formalismi, venäläinen formalismi, ven. formalizm, formal'naja shkola, vaikutusvaltainen ja merkittävä kirjallisuuskritiikin ja kirjallisuuden tutkimuksen suuntaus, joka kukoisti Venäjällä vuosisadan alusta stalinismiin asti. Formalismi syntyi pitkälti vastareaktiona sille Venäjällä tavalliselle näkemykselle, että kirjallisuutta tulee arvostella sen ilmaisemien aatteiden ja ylevien ihanteiden perusteella. Tällaista näkemystä formalistit pitivät naiivina: heidän tavoitteenaan oli tukeva teoreettinen välineistö ja kirjallisen teoksen tutkiminen ennen kaikkea muotoseikkojen, kuten kielenkäytön erikoisuuksien pohjalta. Formalisteille kirjallisuuden teki kirjallisuudeksi nimenomaan sen muodon vieraus, normaalista arkikielestä poikkeava, häiritsevä ja ärsyttävä kieli. Tähän ärsyttävyyteen kiteytyi heidän mielestään koko "kirjallisuudellisuus" (literaturnost'); ja koska klassikot olivat lakanneet ärsyttämästä ja hermostuttamasta, niitä ei voinut enää pitää taiteena sanan varsinaisessa merkityksessä. Itse asiassa se, että ne ylipäätään olivat joskus voineet olla lukijoita ärsyttävää ja häiritsevää sekä sellaisena kirjallisuudellista kieltä, oli vaikeaa tai mahdotonta ymmärtää niille, jotka olivat varttuneet klassikoiden vaikutuspiirissä, ne klassikoiksi hyväksyen.
Kertovan proosan tutkimuksessa formalistit tekivät selvän eron tarinan (fabula) ja juonenkuljetuksen (sjuzhet) välillä ja korostivat erilaisten juonenkuljetusmahdollisuuksien erillisyyttä itse tarinasta. Juonenkuljetuksen alalla kirjallisuudellista oli poikkeaminen yksinkertaisesta kronologisesta esitystavasta - esim. Reidar Jönssonin romaani Mitt liv som hund olisi formalistisesti kiintoisa esimerkki tästä.
Korostaessaan muodon ensisijaisuutta muihin tekijöihin nähden formalistit näkivät myös materiaalin ja muodon olevan usein kirjalilijan tahtoa vahvempi: materiaali voi ottaa kirjailijasta yliotteen siinä määrin että lopullisesta teoksesta tulee jotain aivan muuta kuin on tarkoitettukaan. Koska kirjailija tällöin toimii vain työkaluna, jota käyttäen teksti kirjoittaa itsensä, elämäkerrallinen kirjallisuudentutkimus, kirjailijan sosiaalisen taustan pohtiminen ym. on toissijaista teosten muotokieltä mieluiten kielitieteellisin keinoin kartoittavaan tutkimukseen verrattuna. Boris Tomashevski meni jopa niin pitkälle, että hän totesi kirjailijoiden elämäkertojenkin olevan lähinnä komeljanttarimaista poseerausta, jota on turha ottaa tosissaan, koska sitäkin muovaavat kunkin ajan kirjalliset muodot ja muodit: tietyn aikakauden kaikkien kirjailijoiden on todellisuudesta riippumatta stilisoitava itsensä kellarikomerossa riutuviksi keuhkotautisiksi ressukoiksi, jonain toisena aikakautena kaikkien on oltava absinttia latkivia boheemeja jne. Niinpä elämäkerran arvo kirjallisuudentutkimuksen kannalta oli Tomashevskin mielestä kyseenalainen.
Viktor Shklovski korosti omakohtaisen taideluomisen ja luovan taidekasvatuksen tärkeyttä massojen valistamisessa ja kouluttamisessa taiteen aktiivisiksi ja asiantunteviksi kokijoiksi. Vain se, joka on itse luonut taideteoksia, voi tunnistaa taiteen, katsoi Shklovski. Tämä oli linjassa Neuvostoliiton alkuaikojen proletkult- eli proletaarikulttuuriliikkeen kanssa, joka yritti aktivoida köyhälistöä luomaan omaa taidetta.
Formalistien koulukunta lähti alkuaan kehittymään futuristien runouden, kuten Vladimir Majakovskin ja Velimir Hlebnikovin, vaikutuksesta. Futuristeja lähellä olleiden kielitieteilijöiden aloitteesta syntyi runokielen ja uusien runollisten keinojen tutkimusseura - käytännössä oikeastaan epämuodollinen kaveriporukka - OPOJAZ (Obshtshestvo izutshenija poetitsheskogo jazyka). Opojazin piirissä toimivat ennen muuta Viktor Shklovski ja Boris Eichenbaum; samoihin aikoihin Moskovassa syntyi Roman Jakobsonin johdolla oma formalistinen runokielen keinoja tutkiva ja pohtiva kielitieteilijäpiiri. Moskovan piiri hajosi jo 1920-luvun alussa Jakobsonin muutettua länteen - Prahaan, missä hän toimi vielä pitkään merkittävänä tutkijana.
Koska formalistit korostovat tekstin ja taideteoksen itsenäisyyttä ja erillisyyttä niin kirjailijasta itsestään kuin yhteiskunnallisista oloista, Neuvostoliitossa he joutuivat 1920-luvulla vastatuuleen, kun heitä alettiin kritisoida marxilaisesta näkökulmasta: marxilaisuus näet näki kirjallisuuden, kuten kaiken muunkin, yhteiskunnallisten olojen tuotteena. Asiallisinta kritiikkiä harjoitti Mihali Bahtin kavereineen (monet näistä tuntuvat olleen Bahtinin omia salanimiä), joiden mielestä formalismi epämarxilaisuudessaankin oli hyvä ja tarpeellinen harjoitusvastustaja ja inspiroija marxilaiselle kirjallisuustieteelle; Bahtinin jalanjäljissä seurasi kuitenkin koko Neuvostoliiton kulttuuripoliittinen aparaatti, joka alkoi mätkiä formalisteja kuin vierasta sikaa syyttäen heitä porvarillisuudesta ja vääräoppisuudfesta, neuvostovastaisuudesta ja muusta kelvottomuudesta, hyvä kun ei huonosta säästä. Formalistit ymmärsivät yleisesti, että hyvät neuvot olivat kalliit, ja panivat pillit pussiin hyvän sään aikana pyytäen julkisesti anteeksi olemassaoloaan, kuten tapana oli tällaisissa tilanteissa. Hölmistyneet neuvostopolitrukit jäivät ihmettelemään, eikö heille jäänytkään ketään ammuttavaksi, ja lohduttautuivat ottamalla "formalistin" käyttöön yleiseksi haukkumasanaksi kaikille niille, jotka kulttuurielämässä oli syystä tai toisesta (tai ilman ensimmäistäkään) tarpeen haukkua lyttyyn puoluekantaisuuden puuttumisesta tai muista synneistä.
Formalistien keskeisiä käsitteitä on vieraannuttaminen, jolla tarkoitetaan asioiden tekemistä oudoiksi ja irrottamista arkipäivän kehyksistä, jotta lukija tulisi pohtineeksi vieraannutettua asiaa erityisellä tavalla. Juuri tämä on "kirjallisuudellisen" kielen erityinen tehtävä, katsoivat formalistit. Neuvostoliittolaisten kulttuuripoliitikkojen suussa vieraannuttamisesta (ostranenije) tuli kuitenkin kirosana yhtä lailla kuin formalismista. Siinä vaiheessa kun Bertolt Brecht teki vieraannuttamiskäsitteestä uudelleen muodikkaan saksankielisellä nimellä Verfremdung, hänen teatteriteorioidensa venäjäntäjät joutuivat keksimään vieraannuttamiselle uuden nimen otshuzhdenije, jotta heitä ei olisi epäilty formalismista!
Formalistien kirjoituksia arvostetaan nykyisessäkin kirjallisuudentutkimuksessa paljon. Koulukunnan suurena ansiona pidetään kirjallisuudentutkimuksen kytkemistä kielitieteeseen ja kirjallisuuden erottamista erilliseksi, ilmiönä omalakisesti kehittyväksi tutkimuskohteeksi. Formalistien teorioista voidaan löytää puutteellisuuksia, mutta kirjallisuustieteessä nykyään mesoaviin ja remuaviin muotiteorioihin kyllästynyt voi hakea lujempaa maaperää formalismista, joka ainakin pyrkii koossa pysyvään tieteelliseen paradigmaan.
Luettavaa: SUNI, Timo ja Pekka PESONEN (toim.): Venäläinen formalismi, antologia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.