimillisiä. Sen suu oli täynnä piikkiteräviä hampaita ja sen kieli... oli suunnattoman pitkä. Peräännyin olennon tullessa yhä lähemmäksi. Mitä minä oikein tekisin? Tuo olio tappaisi minut ellen äkkiä keksisi jotain! Samassa tuo hirviö tiputtautui alas lattialle...

YÖ RACCOON CITYSSÄ: CLAIREN PÄIVÄKIRJA



OSA 2/4

Salamannopeasti tartuin jalkajouseen ja tähtäsin otusta tarkasti. Ammuin sitä kolme kertaa. Se kellahti selälleen ja sätkytteli vähän aikaa. Huokaisin helpotuksesta; otus oli kuollut. Jatkoin matkaani käytäviä pitkin kunnes tulin jonkinlaiseen aulaan, joka kuhisi zombeja. Ammuin nuo hyväkkäät ja kävelin portaita pitkin yläkertaan. Siellä löysin oudon patsasäijän, joka piteli punaista rubiinia kädessään. Yritin irroittaa sitä tuon kivettyneen ääliön otteesta, muttei se lähtenyt. Huomasin sitten huoneessa olevat kaksi muuta patsasta. Toinen niistä oli hopeinen, toinen pronssinen. Näytti siltä kuin patsaat eivät olisi olleet oikeilla paikoillaan. Siirsin molemmat neliskulmaisten laattojen päälle ja avot, rubiini putosi patsasherran kädestä. Otin sen talteen ja astuin ovesta seuraavaan käytävään.

Sekin käytävä oli zombien kansoittama. Ammuin nuo aivokuolleet todella kuolleiksi. Huomasin käytävässä oven, jonka vieressä luki 'S.T.A.R.S.'. Sen täytyi olla Chrisin työhuone! Pettymyksekseni huone oli kuitenkin tyhjä. Löysin kaapista kranaatinheittimen ja otin sen mukaani. Minusta tuntui siltä, että jos aioin selvitä kaupungista ulos hengissä, tulisin vielä tätä uutta asettani tarvitsemaan. Chrisin työpöydällä oli hänen päiväkirjansa. Epäröin hetken, mutta luin sen sitten. Minun täytyi saada tietää, missä Chris on! Ja päiväkirja antoi siihen vastauksen: Euroopassa, Umbrella-yhtiön päämajassa. Mutta minä olin nyt täällä zombien valtaamassa Raccoon Cityssä. Näkisinkö enää koskaan Chrisiä?

Chris kirjoitti päiväkirjassaan myös siitä, mikä oli aiheuttanut ihmisten muuttumisen zombeiksi Pesukarhujen Kaupungissa. Jokin T-virus...ja kuulemma vielä joku pahempikin, G-virus nimeltään, oli kehitteillä. Apua! Löysin päiväkirjan välistä yksisarvista esittävän mitalin. Otin sen mukaani. Löysin huoneesta myös vähän ammuksia pistooliini. Kun olin lähdössä huoneesta, faksi tulosti. Luin faksin, se oli Chrisille. Ei mitään minulle tärkeää tietoa.

Lähdin huoneesta ja menin käytävää pitkin eteenpäin. En saanut auki käytävän päässä olevaa ovea, joten käännyin ympäri ja palasin portaita pitkin alakertaan. Avasin portaiden takana olevan oven, ja löysin sen takaa valokuvien kehittämiseen käytettävän pimiön. Great! Aivan kuin minulla olisi aikaa näpsiä itselleni matkamuistoksi kuvia zombeista! Onneksi huoneesta löytyi hiukan ammuksia. Menin takaisin aulaan, ja yritin avata erään toisen oven. Sekin oli lukossa. En keksinyt siinä tilanteessa muuta kuin palata takaisin poliisiaseman aulaan. Matkalla sinne, kulkiessani käytäviä pitkin, pelästyin pahanpäiväisesti kun muutaman zombie yritti käydä laudoitettujen ikkunoiden läpi kimppuuni. Onneksi selvisin tilanteesta tosiaankin pelkällä säikähdyksellä.

Masentuneena laahustin aulassa olevan suihkulähteen luokse. Lukiessani sen edessä olevaa kylttiä huomasin kyltissä olevan aukon. Se näytti samankokoiselta kuin äsken talteen ottamani mitali. Innostuneena asetin mitalin kylttiin - ja suihkulähteen patsaasta putosi eteeni avain. Ehkäpä se avaisi muutamia lukossa olevia ovia! Juoksin heti käytävään jossa outo katossariipuskelija oli hyökännyt kimppuuni. Käytävässä oleva ovi avautui hallussani olevalla avaimella. Astuin jonkinlaiseen arkistohuoneeseen. Kiertelin sitä vähän aikaa, mutten en löytänyt mitään hyödyllistä. Sitten keksin työntää huoneessa olevat metallirappuset erään kaapin viereen ja nousin niille. Kaapin päällä näytti olevan jonkinlainen kampi. Otin sen mukaani.

Kuljeskelin taas käytäviä pitkin Chrisin työhuoneeseen vievään käytävään. Kun saavuin sinne, näin käytävässä pikkutytön, jota zombie ahdisteli. "Auta minua!" tyttö huusi ja katosi näkyvistäni kulman taakse. Ammuin zombien ja seurasin tyttöä ovesta, jonka sain nyt viimein auki. Mutta kun suljin oven takanani, en yllätyksekseni nähnytkään tyttöä, vaan Leonin.

"Kiva nähdä, että olet yhä elävien joukossa", Leon sanoi. Kysyin oliko hän nähnyt pikkutyttöä. Leon kertoi tytön juuri juosseen ohitseen. "On liian vaarallista hänelle olla täällä", sanoin. "Minä menen etsimään häntä. Mene sinä etsimään meille poispääsy täältä." "Ok", Leon myöntyi ja jatkoi:"Ennen kuin unohdan:tässä on radiopuhelin. Sen avulla voimme pysyä yhteydessä, jos jotakin tapahtuu." Otin Leonin tarjoaman laitteen ja lähdin hänen osoittamaansa suuntaan. Umpikuja! Ovessa oli aukko, mutta se oli liian pieni että olisin mahtunut siitä. Palasin aiemmin näkemäni oven luokse ja astuin siitä sisään.

Olin kirjastossa. Ympärilläni oli hyllymetreittäin kirjoja. Kiipesin portaat ylös ja juoksin tasannetta pitkin huoneen toiselle puolelle. Äkkiä lattia hajosi altani ja putosin alas. En satuttanut itseäni mitenkään, vaikka olinkin putoamisen jälkeen hetken aikaa hiukan pökerryksissä. Katsoin tarkasti vieressäni olevassa seinässä ollutta kuvaa ja ihmettelin, mitähän tuokin oikein tarkoittaa. Sitten tajusin olevani loukussa. Miten oikein pääsisin pois tästä nelikulmaisesta tilasta? Huomasin seinässä olevan punaisen napin ja painoin sitä. Helpotuksekseni  napin painallus siirsi yhtä kirjahyllyä niin, että pääsin takaisin hiukan avarampaan tilaan.

Katsoin edessäni olevia kirjahyllyjä ja tajusin samassa, mitä seinässä ollut kuva tarkoitti. Siirsin kirjahyllyjä niin, että ne olivat kuvan osoittamilla paikoilla. Kuulin oudon äänen ja palasin kuvan luokse. Se oli siirtynyt syrjään ja sen takaa oli paljastunut outo kivi. Otin sen mukaani ja astuin kirjaston pariovista poliisiasemaa kiertävälle tasanteelle. Ammuin sillä örisevät zombit, ja juoksin tasanteen keskellä olevien paloportaiden juokse. Laskin ne alas ja jatkoin matkaani tasanteen toiseen päähän ja siellä olevasta ovesta sisään.

Olin kaiketi poliisiaseman odotushuoneessa. Otin sohvalla lojuvan sytkärin mukaani ja palasin alakertaan. Kierrellessäni käytäviä pitkin havaitsin oven, jota en ollut ennen huomannut. Menin ovesta sisään. Huone oli ilmeisesti tehtävänantohuone. Tavaraa lojui sikinsokin, ja löysin mm. muistion, jossa kerrottiin katossa roikkuneesta otuksesta. Näitä 'lickereitä' taitaa siis olla enemmänkin liikkeellä, tajusin. Täytyypä varoa... Menin perähuoneeseen. Siellä olevan taulun alla olevasta tekstistä sain idean sytyttää sen tuleen. Taulu paloi komeasti, ja hämmästykseni oli suuri kun sen takaa tippui eteeni punainen jalokivi. Jo toinen rubiini! Minustahan tulee rikas, jos joskus pääsen täältä hengissä pois, ajattelin.

Palasin hitaasti paloportaita pitkin yläkertaan ja huoneeseen, josta olin juuri löytänyt sytkärin. Vasta nyt avasin huoneessa olevan toisen oven ja astuin uuteen käytävään. Siellä kimppuuni hyökkäsi - yllätys, yllätys - pari zombia.. Ammuin ne ja avasin käytävässä olevan oven. Juoksin toista käytävää pitkin ovelle ja avasin sen. Huomasin olevani ulkona. Jostain kaukaa kuului zombien mölinää. Laskeuduin rappuset alas ja menin ovesta sisään. Edessäni oli taas yksi poliisivainaa. Otin sen taskusta ammuksia. Kävelin suureen huoneeseen ja ammuin siellä olevat elävät kuolleet. Menin pienempään huoneeseen ja näin sen nurkassa olevan kassakaapin. Mietteissäni kävelin sen luokse. Jossain täällä näkemässäni lapussa oli varmasti mainittu kassakaapin avaava numeroyhdistelmä, olin varma siitä. Sitten muistin kuin muistinkin sen ja avasin kassakaapin. Siellä oli ammuksia ja poliisiaseman kartta. Otin molemmat mukaani.

Kokeilin yhtä ovea, mutta se ei auennut. Siispä palasin ulkona olevien portaiden kautta käytävään, josta kuului korppien rääkynää. Nyt huomasinkin käytävän olevan täynnä korppeja. Yhtäkkiä tajusin, miltä Tippi Hedrenistä mahtoi tuntua "Linnuissa". Minusta tuntui, että jos liikahtaisinkaan, korpit repisivät minulta silmät päästä...

YÖ RACCOON CITYSSÄ: CLAIREN PÄIVÄKIRJA



OSA 3/4

No, en voi jäädä tähän seisomaan koko loppuelämäkseni, ajattelin ja juoksin korppeja kohti. Ensin ne lakosivat tieltäni, mutta sitten kuulin niiden rääkyvän takanani ja tunsin siiveniskuja ympärilläni. Samassa ikkunat helähtivät rikki ja lisää korppeja lensi käytävään. Suojasin päätäni käsilläni ja huomasin sitten pelastukseni, oven jonkin matkan päässä käytävässä. Olin juuri ehtinyt sen luokse kun tunsin linnun nokan raapaisun kädessäni. Auts! Avasin oven ja suljin sen helpotuksesta huokaisten takanani.

Katsoin kättäni. Siinä oli vain pieni naarmu. Olin selvinnyt tappajakorppien hyökkäyksestä hengissä. Olin taas ulkosalla. Jokin loimusi edessäni. Se oli seinään törmännyt, palava helikopteri. Mitähän tuollekin pitäisi tehdä, mietin. Kävelin portaat alas ja juoksin kadulla olevia zombeja väistellen pieneen tiilirakennukseen. Otin siellä olevan punaisen hanaratin mukaani ja palasin helikopterin luokse. Huomasin sen yläpuolella katolla olevan suuren säiliön. Kävelin verkkoaidan taakse ja luin seinässä olevan varoituksen: Säiliön painetta ei saanut nostaa liian suureksi. Minä kuitenkin tein niin hanarattini avulla ja säiliö pamahti syösten veden sisältään kopterin päälle ja sammuttaen tulen. Löysin kopterin ohjaamosta hiukan ammuksia ja palasin käytävään, jonka palava helikopteri oli aiemmin tukinnut. Kun olin romun luona kuulin jonkun kirkaisevan. Mistähän tuokin huuto tuli? Minulla ei ollut aikaa jäädä sitä selvittelemään. Menin romun ohi sisään uudesta ovesta.

Huoneen katossa oli pyöreä lasi-ikkuna ja peräseinällä kolme patsasta. Keskellä oli suurin niistä, ja sen sivuilla kaksi keskenään samanlaista. Molemmissa pienemmissä oli samanlaiset aukot keskellä. Kokeilin mukanani kantamiani punaisia jalokiviä aukkoihin ja avot - suurimman patsaan keskellä avautui salaluukku. Otin siinä olevan sinisen kiven palasen mukaani. Huomasin myös huoneen nurkassa olevan laatikon päällä kimaltelevan avaimen ja otin senkin talteen.

Tunsin taas olevani hiukan eksyksissä ja vaeltelin poliisiasemalla ympäriinsä. Saavuin portaita lähellä olevan oven luokse ja kokeilin uutta avaintani siihen. Ovi aukeni ja astuin pieneen huoneeseen, joka oli täynnä zombeja! Tartuin jalkajouseeni ja ammuin sillä muutaman kerran. Zombit lakosivat elon tiellä... Löysin yhdestä metallikaapin laatikosta jotain, joka vaikutti muoviräjähteeltä. Jatkoin matkaani ja hoitelin toisessa, suuremmassa huoneessa olleet epäkuolleet. Menin pienempään huoneeseen ja 'tapasin' uudelleen haavoittuneen poliisin, jonka kanssa olin jutellut heti kyttäasemalle saavuttuani. Silmieni edessä mies-parka muuttui zombieksi ja yritti käydä kimppuuni. Päästin pollarin tuskistaan ja otin huoneen pöydällä lojuvan kaukoräjäyttimen. Yhdistin muoviräjähteen ja räjäyttimen niin, että niistä tuli pommi - kerrankin siitä räjähdysainekurssista oli hyötyä! Voisinpahan tiukan paikan tullen räjäyttää zombiet tieltäni... he-etkinen. Mieleeni pälkähti samassa uusi ajatus.

Suunnistin saman tien käytävään, jonka seinään rysähtänyt helikopperi tukki. Asetin pommin sen viereen ja juoksin nurkan taakse. KA-BOOM! Pommi räjähti ja teki selvää kopterin jämistä. Menin kopterin takaa paljastuneeseen käytävään ja astuin ovesta sisään... tyylillä sisustettuun huoneeseen. Kun lähestyin huoneessa olevaa pöytää ja sillä makaavaa veristä naista, tuoli pöydän takana kääntyi ympäri ja minua osoitti aseella lihavahko mies. "Oi anteeksi", mies sanoi. "Luulin sinun olevan yksi noista zombeista." "Oletteko poliisipäällikkö Irons?" kysyin häneltä. "Kyllä olen. Ja kuka sinä olet? Tai älä sittenkään vaivaudu kertomaan, sinulle tulee käymään samalla tavalla kuin kaikille muillekin." Katsoin pöydällä makaavaa, ilmeisen kuollutta naista. Poliisipäällikkö kertoi minulle että hän oli pormestarin tytär: "Minua pyydettiin pitämään huolta hänestä, mutta epäonnistuin täydellisesti." Juttelimme vielä vähän aikaa, mutta sitten Irons sanoi: "Anteeksi, haluaisin olla nyt yksin" ja minä häippäsin huoneessa olevasta toisesta ovesta ulos.

Tulin pitkään käytävään, jonka alkupäässä majaili täytetty tiikeri. Kun avasin käytävän päässä olevan oven, huomasin tulleeni huoneeseen joka oli täynnä täytettyjä eläimiä. Tässä oudossa huoneessa juostessani kuulin askeleita. Ryntäsin pieneen, pimeään huoneeseen ja sytytin sinne valot. Samassa huomasin saman pikkutytön, jonka olin nähnyt aiemminkin. Huutaen hän yritti juosta ohitseni. Tartuin kiinni hänestä ja sanoin: "Minä en ole zombie. Olet nyt turvassa." Otin radiolla yhteyden Leoniin: "Olen löytänyt pikkutytön ja hoidellut helikopterin pois tieltä." Sitten puhuin tytölle: "Minä olen Claire. Kuka sinä olet?" Nyyhkyttäen tyttö kertoi olevansa Sherry. "Missä vanhempasi ovat?" kysyin. "He työskentelevät Umbrellalla", Sherry vastasi. "Mitä teet täällä?" "Äiti soitti minulle ja käski menemään poliisiasemalle, koska olisi ollut liian vaarallista jäädä kotiin." "Hän oli varmaankin oikeassa, mutta täälläkin on vaaarallista. Sinun on parasta tulla minun mukaani." Sherry kertoi minulle näkemästään paljon zombeja isommasta otuksesta, joka kuulemma oli hänen perässään. Samassa kuulimme molemmat karmaisevan huudon. "Mikä tuo oli?" ihmettelin. "Minähän kerroin sinulle. Se on täällä!" Sherry huusi. Ja ennen kuin ehdin estellä, hän oli taas tiessään.

Kun menin takaisin poliisipäällikön huoneeseen, Irons oli tiessään. Hänen pöydällään kimalteli avain, jonka otin mukaani. Vaeltelin taas pitkin käytäviä, kunnes tulin ovelle joka oli aiemmin ollut lukossa. Kokeilin siihen mukanani olleita avaimia ja tällä kertaa ovi aukesi. Menin käytävään ja sitten rappusia alas. Kellarikäytävässä kimppuuni hyökkäsi pari mielenvikaista koiraa. Ammuin ne unten maille ja menin jonkinlaiseen sähkönjakeluhuoneeseen. Väänsin voimansyöttölaitteen vipuja ja sain voimansyötön taas toimimaan.

Juoksin kellarikäytävän päähän ja ovesta toiseen käytävään, jonka päässä oli maassa musta aukko. Ylätasanteella olleet koirat olivat juuri hypätä kimppuuni kun laskeuduin aukosta alas. Olin taas uudessa käytävässä. Hitaasti laahustin ainoan näkyvillä olevan oven luokse ja menin siitä sisään pieneen varastohuoneeseen. Kun tulin ulos huoneesta, huomasin käytävässä Sherryn! "Sherry, olen etsinyt kaikkialta. Olen ollut huolissani sinusta. Meidän täytyy mennä. Jos jäämme tänne, se hirviö löytää meidät. Joten mennään", sanoin. "Minä en lähde!" Sherry intti. "Mikä hätänä? Etkö luota minuun?" kysyin ja yritin kuulostaa huolettomalta. "Ei se siitä johdu, Claire. Se johtuu isästäni. Hän on tuolla, kuulin hänen huutavan nimeäni. Hirviöiden on täytynyt hyökätä isän kimppuun! Minun täytyy auttaa häntä!" Samantien tyttö katosi näkyvistäni pienestä seinässä olevasta aukosta. Yritin seurata häntä, mutta aukko oli liian pieni.

Jonkin ajan kuluttua kuulin Sherryn huutavan minua. "Löysitkö isäsi?" kysyin. "En, mutta löysin jotain muuta sinulle." Sherry heitti minulle avaimen ja ammuksia kranaatinheittimeeni. Pyysin Sherryä tulemaan takaisin luokseni. Hän sanoi ettei pystynyt, aukko oli liian korkealla. "Minä pystyn pitämään huolta itsestäni!" Sherry huusi. Kuulin hänen juoksevan pois.

Masentuneena laahustin takaisin kellarikäytävään ja ammuin matkalla minua yhä odottavat koirat. Menin keltaisella ovella varustettuun huoneeseen. Yäk! Huomasin olevani ruuminavaushuoneessa. Pöydillä ja lattiallakin makoili lukuisia ruumiita - tai niin minä luulin. Lemu oli oksettava. Nenästäni kiinni pitäen päätin äkkiä tsekata oliko huoneessa mitään tärkeää. Kun olin ottanut huoneen perällä olevasta kaapista punaisen avainkortin, jotain outoa tapahtui. Huoneessa olleet 'ruumiit' alkoivat elää! Yhtäkkiä minua kohti tuli puolenkymmentä zombia. Olin umpikujassa, en voinut paeta minnekään. Mitä oikein tekisin?

Kylmänrauhallisesti otin esille pistoolini ja aloin varmalla ja vakaalla kädellä ampua kohti minua vyöryviä zombeja. Vähitellen, samalla kun ammukseni alkoivat uhkaavasti loppua, epäkuolleet alkoivat yksitellen kuolla lopullisesti. Pyyhin hien otsaltani ja lähdin huoneesta. Menin aiemmin käytävässä näkemäni sähkölukon luokse. Kokeilin avainkorttiani siihen. Lukko loksahti auki.

Olin asevarastossa. Otin mukaani ammuksia niin paljon kuin jaksoin kantaa sekä konekiväärin. Palasin rappuja pitkin takaisin 'maanpinnalle'. Menin poliisiaseman aulaan ja jatkoin matkaa käytävään, jossa en ollut vielä käynyt. Käytävässä oli paljon zombeja, joista selvisin suhteellisen helposti. Avasin kalteri-ikkunalla varustetun oven ja löysin itseni pienestä huoneesta, jossa oli suuri peililasi. Otin hyllyltä taas yhden kiven. Kun käännyin ympäri palatakseni ovelle, olin saada sydärin! Peililasin läpi kimppuuni hyökkäsi licker. Ammuin sitä pari kertaa nuolipyssylläni, ja se kuoli suosiolla.

Kävelin seuraavaksi aivan käytävän päässä olevan vihreän oven luokse ja menin siitä sisään. Heti astuttuani huoneeseen huomasin olevani taas väijytyksessä. Ammuin muitta mutkitta lattialla ähränneen lickerin. Menin huoneen perällä olevan kaminan luo ja sytytin siihen tulen. Huoneen peräseinällä oli kolme patsaan muotoista tulisoihtua. Sytytin ne mielivaltaisessa järjestyksessä ja huomasin sitten, että huoneen toisessa päässä olevasta taulusta putosi jotain lattialle. Menin taulun luokse ja otin kultaisen rattaan mukaani.

Tämän jälkeen en oikein tiennyt mitä tehdä. Minusta tuntui siltä kuin olisin tutkinut poliisiaseman lattiasta kattoon. Koska en keksinyt mitään muutakaan, raahauduin takaisin kirjastoon. Kun kiipesin portaat ylös, huomasin oven josta en ollut vielä kulkenut. Menin ovesta poliisiaseman kolmannen kerroksen parvelle. Jatkoin matkaa parvella olleesta toisesta ovesta pikkuruiseen huoneeseen. Kokeilin mukanani ollutta kampea seinässä olleeseen reikään. Pyörittäessäni kampea portaat laskeutuivat alas. Kiipesin portaita pitkin yhä ylemmäs. Kävelin seinässä olevan koneiston luokse. Se oli täynnä hammasrattaita, mutta yhdestä kohtaa sellainen näytti puuttuvan. Laitoin hallussani olleen rattaan seinään ja painoin käynnistysnappia. Koneisto alkoi pyöriä ja viereisessä seinässä aukeni luukku. Otin luukussa olleen sinisen kiven puolikkaan.

Menin takaisin poliisipäällikkö Ironsin huoneeseen. Kun saavuin sinne, tapasin yllätyksekseni Sherryn! "Oletko kunnossa?" kysyin häneltä. "Kiva nähdä sinua", Sherry sanoi. Menin poliisipäällikön pöydän taakse ja painoin seinällä olevan taulun vieressä ollutta nappia. Taulun takaa paljastui kolme syvennystä. Asetin hallussani olleet kivet syvennyksiin ja... seinään avautui salaovi. Menin salaovesta käytävään ja siellä olevan hissin luokse. Sherry tuli perässäni. "Minä menen alas. Odota minua täällä", sanoin hänelle.

Menin hissillä alas ja jatkoin matkaani kellarikäytävää pitkin. Kuulin jonkun huutavan edempänä. Avasin soihduilla varustetun oven ja menin siitä sisään. Samassa tuijotin taas aseen piippuun! Asetta piteli poliisipäällikkö Irons, joka oli ilmeisesti seonnut. Hän väitti, että tulisin kuolemaan kuten kaikki muutkin. Yritin kysyä häneltä G-viruksesta, mutta pian hän alkoi vääntelehtiä ja huutaa tuskasta. Sitten jokin olio puristautui ulos hänen rinnastaan ja mies-parka kuoli. Löydettyäni huoneesta hiukan ammuksia jatkoin matkaani huoneen nurkassa olleita tikapuita pitkin alaspäin.

Olin terästasanteella, jolla oli lisäkseni jotain muutakin elävää. Vihreässä lammikossa sätki lihaklöntti, joka silmieni edessä muuttui suureksi, pitkäkaulaiseksi hirviöksi, joka syöksi suustaan pienempiä ököjä. Nämä pienet ääliöt alkoivat heti tulla minua kohti, samoin myös isompi ökö. Apua! Olin siis taas pahemmassa kuin pulassa...

     YÖ RACCOON CITYSSÄ: CLAIREN PÄIVÄKIRJA



OSA 4/4

Otin äkkiä esille kranaatinheittimeni ja aloin ampua tuota outoa, isoa hirviötä. Happoammukseni taltuttivat sen yllättävänkin helposti, mutta samaa ei voinut sanoa niistä pienemmistä monstereista. Pari niistä ehti käydä kimppuuni ennen kuin pystyin ampumaan ne pistoolillani. Hoidin vertavuotavat haavani ja lähdin takaisin yläkertaan, minne olin jättänyt Sherryn. Palattuani Sherryn luokse otin radiopuhelimella yhteyden Leoniin:"Olemme löytäneet tien viemäriin. Seuraa meitä myöhemmin." "Oletko hullu?!" Leon lähes huusi. "Kadut ovat yhä täynnä zombeja!" "Kaikki menee hyvin, luota minuun", sanoin ja suljin puhelimen Leonin vastusteluista välittämättä.

Hölkkäsimme Sherryn kanssa tasanteelle, jolla olin juuri tappanut oudon hirviön ja jatkoimme matkaa toisia tikapuita ylöspäin. Olimme nyt viemärissä. Yläpuoleltamme kuului rapinaa ja kun katsoimme ylös, näimme suuren hahmon liikkuvan ylätasanteella. Käskin Sherryä juoksemaan! Ryntäsimme yhdessä edessämme olleen oven toiselle puolelle. Pysähdyimme hetkeksi vetämään henkeä. Seuraava asia minkä huomasin oli että Sherry oli kadonnut! Minne hän oli oikein ehtinyt hävitä?

Jatkoin huolesta vääränä matkaani, taas uudesta ovesta sisään uuteen ja outoon huoneeseen. Käyskentelin huoneessa ympäriinsä ja keräilin erinäisiä tavaroita mukaani. Tiirikoin huoneessa olleen oven auki ja laskeuduin alhaalla olleeseen huoneeseen. Huone oli jonkinlainen varasto, ja siellä örisi yksinäinen zombie, jonka ammuin tunnontuskitta. Etsiskelin hyllyiltä ammuksia ja löysinkin niitä. Palasin ylös ja laskeuduin huoneen nurkassa olleella hissillä alas. Juoksin käytävää pitkin, avasin oven ja löysin itseni taas viemäristä. Löyhkä ei ollut niitä ihanimpia. Törmäsin vähän matkan päässä pariin oudosti puettuun ruumiiseen. Niillä oli kaasunaamarotkin kasvoillaan. Löysin yhden taskuista hiukan ammuksia.

Kun kävelin viemäriä pitkin eteenpäin, huomasin järkytyksekseni katossa kaksi suunnattoman suurta hämähäkkiä. Juoksin paniikissa niitä karkuun, kunnes pääsin pois viemäristä ja suljin oven takanani. Yhtäkkiä vastaani käveli valkotakkinen nainen, joka osoitti minua aseella. "Kuka sinä olet?" nainen kysyi. "Taas yksi vakooja mieheni perinnön, G-viruksen, perässä?" Tajusin naisen puheiden perusteella jotakin: "Sinun täytyy olla Sherryn äiti. Hän on kadoksissa viemärissä, minun täytyy löytää hänet!" "Minä käskin häntä menemään poliisiasemalla, mitä hän täällä tekee?" nainen ihmetteli. Hän kertoi mitä oli tapahtunut hänen miehelleen Williamille. Umbrellan tyypit olivat tulleet varastamaan hänen aikaansaannoksensa ja ampuneet häntä, jolloin William oli pistänyt viruksen itseensä. Hässäkässä virusputkilot rikkoontuivat ja levisivät rottien mukana kaupunkiin zombie-epidemian muodossa. "Hän ei muista ihmisenäolosta mitään, ja on kaiken tuhon takana. William on Sherryn perässä." Samassa kuulimme Sherryn huutavan. "Mene tuota kautta!" sanoin ja jatkoin itse matkaani eteenpäin.

Olin kuitenkin umpikujassa, edessäni ammotti suuri kuilu. Alhaalla näytti olevan silta. Lopulta tajusin käyttää mukanani ollutta hanarattia takanani olleeseen paneeliin ja silta nousi eteeni. Mentyäni sillan yli kuilun toiselle puolelle käytin hanarattia uudelleen palauttaakseni sillan takaisin alkuperäiselle paikalleen. Otin mukaani pöydältä ammuksia ja pari parantavaa kasvia. Menin ovesta ja juoksin käytävää pitkin. Saavuttuani avoimelle ovelle huomasin Sherryn makaavan jätteiden keskellä. En ehtinyt kuin sanoa hänen nimensä kun jättimäinen krokotiili hyökkäsi kimppuuni. Kauhuissani juoksin käytävää pitkin takaisinpäin ja painoin seinässä olevaa nappulaa. Se oli kyltin mukaan hätätilaa varten ja tämä, jos mikä, oli sitä! Kaasupullo kaatui lattialle ja minä jatkoin matkaa käytävän päähän asti. Käännyin ympäri ja valmistauduin ampumaan perässäni römistelevää krokoa. Pian se ilmestyikin näkyville kaasupullo suussaan. Minun tarvitsi ampua vain kerran, kaasupullon vuoksi matelija räjähti heti kappaleiksi. Menin takaisin jätealueelle Sherryn luokse. Otin hänen vierestään hopearahan. Sherry oli kunnossa, vaikka valittikin vatsakipua. Jatkoimme matkaa yhdessä.

Kiipesimme ylös roskamontusta ja kävelimme metallitasanteita pitkin. Löysin valvomokopista kultarahan, mutta sitten en taas oikein tiennyt minne voisimme jatkaa matkaa. Viimein älysin käyttää hanarattiani yläpuolellamme olleen tuulettimen pysäyttämiseen. Sen pysähdyttyä nousimme ylös ja juoksimme tuuletuskanavan läpi ja laskeuduimme tikapuita pitkin alas. Olimme taas jättihämiksien viemärissä, mutta tällä kertaa siellä olikin zombeja! Väistelimme niitä parhaamme mukaan ja juoksimme vesiputouksen luokse. Laitoin äkkiä äskettäin löytämäni kolikot putouksen vieressä olevaan laitteeseen. Putous kuivui ja paljasti takaansa oven. Menimme ovesta ja juoksimme käytäviä pitkin.

Saavuimme vaunuasemalle. Kytkin koneella vaunun sähköt päälle, astuimme vaunuun ja matkasimme käsitykseni mukaan kohti Umbrellan tehdasta. Siellä tämä kaikki alkoi, ja siellä kaikki myös päättyy! olin jo päättänyt. Vaunun saavuttua perille sytytin sytkärilläni merkinantoraketin ja otin maassa kiiltelevän avaimen. Menimme Sherryn kanssa ovesta ja saimme seuraavaksi pitkissä käytävissä vastaamme kasapäin zombeja! Kulutin lähes kaikki pistoolini ammukset noita örisijöitä ampuessani. Löysin yhdestä umpikujasta parin jo valmiiksi kuolleen zombin alta uuden aseen ja otin sen mukaani. Jonkin ajan kuluttua löysimme ulospääsyn zombie- ja käytäväsokkelosta. Kiipesimme tikapuut ylös jonkinlaiseen kontrollihuoneeseen. Sieltä löytyi paljon ammuksia ja ensiapusuihke. Jatkoimme matkaa ulos ovesta ja menimme valtavaa hissitasannetta ohjaavan koneen sisään. Otin lattialta löytyneet ammukset ja seinällä olleen avaimen. Menin takaisin ulos ja käytin avainta hissitasanteen aktivoimiseen. Palasin ohjaamoon ja matkamme alaspäin alkoi.

Emme kuitenkaan saaneet tehdä matkaa rauhassa, sillä pian hissin katolta alkoi kuulua häiritsevää älämölöä. Mikäs hirviö se siellä paukutteli? Päätin lähteä kopin ulkopuolelle tilannetta arvioimaan. Hissin oven hätätilalukko varmistaisi Sherryn turvallisuuden. Menin ulos ja kävelin pitkin hissitasannetta, kun hirviö ilmestyi eteeni. Tajusin samantien, että kyseessä oli William, Sherryn isä. Miten oikein pystyisin päihittämään tämän supervahvan, G-virusta nauttineen olion?

Minulla ei ollut aikaa jäädä miettimään tai William nappaisi pidemmän korren. Aloin ampua tuota hirviötä kraanateilla. Vähitellen se alkoi selvästi väsyä ja lopetti etenemisensä. Mutta se ei ollut suinkaan antamassa periksi, vaan päinvastoin. Silmieni edessä se muuttui entistäkin hirveämmän näköiseksi ja jatkoi taisteluaan voimakkaampana. Mutta en minäkään ollut heittämässä pyyhettä kehään, vaan jatkoin sinnikkäästi tulitustani. Lopulta William sai tarpeekseen ja hyppäsi hissikuiluun. Huokaisin helpotuksesta ja pyyhin hikeä otsaltani. Kranaatinheitintä pitelevät käteni vapisivat.

Palasin Sherryn luokse, joka valitti taas vatsakipua ja kertoi minulle surkeasta elämästään. Lupasin pitää hänestä huolta. Hissi saapui pääteasemalleen. Vein Sherryn lepäämään pienen huoneen sängylle ja varustin itseäni uutta taistelua varten. Jätin Sherryn nukkumaan ja lähdin tutkimaan Umbrellan labrakompleksia tarkemmin.

Juoksin käytävää pitkin, menin ovesta, jatkoin matkaa siltaa pitkin pyöreään keskushuoneeseen ja sieltä toistaa siltaa pitkin uudelle ovelle. Etenin käytävää pitkin ja avasin oven. Astuin sisään huoneeseen, josta kuului rapinaa. Huomasin äänen aiheuttajan, kasvimaisen olion, olevan tuuletuskanavassa. Kovasti se heilui ja yritti, mutta oli ilmeisesti juuttunut kiinni putkeen. Huoneessa olevalta sohvalta löysin paperilapun, jossa kerrottiin tietokoneen käyttäjätunnus. Otin mukaani myös laboratorion turvaohjeet, jotka löysin tietokoneen vierestä. Käytin seuraavaksi tietokonetta ja asetin anti-B.O.W. sprinklerit toimimaan. Löysin kaapista hyödyllisiä tarvikkeita ja nappasin ne mukaani. Ammuin tuuletuskanavan ökön tuliammuksella ja ahtauduin kanavan kautta toiseen huoneeseen. Siellä minua odotti innoissaan kaksi lickeriä, jotka kävivät heti kimppuuni. Vain vaivoin onnistuin ampumaan ne. Vedin vähän aikaa henkeä ja hoitelin haavojani. Löysin huoneen kaapista lisää ammuksia.

Palasin pyöreään huoneeseen ja lähdin tällä kertaa toista siltaa pitkin itäiselle alueelle. Menin käytävän päässä olleesta jäätyneestä ovesta hyytävän kylmään laboratorioon. Otin tynnyrin päältä ensiapusuihkeen ja työntökärryistä Fuse Casen. Kylmälaboratorion tietokoneen luona annoin Fuse Casen robottikädelle ja se ryhtyi heti työhön. Pian kone sylkäisi sisuksistaan Main Fusen. Otin sen mukaani ja menin jälleen pyöreään huoneeseen. Asetin Main Fusen eli pääsulakkeen huoneen keskellä olleeseen koneeseen - valot syttyivät.

Kävelin läntiselle alueelle ja painon kytkintä suuren teräsoven edessä. Ovi avautui ja sen takaa paljastui kaksi suurta tappajakasvia, jotka yrittivät sylkeä päälleni happoa. Pelkäksi yritykseksi se jäi, sillä ammuin mutanttikukkaset tuliammuksillani unten maille. Menin uudesta ovesta ja jouduin vastakkain vielä yhden kasvin kanssa. Hoideltuani sen laskeuduin portaat alas ja menin sisään tasanteella olevasta ovesta.

Olin käytävässä, jossa ähisi ainakin kolme ilkeämielistä lickeriä. Ammuin ne ja juoksin monitorihuoneeseen, mistä löysin itselleni laboratorion kartan. Otin radiopuhelimella yhteyden Leoniin ja pyysin häntä hakemaan Sherryn. Jatkoin matkaani ja saavuin viimein laboratorion ovelle. Avasin sen eteisessä olevan kaapin hallussani olleella avaimella ja otin sieltä ammuksia. Kun menin sisään varsinaisen laboratorion ovesta, kimppuuni hyökkäsi lukemattomia zombeja! Lähimpänä minua ollut zombie tarttui kiinni jalkaani, mutta minä potkaisin siltä pään irti. Ammuin loput zombit suuremmitta ongelmitta, ja kiertelin sitten ympäriinsä labrassa. Eräällä pöydällä oli avainkortti - otin sen mukaani.

Palasin takaisin käytävään, jossa törmäsin yllättäen Sherryn äitiin, joka yritti käydä kimppuuni! Hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä sitä kun William ilmaantui paikalle kuin tyhjästä ja surmasi Annetten raa'asti. Ennen kuolemaansa hän ehti kuitenkin kertoa minulle miten tehdä seerumi Sherrylle. Samassa alkoi kuulua kuulutus: laitoksen itsetuho oli käynnissä! Yhä järkytyksestä suunniltani hoipertelin limaiseen käytävään. Sain kuitenkin lisää puhtia kun katosta alkoi tippua joitain pikku otuksia päälleni. Juoksin loppumatkan ja avasin käytävän päässä olevan oven juuri löytämälläni avainkortilla.

Huoneessa roikuskeli verkossaan jokin suunnattoman suuri mutanttihyönteinen. Se tokeni vasta monen happoammuksen jälkeen. Menin tietokoneen luokse ja ammuin pistoolillani sen näppäimistöllä talsivat pöpöt. Käytin konetta ja aiemmin selville saamaani salasanaa. Kone ilmoitti, että käyttäjäoikeuteni olisivat voimassa seuraavat 24 tuntia. Menin takaisin itäiselle alueelle ja avasin yhden oven avainkortillani. Ammuttuani huoneessa kökkineet zombiet pystyin keskittymään tärkeimpään, eli seerumin tekemiseen Sherrylle. Laitettuani valot päälle löysin yhdeltä pöydältä MO-levykkeen, ja toiselta etsimäni seerumiastian. Huoneessa olevien koneiden avulla sain tehtyä seerumin valmiiksi.

Juoksin pitkän matkan takaisin labraan, jossa sain työstettyä Sherryn lääkkeen valmiiksi. Menin monitorihuoneen ulkopuolella olevan tietokoneen luokse, joka kysyi minulta MO-levykettä. Juoksin käytäviä pitkin ja tilasin itselleni hissin. Viisi minuuttia itsetuhoon, kuulutus ilmoitti. Apua!! Kun odottelin hissiä tulevaksi, yläpuolellani alkoi tapahtua. William hyppäsi eteeni katon läpi! Käännyin ympäri ja juoksin äkkiä kauemmaksi. Ammuin Williamia konekiväärilläni, mutta se muuttui vähän ajan kuluttua taas entistäkin karmivammaksi. Siinä ei ollut enää mitään inhimillisiä piirteitä jäljellä. Otin esille zombien alta löytämäni sähköaseen ja aloin antaa Williamille sähköshokkihoitoa. Sain juosta henkeni edestä, enkä koskaan tiennyt mistä William ilmestyisi esille seuraavaksi. Se hyppeli ympäriinsä ja yritti hypätä päälleni. Ihmettelen vieläkin sitä miten selvisin hengissä. Uuvuttavan taistelun jälkeen minä olin kuitenkin voittaja!

Menin aiemmin tilaamallani hissillä alas, juoksin käytäviä pitkin ja saavuin juna-asemalle. Juna oli jo liikkeellä. Näin Leonin, joka huusi käskien minua kiirehtimään. Kuin ihmeen kaupalla onnistuin hyppäämään hurjalla vauhdilla liikkuneeseen junaan. Ehdimme nippa nappa; Umbrellan tehdas räjähti takanamme. Mutta vaikka olimmekin selvinneet tänne asti, kaikki ei suinkaan ollut vielä hyvin. Sherry oli tajuton. Annoin hänelle äkkiä tekemäni lääkkeen. Pian Sherry virkosikin, ja vaikutti olevan aivan kunnossa.

Samassa koko juna tärähti! "Mikä tuo oli?" Leon kysyi. "En tiedä", vastasin. Päätin kuitenkin lähteä tutkimaan, mistä oikein oli kysymys. En ollut ehtinyt kuin vaunusta ulos, kun kuulin taas liiankin tutun kuulutuksen:"Itsetuho on aktivoitu. Tämä juna tulee räjähtämään." Yritin mennä takaisin Leonin ja Sherryn luokse, mutta ovi olikin nyt lukossa. "Mikä tätä oikein vaivaa?" puuskahdin. "En tiedä", Leon vastasi oven takaa. "Ovi ei vain avaudu." Koska minulla ei ollut muutakaan vaihtoehtoa, lähdin menemään kohti junan peräosaa.

Yhtäkkiä junan katosta ilmestyi eteeni limainen lonkero. Perääntyessäni koko jättiläismäinen olio tiputtautui eteeni. Sillä oli lukuisia lonkeroita, joiden avulla se liikkui eteenpäin. Tajusin nopeasti, että sen täytyi olla William, joka nyt oli pelkkä suuri, muodoton möykky. Aloin ampua sarjatulta kranaatinheittimelläni. Lonkerot lähestyivät minua koko ajan... Viimein otus uuvahti ja levisi oudonnäköisesti ympäriinsä. Huh huh!

Menin taas junan etuosaan, mutta ovi Leonin ja Sherryn luokse ei vieläkään auennut. Käännyin ympäri ja näin kauhukseni Williamin vyöryvän minua kohto entistäkin suurempana! "Sinä se et vaan luovuta", huudahdin. Kiipesin äkkiä junan katolle ja pinnistelin kohti veturia. Kun avasin kattoluukun, näinveturissa yllättäen Sherryn. "Paina tuota kytkintä!" neuvoin häntä. Sherry painoi hätäjarrua ja juna pysähtyi jarrut kitisten. Ryntäsimme Sherryn kanssa junan eteen. "Missä on Leon?" hätäilin. "Tässähän minä", Leon sanoi ilmaantuen viereemme. Juoksimme yhdessä kohti tunnelin suuaukkoa, mistä kajasti valoa. Ehdittyämme ulos tunnelista juna räjähti...ja sen mukana William.

Päivä oli jo valjennut, kauhujen yömme Raccoon Cityssä oli viimeinkin mennyttä. Kysyin Sherryltä oliko hän kunnossa. Hän vakuutti olevansa ok. Koittelemuksemme olivat nyt ohi, Leon väitti. "Eipäs ole", sanoin vastaan. "Mennään." "Mikä nyt on vialla?" Leon ihmetteli. "Onko jokin perässämme?" "Meillä on vielä tehtävää", muistutin. Ja lisäsin itsekseni: "Chris, minun täytyy löytää sinut."

   LOPPU

TAKAISIN ETUSIVULLE