Harrihei>Journalismi>tiedotusoppi 15 ov

TIEDOTUSOPIN PERUSTEET 15 OV. Kurssit on laadittu Tampereen yliopistossa vuosina 1999-2001 voimassa olevien tutkintovaatimusten mukaisesti. Sijainti osoitteessa: HYPERLINK "http://www.internetix.fi/opinnot/opintojaksot/0viestinta/tiedotusoppi/index.htm Tavoite: Opintokokonaisuuden suoritettuaan opiskelija on perehtynyt viestinnän teorioiden pääpiirteisiin ja muodostanut käsityksen joukkoviestinnästä, sen historiasta, nykytilasta ja oikeudellisesta sääntelystä. Hän kykenee kriittisesti erittelemään julkisuutta, joukkoviestinnän sisältöjä, erityisesti journalistisia sanomatyyppejä sekä niiden tuottamisen ja kuluttamisen ehtoja. Opintokokonaisuuteen kuuluu viisi opintojaksoa: P1. Johdatus tiedotusoppiin ja journalistiikkaan (3 ov). Luennot (26 t.) sekä kirjallisuus.Vastuuhenkilö: YTL Jorma Mäntylä. P2. Joukkoviestinnän instituutiot (3 ov). Luennot (20 t.) sekä kirjallisuus. Vastuuhenkilö: YTM Seppo Kangaspunta. P3. Viestintäoikeus ja journalistietiikka (3 ov). Luennot (26 t.) sekä kirjallisuus. Vastuuhenkilö: YTL Jorma Mäntylä. P4. Media-analyysi (4 ov). Luennot (26 t) sekä Harjoituskurssi. Vastuuhenkilö: YTM Seppo Kangaspunta. P5. Valinnaiset opinnot (2 ov). Luentoja ja/tai kirjallisuutta. Vastuuhenkilö: YTL Jorma Mäntylä.

P1. Johdatus tiedotusoppiin ja journalistiikkaan Peruskurssin luennot harjoitustehtävineen Esipuhe elokuussa 2000. Peruskurssin "versio 2.1" Mistä mediat ovat tulleet? Muinaisista egyptiläisistä ensimmäisiin sanomalehtiin. Eräs typologia eli malli kehityksen ymmärtämiseksi.

1.1. Yksityiskohtaisempi katsaus sanomalehdistön historiaan:

1.1.2. Antenni- eli uutiskirjelehdet 1500-1600 -luvuilla

1.1.2. Valistavan ja kasvattavan (eliitti)lehdistön aika, lähinnä 1700-luku

1.1.3. Poliittisen ja mielipidelehdistön kukoistusaika, 1750-n.1900

1.1.4. Kaupallistuneen yleis- eli universaalilehdistön aika, n. 1850-1900 ->

1.1.4.1. Jakautuminen analyyttiseen laatulehdistöön sekä populaariin keltaiseen lehdistöön

Medioiden kehitys 1900-luvulla

2.1. Radion ja television synty ja vaikutus joukkotiedotukseen

2.2. Yhteenvetoa: miten tätä kaikkea on haluttu selitttää? Tiedotusoppi -tieteen synty.

Tiedotusopin 'koulukunnat' Suomessa: johdanto

3.1. Kaarle Nordenstrengin tiedotusoppi-käsitys

3.2. Osmo A. Wiion käsitys viestinnästä

4.1.'Koulukuntien' kritiikki - kohti uudempaa ajattelua

4.2. Tiedotusoppi kulttuuritieteenä

Tiedosta ja tietoteoriasta. Professori Ilkka Niiniluoto Tampereen yliopistossa 30.11.1998 Journalistiikasta: sisällönanalyysistä diskurssianalyysiin. Mitä lopulta on tapahtunut? Joukkotiedotuksen paljon puhutusta vaikutuksesta. Onko suuri kaunista - eli miten omistuksen keskittyminen vaikuttaa? Objektiivinen joukkotiedotus vs. joukkotiedotus yhteisyytenä. Takakautta koukaten tulevaisuuteen - onko siellä muutakin kuin tietoverkkoja?

1. Mistä mediat ovat tulleet? Muinaisista egyptiläisistä ensimmäisiin sanomalehtiin. Eräs typologia eli malli kehityksen ymmärtämiseksi

Aloitamme tutkimusretkemme viestinnän historiaan tutkimalla erästä typologiaa, johon on tiivistetty lähinnä sanomalehden historiaa. Ennen kuvion tutkimista on syytä muistaa mitä tarkoitetaan yhteiskuntatieteissä typologian käsitteellä. Sillä tarkoitetaan mallia tai kuvaa, jolla pyritään havainnollistamaan tai mallintamaan jotain abstraktia asiaa, tavallisesti tiettyä todellisuuden osaa. Yleensä kyseessä on monimutkainen tapahtumasarja tai prosessi, jonka täydellinen tai edes suhteellisen yksityiskohtainen mallintaminen on mahdotonta. Typologia ei siten jäljennä täydellisesti eikä sataprosenttisesti todellisuutta, vaan sen keskeisimpiä ja tärkeimpiä ominaisuuksia pyrkien näin auttamaan ilmiön tai prosessin ymmärtämisessä.

Nykyaikainen joukkotiedotus syntyi keski- ja uuden ajan taitteessa, suunnilleen 1500-luvulla, jolloin alkoivat ilmestyä ensimmäiset sanomalehdet. Viestintää oli toki olemassa jo ennen uuden ajan alkua, mutta ei nykyisin tuntemassamme muodossa eli joukkotiedotuksena. Monien tulkintojen mukaan puhetaito merkitsi ratkaisevaa käännettä ihmisen syntymässä. Puheen taltioiminen kirjoitustaidon avulla merkitsi seuraavaa suurta askelta ihmisen kehityksessä.

Ennen nykyaikaisia kirjaimia käytettiin esittäviä merkkejä jo hyvinkin varhaisissa yhteiskunnissa. Kehittyneempi versio tästä oli kuvakirjoitus, jollaista oli mm. egyptiläisten hieroglyfikirjoitus (ohessa näyte). Kirjoitus mahdollisti tiedon siirtämisen yli ajan ja paikan. Lait ja uskonnon keskeiset väittämät olivat kirjoitettujen kielten ensimmäisiä käyttötarkoituksia. Tämä viestintä ei kuitenkaan ollut nykyaikaisessa muodossa ymmärrettyä joukkotiedotusta, sillä niin Egyptissä kuin antiikin Kreikassa ja Roomassa suurin osa kansasta ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Huomattava osa väestöstä oli orjia. Kirjoitettua kieltä käyttivät lähinnä sotilaat, papit ja kauppiaat - noiden yhteiskuntien pieni vähemmistö. Tekstejä ei pääsääntöisesti monistettu, vaan kopioitiin tarvittaessa käsin. Merkittävä käänne alkoi tapahtua hitaasti keskiajan lopulla Euroopassa. Staattinen, maatalouteen ja paikoin jopa maaorjuuteen perustuva feodaalitalous alkoi väistyä kaupungeissa kehittyvän kapitalismin tieltä. Varsinaisen joukkotiedotuksen historia alkaa 1400-luvulla, jolloin kirjapaino mahdollisti viestien monistamisen samanaikaisesti suurelle, tarkemmin nimeämättömälle vastaanottajajoukolle. Kustantaja Johannes Gutenberg painoi 1430-luvulla kalentereita ja raamattuja painossaan, mutta nykyaikaisen joukkotiedotuksen perusyksikkö sanomalehti syntyi vasta 1500-luvulla, ilmeisesti useassa paikassa suunnilleen samoihin aikoihin eri puolilla Eurooppaa. Sanomalehti syntyi, kun uuden ajan alun kauppiaat lähettelivät toisilleen uutiskirjeitä ja keksivät lopulta monistaa niitä vasta keksityn painokoneen avulla. (Ahmavaara & Minkkinen et al.. 1972) Miksi nimenomaan kauppiaat lähettelivät toisilleen uutiskirjeitä uuden ajan alussa? Vastaus löytyy taloudellisen tuotantotavan muutoksesta. Keskiaikaa oli hallinnut staattinen, lähes omavarainen maatalous. Tuotanto oli lähes poikkeuksetta paikallista kulutusta varten. Keskiaikainen talonpoika saattoi elää koko elämänsä yhdessä ainoassa paikassa käymättä koskaan 20 km kauempana. Tuon järjestelmän sisällä alkoi hitaasti kehittyä kapitalismin alku. Kapitalistisen pääoman ensimmäinen olemassaolon muoto oli kauppiaan pääoma. Kauppiaan näkökulma oli aivan erilainen kuin talonpojan. Hän eli myymällä ja ostamalla mitä missäkin kulloinkin tarvittiin. Tietääkseen mitä johonkin kaupunkiin kannatti viedä ja tuoda vastaavasti omaan kaupunkiin, kauppias tarvitsi tietoa. Uutiskirjeiden avulla kauppiaat saivat tietoa kadoista ja sadoista, kulkutaudeista, sodista, hovien tapahtumista jne. Markkinoiden hyödyntäminen edellytti tiedonvälitysjärjestelmää. Ensimmäiset antenni- eli uutiskirjelehdet syntyivät 1500-luvulla kauppiaiden tiedonvälitystarpeisiin. Ensimmäisten joukossa oli 1500-luvun lopulla Sveitsissä ilmestynyt Historische Relatio (kuvassa lehti vuodelta 1597), jota pidetään yhtenä maailman vanhimmista sanomalehdistä. Muita lehtiä alkoi ilmestyä samoihin aikoihin Englannissa, Hollannissa, Italiassa, Itävallassa, Ranskassa... Ilmestymispaikkoina olivat tarkkaan sanottuna Euroopan suurimmat kaupungit. Alla on tuo mainittu typologia, joka selventää lähinnä saksalaisen sanomalehden muotokehitystä (K. Pietilä 1979).

Sitä katsoessa huomataan keskeinen asia. Sanomalehden synty oli taloudellinen ilmiö. Sanomalehden julkaiseminen on itsessään taloudellista toimintaa. Sanomalehden ja joukkotiedotuksen ymmärtäminen yksinomaan taloudellisina tuotteina ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä sanomalehti ja joukkoviestinnän tuotteet ovat hyvin poikkeuksellisia tuotteita. Niissä on aina kulttuurisia ja ideologisia merkityksiä ja arvoja, jotka puolestaan usein edustavat paljon muutakin kuin taloutta, ne voivat olla jopa taloudelle vihamielisiä. Tämä näkyy voimakkaasti myös sanomalehdistön historiassa. Jo 1700-luvulla, kun valistusaatteet alkoivat levitä uuden ajan Euroopassa, huomattiin sanomalehdistön aatteellinen merkitys. Tuossa vaiheessa sanomalehdillä oli usein valistava ja kasvattava tehtävä, kun ne levittivät nousevan porvariston uusia ideologioita.Valtaapitävät taas ovat eri aikoina eri maissa halunneet kontrolloida mitä lehdistön kautta levitetään. Siksi ei ole yllättävää, että sensuuri - enemmän tai vähemmän avoin - on ollut kautta aikojen elimellinen osa lehdistön historiaa. Tämä koskee myös valistuksen aikaa, vaikka tuon ajan lehdistöä on usein kutsuttu myös eliittilehdistöksi (luku- ja kirjoitustaidoton kansa eli talonpojat muodostivat useimmissa Euroopan maissa yli 90% väestöstä). Valtaapitävä aatelisto pelkäsi nousevan porvariston julistamaa vapauden ja tasa-arvon oppia ja papisto puolestaan pelkäsi modernin luonnontieteen kyseenalaistavan kirkollisen teologian.

Nykyaikainen puoluelaitos alkoi syntyä Euroopassa, ensin Englannissa ja Ranskan vuoden 1789 vallankumouksen jälkeen muualla mantereella. Puolueet huomasivat sanomalehdistön merkityksen aatteidensa levittämisessä. 1800-luku oli useimmissa Euroopan maissa puoluelehtien kulta-aikaa. Eräissä maissa, kuten varsinkin Pohjoismaissa, näitä lehtiä on edelleen olemassa. Ratkaiseva mullistus Euroopan lehdistössä tapahtui 1800-luvun jälkipuoliskolla, jota kutsutaan myös lehdistön kaupallistumisen aikakaudeksi. Tuolloin luotiin sekä aineelliset että henkiset edellytykset kaupallistuneelle massalehdistölle. Teknisesti lehdet oli pitkään painettu painolevyjen avulla. 1800-luvulla keksittiin sylinterin muotoinen pyörivä painolevy, joka mahdollisti rotaatiopainokoneen. Sen avulla painaminen nopeutui huomattavasti ja painokset kasvoivat.

Mikä levikkejä sitten kasvatti? Se, että useimmissa Euroopan maissa luotiin tuolloin kattavat koululaitokset. Niiden ansiosta luku- ja kirjoitustaito, joka aikaisemmin oli ollut vain eliitin etuoikeus, levisi koko väestön keskuuteen. Suomeen kansakoululaitos rakennettiin 1800-luvun lopulla. Koululaitosta tarvittiin, koska nopeasti kasvava teollisuus tarvitsi luku- ja kirjoitustaitoista työvoimaa. Lehdistön kaupallistuminen oli seuraus teollisuuskapitalismin synnystä. Luku- ja kirjoitustaidon yleistyminen sekä painotekniikan kehittyminen mahdollistivat massalevikit, mutta monissa maissa lehtien puoluesidonnaisuus haittasi laajaa levikkiä. Sitoutumattomien lehtien oli helpompi tavoittaa suuria joukkoja kuin puolueisiin sitoutuneiden. Siksi sitoutumattomat lehdet syrjäyttivät melkoisen nopeasti puolueisiin sitoutuneet lehdet, erityisesti Englannissa ja Yhdysvalloissa.

Joku voi kysyä soveltuuko edellä esitetty typologia suomalaisen lehdistön kuvaamiseen. Tietyin varauksin sopii kyllä, mutta lehdistön kehitys Suomessa on ollut myös hyvin erilaista. Suomi oli pitkään Euroopan takamaita, osa Ruotsia, joten ensimmäinen lehtikin alkoi ilmestyä vasta vuonna 1771 (Tidningar Utgifne Af Et Sällskap i Åbo) - 200 vuotta myöhemmin kuin Keski-Euroopan ensimmäiset lehdet. Samalla voidaan kuitenkin todeta, että kehitys Suomessa on sittemmin ollut nopeaa ja monin tavoin Suomi on nykyään pitkälle kehittynyt tietoyhteiskunta (tästä myöhemmin lisää).

Lehdistön alkutaival 1800-luvun alussa oli Suomessa kahdessa suhteessa erilainen kuin muualla Euroopassa. Maatalous rakentui eri tavoin eikä kauppakapitalismin rooli kehityksen aloittajana ollut yhtä merkittävä. Suomi oli ensin osa Ruotsia ja sitten autonominen suuriruhtinaskunta Venäjän valtakunnassa. Puolittaisen siirtomaa-aseman takia lehdistöllä oli alkuvaiheessa hallinnollisia tehtäviä ja sensuuri oli ajoittain ankara. Suomessa oli lähes täydellinen ennakkosensuuri 1829-1905. Toinen erikoisuus liittyy kieleen. Luku- ja kirjoitustaidoton talonpoikaisto oli lähes täysin suomenkielistä, kun koulutettu eliitti puolestaan oli ruotsinkielistä. Siksi Suomen ensimmäiset lehdet olivat ruotsinkielisiä, kuten jo mainittu Tidningar Utgifne Af Et Sällskap i Åbo. Siten ei ole yllättävää, että Suomen vanhin edelleen ilmestyvä lehti on ruotsinkielinen, Turussa ilmestyvä Åbo Underrättelser (perustettu 1824).

Suomenkieliset lehdet eivät menestyneet ennen 1800-luvun loppua, jolloin kansakoululaitos levitti luku- ja kirjoitustaidon koko väestön keskuuteen. Ensimmäinen suomenkielinen lehti, Mynämäen kirkkoherran julkaisema Suomenkielisiä Tietosanomia ilmestyi vain 1775-76 ja kuoli lukijoiden puutteeseen. Samoin kävi useimmille suomenkielisille lehdille aina 1850-luvulle saakka. Vasta vuonna 1847 perustettu Suometar (sittemmin Uusi Suomi) nousi Krimin sodan myötä 1850-luvulla laajalevikkiseksi suomenkieliseksi uutislehdeksi. Vanhin edelleen ilmestyvä suomenkielinen lehti on vuonna 1871 perustettu Keskisuomalainen.

Kolmas merkittävä ero Suomen ja muun Euroopan välillä on puoluepoliittisen sanomalehdistönpitkään jatkunut vahva asema. Muista maista nämä lehdet ovat lähes kadonneet, mutta Suomessa niillä on edelleen merkitystä erilaisten viestintäpoliittisten toimien (lehdistötuen) takia. Näihin palaamme luentosarjan myöhemmissä osissa.

Tämän johdannon jälkeen teemme vielä yksityiskohtaisemman katsauksen sanomalehdistön historiaan: Antenni- eli uutiskirjelehdet 1500-1600 -luvuilla Valistavan ja kasvattavan (eliitti)lehdistön aika, lähinnä 1700-luku Poliittisen ja mielipidelehdistön kukoistusaika, 1750-n.1900 Kaupallistuneen yleis- eli universaalilehdistön aika, n. 1850-1900 -> 4a. Jakautuminen analyyttiseen laatulehdistöön sekä populaariin keltaiseen lehdistöön Harjoitustehtävä: TYT:n opiskelijat (Tampereen ryhmä) / TYT:n opiskelijat (opistoryhmä) / Internetixin opiskelijat KIRJALLISUUTTA Ahmavaara, Yrjö & Minkkinen, Sirkka et al.: Joukkotiedotus yhteiskunnassa. Helsinki 1972: Tammi. Hemánus, Pertti: Viestinnän ja joukkotiedotuksen perusteet. Johdatus tiedotusoppiin 1. Helsinki 1989: Yliopistopaino. Pietilä, Kauko: Joukkotiedotuksen yhteiskunnallisista funktioista. Tiedotustutkimus 3-4/1979. Pietilä, Kauko: Formation of the Newspaper: A Theory. Tampere 1980: Acta Universitatis Tamperensis ser. A vol. 119. Tommila & Salokangas: Suomen lehdistön historia. Helsinki 1998. -Erityisesti kahdesta ensinmainitusta voi olla apua myöhempien harjoitustehtävien tekemisessä.

1.Antenni- eli uutiskirjelehdet 1500-1600 -luvuilla Sanomalehdistön edeltäjät syntyivät 1400- ja 1500-luvun taitteessa, kun feodalistiseen maatalousyhteiskuntaan alkoi syntyä esikapitalistisia piirteitä. Markkinat olivat laajentuneet paikallisista kaupunkien välisiksi. Kauppiaat ja kauppahuoneet tarvitsivat kaupankäynnin tarpeisiin tietoa sodista, sadoista, laivavuoroista, hintanoteerauksista jne. Sitä varten kauppiaat alkoivat lähettää toisilleen uutiskirjeitä. Pian käsin kirjoitetut kauppiaiden uutiskirjeet keksittiin monistaa aiemmin keksityn painokoneen avulla. Osasta tuli säännöllisesti ilmestyviä sanomalehtiä, lähinnä 1500-luvun lopulla. Pertti Hemánuksen mukaan uutiskirjejournalismin ominaispiirteitä olivat: -tosiasiapohjaisuus; ainakin periaatteellinen; muunlaisella informaatiolla ei olisi ollut uutiskirjeiden kustantajille eikä lukijoille käyttöarvoa. Harhaanjohtava tieto olisi yksinkertaisesti aiheuttanut taloudellisia tappioita kauppiaille ja kauppahuoneille, -uutisluontoisuus; uutiset eivät tietenkään nykyaikaisessa mielessä olleet "sähkeuutisia", vaan puhelimen, radion ym. puuttumisen takia ne saattoivat olla ilmestyessään viikkoja tai kuukausia vanhoja, mutta ne sisälsivät uutta, ennen julkistamatonta tietoa. Täten uutinen on alusta lähtien ollut journalismin perustava juttutyyppi, -epäpoliittisuus; journalismi ei syntynyt poliittisena ilmiönä, -yksityiskirjeen mukainen muotokieli, ensimmäiset lehdet olivat painettuja kirjeitä. Sivun kuvituksesta: Ylinnä: Saksalainen Newen Zeytung kertoo 1500-luvulla löytöretkistä. Ensimmäisten keskieurooppalaisten uutiskirjelehtien levikit olivat vähäisiä, 200-500. Vasta 1600-luvun lopulla päästiin yli 1000 kpl levikkeihin. Alavasemmalla: Yhdysvaltain ensimmäinen sanomalehti Publick Occurrences. Both Forreign and Domestick vuodelta 1690 oli nimensä mukaisesti uutiskirjelehti.

2. Valistavan ja kasvattavan (eliitti)lehdistön aika, lähinnä 1700-luku Lehdistön tilaa lähinnä 1700-luvulla on luonnehdittu valistavaksi ja kasvattavaksi. Siitä on myös käytetty nimitystä eliittilehdistö, sillä useimmissa Euroopan maissa vain pieni koulutettu eliitti pystyi hyödyntämään lehtiä. Useimmissa maissa yli 90% väestöstä oli luku- ja kirjoitustaidotonta talonpoikaistoa. Pelkän hallintoa tai kauppaa tukevan uutisaineiston lisäksi lehtiin alkoi kuitenkin vähitellen ilmaantua myös muunlaista aineistoa. Pertti Hemánuksen mukaan eliittijournalismi muistutti edelleen vanhaa uutiskirjejournalismia, jota luonnehtivat: edelleen ainakin periaatteellinen tosiasiapohjaisuus; täsmällisyys vaatisi historiallista tutkimusta; yhä uutisluontoisuus, vaikka lehtiin alkoi ilmestyä muitakin juttutyyppejä; edelleen epäpoliittisuus, vaikkakin lehdissä alkoi olla ainakin implisiittejä eli rivien väliin piilotettuja poliittisia kannanottoja; yhä melko kehittymätön muotokieli: uutiset esitettiin edelleen kirjemuodossa ja lehden typografinen esikuva oli kirja, joten tekstiä ei edes jaettu palstoihin. Vasta vuonna 1660 London Gazette siirtyi kaksipalstaiseksi, mistä tapa levisi muihin lehtiin. Sivun kuvitus: Ylinnä: Yhdysvaltain vanhimpiin kuuluva The New England Courant valisti lukijoitaan alkoholin vaaroista vuonna 1722. Uutiskirjemuoto näkyy samoin, sillä mukana on myös kirjeitä Berliinistä ja Hampurista. Alhaalla: Valistuksen ja kasvatuksen henki sekä kirjeartikkelit sävyttivät myös Suomen ensimmäisiä lehtiä. Oulun Wiikko-Sanomia julkaisi kirjeen Helsingistä vuonna1833 - aiheena tsaarin vierailu. Suomenkielinen oululaislehti kuoli sittemmin lukijoiden puutteeseen. Vain ruotsinkieliset lehdet menestyivät 1800-luvun alun Suomessa.

3. Poliittisen ja mielipidelehdistön kukoistusaika, 1750-n.1900 Vuonna 1789 tapahtunut Ranskan vallankumous merkitsi maailmanhistoriallista käännettä. Porvaristo alkoi nousta johtavaksi luokaksi eri puolilla Eurooppaa - ja käytti taistelussa aseenaan myös lehdistöä. Sanomalehdillä oli jo huomattava vaikutus Euroopan "hullun vuoden 1848" tapahtumiin. Uusi eliitti taisteli kolmen asian puolesta: Elinkeinovapaus oli välttämätön kehittymässä olevalla kapitalistiselle talousjärjestelmälle. Edustuksellinen demokratia ja valtiopäivälaitos. Aiempaa suurempi henkinen vapaus: uusi eliitti vaati uskonnonvapautta tuki rationaalisen valistusopin hengessä tieteitä, joita vanha eliitti vieroksui tai jopa pelkäsi. Porvaristo uskoi rationaaliseen ihmisjärkeen, tietoon ja vapaaseen keskusteluun klassisen liberalismin hengessä. Siksi taistelu sensuuria vastaan oli oleellinen osa porvariston nousua.

Sanomalehdistö oli oivallinen ase tässä taistelussa. Eri Euroopan maissa 1700-luvun loppu ja lähes koko 1800-luku olivat nykyaikaisen puoluelaitoksen syntyaikaa. Pertti Hemánuksen mukaan tämä oli poliittisen lehdistön kukoistuskausi - sanottuna sillä varauksella, että lehdistössä ja puoluelaitoksessa oli edelleen vahvoja elitistisiä piirteitä. Työväestö oli useimmissa maissa pieni vähemmistö, yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta ei tunnettu eikä luku- ja kirjoitustaito ollut levinnyt kovin laajalle.

Politisoituneen lehdistön piirteitä olivat: tosiasiapohjaisuudesta tinkiminen poliittisen tarkoituksenmukaisuuden hyväksi; tietty manipulatiivisuus, joka oli useimmin suhteellista ja ilmeni yksipuolisesti valikoidussa ja tulkitussa aineistossa ja saattoi siten johtaa harhaanjohtavaan informaatioon; uudenlaisten juttutyyppien ilmeneminen lehdistöön; taistelevat ja kantaaottavat artikkelit ilmestyivät lehtiin; journalistinen muotokieli kehittyi niin typografian kuin kirjoittamisen osalta. Sanomalehden etusivua opittiin käyttämään typografisesti hyväksi; ensimmäinen lehti tällä alalla oli Lontoon Morning Post vuonna 1772. Sivun kuvitus: Ylinnä: Vallankumouksellisia Pariisissa 150 vuotta sitten - Euroopan "hullu vuosi 1848". Keskellä: Yhdysvaltain kansallismielinen lehti The Pennsylvania Journal itsenäisyystaistelun ajalta vuodelta 1765. Alhaalla: Taistelevaa amerikkalaista journalismia Yhdysvaltain itsenäisyystaistelun ajoilta. Liittykää yhteen tai kuolkaa, julistaa The Massachusetts Spy vuonna 1774. Englantilaisia siirtomaaisäntiä lehti nimittää murhaajiksi.

4.Kaupallistuneen yleis- eli universaalilehdistön aika, n. 1850-1900 ->

4a. Jakautuminen analyyttiseen laatulehdistöön sekä populaariin keltaiseen lehdistöön

Tultaessa 1800-luvun lopulle tai 1900-luvun alkuun oli teollinen vallankumous käyty läpi useimmissa Länsi-Euroopan maissa ja Pohjois-Amerikassa. Nykyaikainen teollisuuskapitalismi oli vakiinnuttanut asemansa. Pertti Hemánus toteaa, että porvaristolla ei enää ollut poliittisia intohimoja - ellei sellaiseksi lasketa pyrkimystä estää nopeasti kasvaneen työväenliikkeen poliittisia vaatimuksia. Taloudellisia tavoitteita porvaristolla oli sitäkin enemmän.

Miten tämä vaikutti lehdistöön? Tutkijat puhuvat lehdistön ja muun joukkotiedotuksen voimakkaan kaupallistumisen vaiheesta. Vuosisadan vaihteeseen mennessä useimmissa länsimaissa opetuslaitos, liikenne ja sanomalehdet olivat niin kehittyneitä, että koko väestö oli joukkotiedotuksen tavoitettavissa. Näin syntyneet massamarkkinat vaikuttivat syvällisesti lehdistön kehitykseen. Pienen lukutaitoisen eliitin lehdistö oli mennyttä - ellei se ymmärtänyt sopeutua tilanteeseen.

Kehitystä mutkisti entisestään vuosisadan alun uusi keksintö radio, josta tuli viimeistään 1920-luvulla sanomalehden vakava kilpailija. Jo 1800-luvulla oli huomattu sanomalehden poikkeuksellinen luonne tuotteena. Massamarkkinoiden syntyessä viimeistään havaittiin, että sanomalehti kilpaili ja tuotti voittoa kaksilla markkinoilla: toisen muodostaa yleisö (levikki) ja toisen ilmoittajat (mainonta). Tämä kaksilla markkinoilla operoiminen on joukkotiedotustuotteiden erikoisuus.

Pertti Hemánus löytää kaupallistuneelle journalismille seuraavia erityispiirteitä:

-faktainformaation joutuminen ristiriitaan elämyksellisyyden kanssa; jälkimmäisen huomattiin usein myyvän paremmin, -tämän ristiriidan seurauksena on useimmissa maissa tapahtunut selkeä lehtien differentoituminen, jako ns. laatulehtiin ja toisaalta massalehtiin (keltaisiin lehtiin), -avoimen poliittisen, propagandistisen poliittisuuden heikkeneminen ja muuttuminen indoktrinaatioksi eli piilovaikuttamiseksi, -journalististen juttu- ja ohjelmatyyppien, esitystapojen ratkaiseva ja pitkälle viety differentoituminen, -journalistisen muotokielen voimakas kehittyminen - tavoitteena ennen kaikkea myyvyyden lisääminen. Sivun kuvitus: Ylinnä: Kaupallisen sensaatiolehdistön synty alkoi Yhdysvalloissa ja Englannissa 1800-luvun lopulla. Lehtikeisari Randolph Hearstin julkaisema The World mässäili vuonna 1898 Yhdysvaltain ja Espanjan sodalla. Orson Wellesin kuuluisa elokuva Citizen Kane kuvaa Hearstin elämää. Alaoikealla: Amerikkalainen The New York Times suuntautui ns. laatulehdeksi. Lehden kuvaus Titanicin uppoamisesta v. 1912 on maltillisen toteava verrattuna Hearstin lehtiin. Valokuvat ilmestyivät lehtiin 1910-luvulla - sitä ennen käytettiin piirroksia.

4a. Jakautuminen analyyttiseen laatulehdistöön sekä populaariin keltaiseen lehdistöön Tällä sivulla on esimerkkejä siitä miten lehdistö on kehittynyt lähinnä tällä vuosisadalla. Pertti Hemánus puhuu jakautumisesta analyyttiseen laatulehdistöön sekä populaariin keltaiseen lehdistöön. Useimmissa maissa suurimmat levikit mitataan ns. keltaisille tai populaarilehdille. Tässä suhteessa on vuosisatojen kuluessa tapahtunut valtava muutos. Jos lehdistö oli jossain vaiheessa valistavaa ja kasvattavaa, ihmisen rationaliteettiin luottavaa, tätä ei voi sanoa nykyajan kaupallisista sensaatiolehdistä. Niiden tavoite on tuottaa lukijalle elämyksiä faktainformaation kustannuksella - maksimaalisen levikin saavuttamiseksi. Tätä journalismia kutsutaan myös tabloid-journalismiksi, millä viitataan tavallisesti noin 5-palstaiseen ja helppolukuiseen lehtiformaattiin. Kilpailu levikistä on kiristynyt uusien medioiden tultua mukaan. Radiosta tuli ensimmäinen vakava kilpailija sanomalehdelle 1920-luvun lopulla Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Sanomalehtien on siitä lähtien täytynyt muuttaa tyyliään ja sopeutua siihen, että ne eivät nopeudessa pysty kilpailemaan sähköisten viestinten kanssa. Viimeistään televisioaikakauden alettua tämä on johtanut systemaattiseen tuotekehittelyyn ja typografian voimakkaaseen paranemiseen. Eräiden tulkintojen mukaan sanomalehtien ulkoasu saavutti nykyisen tasonsa 1950-luvulla. Sen jälkeen kehitys on ollut suhteellisen vähäistä. Paino- ja julkaisutekniikan digitalisointi on merkinnyt lehtien ulkoasulle ja uutisen kirjoitustyylille melko pieniä muutoksia.

On kuitenkin huomattava, että ns. analyyttinen laatulehdistö ei suinkaan ole kadonnut tai edes uhanalainen, vaikka se monissa maissa ei levikkimäärissä pärjää bulevardi- tai tabloid-lehdille. Suomessa kehitys on kulkenut osin eri teitä, vaikka kansainväliset ilmiöt tuntuvat meilläkin nykyään aiempaa enemmän ja nopeammin.

Kuten aiemmin todettiin, lehdistö syntyi meille 200 vuotta muuta Eurooppaa myöhemmin. Nykyään Suomea pidetään kuitenkin monessa suhteessa yhtenä maailman kehittyneimmistä lehtimaista - mikä ei toki tarkoita ongelmien puuttumista. Sivun kuvitus: Ylinnä: Elämyksellisyys täyttää Weekly World News -lehden etusivun. Aiheet liikkuvat humanoideista ammuskelevaan äitiin ja ihmisen sielun mitattuun painoon. Keskellä: Maailman ehkä kuuluisin ja palkituin etusivu: New York Herald Tribune kertoo John F. Kennedyn surmaajan Lee Oswaldin murhasta vuonna 1963. Alaoikealla: Vuoden 1956 Kaleva kertoo Urho Kekkosen valinnasta presidentiksi etusivulla, jossa on kaikki nykyaikaisen sivutaiton peruselementit.

2. Medioiden kehitys 1900-luvulla Aloitimme tutkimusretkemme viestinnän maailmaan tutkimalla sanomalehdistön historiaa. Muutamassa kohdassa mainittiin jo radion ja television vaikutus. Tällä kertaa virtuaaliluento jakautuu kahteen osaan. Tarkastelemme ensin lähemmin miten joukkotiedotus on kehittynyt tällä vuosisadalla. Aivan erityisesti selvitellään miten uudet mediat, radio ja televisio, ovat vaikuttaneet sekä sanomalehdistöön että toisiinsa. Toisessa osassa teemme kokonaiskatsauksen tähän kaikkeen. Yritän tiedotusopillisen kirjallisuuden avulla selvittää, miten eri koulukunnat ovat selittäneet ja selittävät viestintää ja joukkotiedotusta. Tässä yhteydessä on korostettava, että monien yhteiskuntatieteiden tapaan tiedotusopissa on erilaisia koulukuntia, jotka selittävät ja tulkitsevat asioita hyvinkin erilaisin tavoin - jopa aivan ristiriitaisesti. Tätä voidaan havainnollistaa parin esimerkin avulla. Kiistellyimpiä asioita ovat olleet mm. joukkotiedotuksen vaikutus sekä toisaalta esim. talouden ja viestinnän suhde.

Kysymys siitä missä määrin ja miten joukkotiedotus vaikuttaa, on jakanut tutkijoita periaatteessa kahteen koulukuntaan - sekä yrityksiin yhdistää näiden koulujen eri näkökantoja. Toiset sanovat, että joukkotiedotuksella ei ole selvästi todennettavissa olevaa vaikutusta (esim. Klapper 1961). Toisaalta taas mainonnan tutkijat ja mainostajat tietävät, että tehokas mainoskampanja voi selvästi lisätä tuotteen myyntiä. Hieman saman tapainen on kysymys tiedotusvälineiden omistuksesta ja sitä kautta talouden vaikutuksesta viestinnän sisältöön. Yksi koulukunta sanoo, että omistuksella ei ole vaikutusta viestinnän sisältöön - päin vastoin: keskittyminen ja suurten mediatalojen syntyminen tekee tiedotusvälineistä vahvoja ja riippumattomia mm. mainostajista ja valtiovallasta. Toinen koulukunta taas katsoo, että omistuksen keskittyminen on vaarallista ja antaa medioiden omistajille parlamentaarisen valvonnan ulkopuolella olevaa poliittista ja yhteiskunnallista valtaa. Esimerkkejä tämä koulukunta voi hakea mm. Italiasta tai Englannista, missä suuret mediayhtiöt ovat ajoittain avoimesti asettuneet jonkin puolueen tai ehdokkaan tueksi vaaleissa (Silvio Berlusconi, Rupert Murdoch). Vaikka tämän luentosarjan pitäjällä on omia käsityksiä kyseisistä koulukunnista, on seuraavat tekstit rakennettu siten, että eri koulukuntien näkemykset tulevat mahdollisimman selvästi esiin. Harjoitustehtävät on laadittu siten, että niiden suorittamisessa on otettava huomioon eri alan koulukunnat, jolloin opiskelijan oma arviointikyky ratkaisee mitä pitää henkilökohtaisesti oikeimpaan osuneena.

Kurssin suorittamisen kannalta tämä merkitsee sitä, että ennen harjoitustehtävän tekemistä on syytä käydä läpi virtuaalinen luentoaineisto sekä tutustua kirjallisuusviitteissä mainittuihin teoksiin. Tällöin harjoitustehtävästä saa suurimman mahdollisen hyödyn opintojakson kirjallisuusosan esseetehtäviä varten. Radion ja television synty ja vaikutus joukkotiedotukseen Yhteenvetoa: miten tätä kaikkea selitetään? Tiedotusoppi -tieteen synty. Harjoitustehtävä: TYT:n opiskelijat (Tampereen ryhmä) / TYT:n opiskelijat (opistoryhmä) / Internetixin opiskelijat KIRJALLISUUTTA Ahmavaara, Yrjö & Minkkinen, Sirkka et al.: Joukkotiedotus yhteiskunnassa. Helsinki 1972: Tammi. Hemánus, Pertti: Viestinnän ja joukkotiedotuksen perusteet. Johdatus tiedotusoppiin 1. Helsinki 1989: Yliopistopaino. Klapper, J.T.: The Effects of Mass Communication. Glencoe, Illinois 1961. Malmberg, Tarmo: Tiedotusopin rakenne. Tampere 1988: Acta Universitatis Tamperensis, Ser A Vol 241. Nordenstreng, Kaarle: Tiedotusoppi. Helsinki 1978: Otava. Tulppo, Pirkko (toim.): Radioamatööreistä tajuntateollisuuteen. Helsinki 1976: WSOY. Wiio, Osmo A.: Johdatus viestintään. Porvoo 1994: Weilin+Göös. -Näistä kaikista voi olla apua tämän ja myöhempien harjoitustehtävien tekemisessä. Sivun kuva (yllä): Sotien ja kriisien aikoina on uskottu joukkotiedotuksen voimakkaaseen ja suoraan vaikutukseen. Sitä on usein täydennetty sensuurilla. Kaleva kesällä 1941 kertoo jatkosodan ensimmäisistä taisteluista. Pertti Hemánus sanoo, että radion ja television kehityksessä on ollut samoja piirteitä kuin sanomalehdistön kehityksessä. Näin periaatteessa onkin, mutta tällöin on muistettava mitä alussa mainittiin typologian käsitteestä. Kun kuvataan radion ja television kehitystä samankaltaisen typologian avulla kuin sanomalehdistön kehitystä, on muistettava että filosofi G.W.F. Hegel oli vain osittain oikeassa muotoillessaan kuuluisan mietelmänsä, jonka mukaan historia näyttää ikään kuin toistavan itseään.

Sanomalehden ja radion historiassa on samankaltaisuutta, mutta myös suuria eroja. Jos poliittiset ja kulttuuriset arvot ovat vaikuttaneet ajoittain voimakkaasti sanomalehdistön kehitykseen, niin radion ja television kohdalla vaikutus on ollut jos mahdollista vielä suurempi. Silti voidaan sanoa, että taloudellinen kehitys on muokannut sanomalahteä ja radiota jossain määrin samoin. Radio syntyi sanomalehden tapaan kokeiluna ja meni vuosikymmeniä ennen kuin säännölliset, nykyisen kaltaiset yleisradiolähetykset alkoivat. Tämän jälkeen myös radion kehityksessä oli eräänlainen elitistinen vaihe, jolloin radiolla nähtiin olevan myös selkeästi kasvattava ja valistava tehtävä. Suurten massojen viestimeksi radio tuli vasta 1920-luvun lopulla. Erityisesti ennen ja jälkeen II maailmansodan radio oli myös voimakkaasti poliittinen media, joskaan ei samalla tavoin poliittinen kuin puoluepoliittista 'väriä' tunnustanut sanomalehdistö.

Viimeistään tultaessa 1960-luvulle radio kaupallistui voimakkaasti, Yhdysvalloissa jo aikaisemminkin, ja Euroopassa 1980-luvulla alkanut ns. liberalisointikehitys eli pyrkimys vähentää julkisen vallan vaikutusta markkinoilla on tehnyt mainosrahoitteisesta radiosta maanosan laajuisen ilmiön. Samalla radiokanavat ja -asemat ovat useimmissa maissa kuitenkin lehdistön tapaan jakautuneet populaarikanaviin sekä toisaalta puhe- ja kulttuurikanaviin. Lehdistön tapaan kevyttä viihdemusiikkia lähettävät kanavat ovat suosituimpia, mutta myös kulttuuri- ja puhekanavilla on vakiintuneet kuulijakuntansa, vaikka ne keskimäärin ovatkin pienempiä kuin populaareilla radioasemilla. Radio syntyi puhelimen ja lennättimen jatkeeksi 1800-luvun lopulla. Sähkösanomien ja puheen välittäminen lankaa pitkin herätti unelman langattomasta lennättimestä. Radio syntyi useamman ihmisen yhteistyönä, eikä ketään varsinaisesti voida pitää sen keksijänä. Skottilainen fyysikko J.C. Maxwell loi teorian sähkömagneettisten aaltojen olemassaolosta. Saksalainen Heinrich Hertz todisti empiirisesti vuosina 1887-8 Maxwellin teorian oikeellisuuden. Ensimmäisen patentin langattomalle lennättimelle sai italialainen Guglielmo Marconi vuonna 1897. Häntä pidetään vuosisadan vaihteen merkittävimpänä radion kokeilijana sekä kaupallisten sovellutusten kehittäjänä. Vuonna 1901 hän sai ensimmäisenä maailmassa langattoman sähkötysyhteyden Atlantin yli. Sitä ennen yhteydet Euroopan ja Amerikan välillä hoidettiin meren pohjaan laskettujen puhelin- ja lennätinkaapeleiden avulla.

Radiota ei kuitenkaan vuosikymmeniin käytetty säännöllisten yleisradio-ohjelmien lähettämiseen, vaikka tämä tekniikka mahdollistui jo 1910-luvulla. Radion ensimmäinen tärkeä sovellutus oli radioamatöörikokeilujen ohella laivaradioliikenne. Ennen radion keksimistä yhteys laivoihin katkesi näköyhteyden mukana. Tämä vaikutti syvällisesti radion kehitykseen, sillä I maailmansota puhkesi vuonna 1914. Radioaallot otettiin valtion monopoliksi niin Amerikassa kuin Euroopassa. Eri maiden laivastot halusivat yksinoikeuden uuteen keksintöön. Sodan päätyttyä vuonna 1918 radio oli teknisesti kehittynyt ja kaupalliset sovellutukset odottivat tulemistaan. I maailmansodan jälkeen radion kehitys Amerikassa ja Euroopassa lähti eri teille. Euroopassa radio annettiin erilaisten kokeilujen jälkeen useimmissa maissa valtion monopoliksi. Tätä varten perustettiin valtiojohtoisia radioyhtiöitä, joille annettiin yksinoikeus radiotaajuuksien käyttöön. Näin tapahtui mm. Englannissa ja Suomessa. Ratkaisua perusteltiin valistukseen ja kasvatukseen vedoten. Uuden median haluttiin kohottavan kansalaisten sivistystasoa ja luovan samalla kulttuurista yhteisyyttä.

Suomen Yleisradio perustettiin vuonna 1926 - lähes täysin Britannian yleisradioyhtiön BBC:n mallin mukaisesti. Perustamisasiakirjassa 29.5.1926 sanottiin yhtiön tavoitteeksi seuraavaa: "Radio-ohjelmien valmistamisessa ja järjestämisessä on yhtiön päämääränä kansansivistyksen edistäminen, hyödyllisten tiedonantojen toimittaminen, jalostavan ja viattoman ajanvietteen hankkiminen varsinkin etäällä liikekeskuksista asuvien tarpeita silmälläpitäen sekä yleensä sivistyskeskuksiin kerääntyneen tiedon ja taiteen levittäminen kansamme laajoille piireille." Euroopan radioyhtiöt järjestettiin lähes täsmälleen saman BBC-mallin mukaan valtiollisiksi monopoleiksi. Toiminta rahoitettiin lupamaksuin. Nämä julkiset radioyhtiöt pääsivät nopeasti teknisesti korkealle tasolle ja varsinkin uutisvälityksessä ne kilpailivat radion keinoin pian sanomalehtien kanssa. Useimmissa maissa 1920-luvun loppu ja 1930-luku merkitsivät radion laajaa läpimurtoa väestön suuren osan mediaksi. Suomessa radio tavoitti 1930-luvulla kolmanneksen väestöstä. Sanomalehdille tämä merkitsi uudentyyppistä tilannetta. Eräissä maissa, kuten Saksassa ja Neuvostoliitossa, radiosta tuli vahvasti poliittinen viimeistään 1930-luvulla. II maailmansodan aikana radio oli monissa muissakin maissa vahvasti poliittinen. Yhdysvalloissa radion kehitys lähti heti I maailmansodan jälkeen eri tielle. Lainsäädäntöhankkeiden epäonnistuttua maahan syntyi nopeasti runsaasti yksityisiä radioasemia. Eräs New Yorkissa sijainnut asema keksi vuonna 1922 rahoittaa toimintansa mainoksin. Se sai nopeasti matkijoita ja siten kaupallinen radio levisi nopeasti koko maahan. Ajatus radion käytöstä valistukseen ja kasvatukseen ei koskaan juurtunut Yhdysvaltoihin. Ratkaisevaksi käänteeksi muodostui yksityisen RCA:n (Radio Corporation of America) perustaminen vuonna 1924, josta myöhemmin tuli valtakunnallisen NBC-radioyhtiön pääomistaja. Siihen ryhmittyi nopeasti satoja radioasemia eri puolilla maata. Se sai kilpailijakseen 1930-luvulla CBS-yhtiön (Columbia Broadcasting System). II maailmansodan jälkeen NBC jaettiin antitrustilakien perusteella kahtia, jolloin toisesta puolikkaasta syntyi ABC (American Broadcasting Co.). Julkista, valtion omistamaa radiolaitosta ei Yhdysvaltoihin perustettu, mutta 1960-luvulla perustettu yliopistojen radio- ja tv-asemia yhdistävä PBS (Public Broadcasting) on maassa eräänlainen julkinen yleisradiolaitos.

Televisio keksittiin 1930-luvulla, mutta II maailmansodan ajaksi koelähetykset keskeytettiin sotilaallisista syistä. Yhdysvalloissa television läpimurto ajoittui 1940-luvun lopulle. Tapahtuma vaikutti syvällisesti myös radion kehitykseen. Radio joutui Yhdysvalloissa samankaltaiseen tilanteeseen kuin sanomalehti 1920-luvulla. Kuulijamäärät laskivat ja siinä ohessa mainostajat siirtyivät televisioon. Radion uusi tuleminen koitti 1960-luvulla. Suosio kääntyi nousuun rock- musiikin läpimurron myötä. Syntyi nykyisin tunnettu formaattiradio: varsinaisten ohjelmien sijasta radio alkoi lähettää eri tavoin profiloitua viihdemusiikkia lyhyiden sähkeuutisten kera. Euroopassa television läpimurto ajoittui 1950-luvun lopulle. Useimmissa maissa toiminnan aloittivat valtiolliset yleisradioyhtiöt, joiden yhdeksi osaksi tuli televisio. Toiminta rahoitettiin edelleen lupamaksuin, mutta varsin pian televisiosta tuli taloudellisesti radiota merkittävämpi ja radio työntyi taka-alalle - hieman samoin kuin Yhdysvalloissa. Tultaessa 1980-luvulle alkoi useimmissa Euroopan maissa ns. liberalisointi, eli julkisille monopoleille haluttiin kilpailua. Yksityiset radio- ja tv-yhtiöt ovat lyhyehkössä ajassa saaneet aikaan hieman saman tilanteen mihin Yhdysvalloissa päädyttiin viimeistään 1960-luvulla. Myös televisiossa on tapahtunut Euroopassa jonkinlainen jakautuminen populaarikanaviin sekä asia- ja kulttuurikanaviin. Euroopassa perinteiset julkiset kanavat ovat omaksuneet analyyttisten kulttuurikanavien roolin, kun kaupalliset kanavat keskittyvät selvästi enemmän viihdeohjelmiin. Kehitys muistuttaa jollain tavoin sanomalehdistön jakautumista analyyttiseen ja populaarilehdistöön. Medioiden kehitys ei ole pysähtynyt television läpimurtoon. Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että nykyinen "kuningasmedia" televisio joutuu kilpailemaan tietoverkkojen, erityisesti Internetin kanssa samaan tapaan kuin sanomalehti kilpaili aikoinaan radion kanssa ja radio television kanssa. Olemme silminnäkijöinä todistamassa miten televisio sopeutuu sille uuteen tilanteeseen. Palaamme tähän aiheeseen myöhemmin. KIRJALLISUUTTA Hemánus, Pertti: Viestinnän ja joukkotiedotuksen perusteet. Johdatus tiedotusoppiin 1. Helsinki 1989: Yliopistopaino. Salokangas, Raimo: Aikansa oloinen. Yleisradion historia 1949-96. Helsinki 1996. Tulppo, Pirkko (toim.): Radioamatööreistä tajuntateollisuuteen. Helsinki 1976: WSOY. -Näistä kaikista voi olla apua tämän ja myöhempien harjoitustehtävien tekemisessä. Sivun kuvat: Ylhäällä: Radion yksi keksijä ja kehittäjä: Guglielmo Marconi sekä paikka Kanadassa, missä vastaanotettiin ensimmäinen langaton signaali Euroopasta 1901. Keskellä: Presidentti K.J. Ståhlbergin kyyditys itärajalle kohautti koko maata vuonna 1930. Kalevan etusivulta käy ilmi, että lehti on joutunut ottamaan uutisoinnissaan huomioon radion vaikutuksen. Huomattava osa väestöstä oli saanut jo edellisenä päivänä radion välityksellä tietää kyydityksestä - sanomalehden tehtäväksi tuli ajan tasalle saattaminen ja taustoittaminen.

Yhteenvetoa:Tiedotusoppitieteen synty

Edellä olemme tarkastelleet joukkoviestinnän kehitystä 500 vuoden ajalta sanomalehden alkeismuodoista nykyajan radion ja television aikakauteen. Todettakoon, että tapahtumien järjestyksestä, ajoituksesta ja prosessin luonteesta ovat eri tutkijat suunnilleen yhtä mieltä, eräitä yksityiskohtia lukuun ottamatta (ensimmäisen lehden tai yleisradiolähetyksen tarkka ajoitus yms.). Niinpä esim. Suomalaisten professorien Kaarle Nordenstrengin ja Osmo A. Wiion eri teksteissä esiintyvät kuvaukset ovat tässä suhteessa melko yhteneviä (vrt. myös V. Pietilä 1997 sekä Vehmas 1970). Nyt herää kuitenkin uusi kysymys: miten tätä on tutkittu? Onhan kyse merkittävästä yhteiskunnallisesta instituutiosta - sekä taloudellisesti, poliittisesti että kulttuurisesti. Viestintätieteiden oppihistoriaa ovat Suomessa tutkineet sekä Veikko Pietilä että Kaarle Nordenstreng. Jälkimmäinen on tehnyt Suomessa ehkä ensimmäisen katsauksen alan tutkimuksen, siis tiedotusoppi-tieteen syntyyn. Hänen mukaansa ensimmäistä alkeellista "tiedotusopillista" tutkimusta oli antiikin Kreikan retoriikka. Tässä yhteydessä hän mainitsee Isokrateen ja Aristoteleen, joskin toteaa etteivät heidän teoksensa nykyaikaisessa mielessä käsitelleet joukkoviestintää. Antiikin Kreikassa ei ollut nykyaikaisessa mielessä tunnettuja viestintävälineitä, kuten sanomalehtiä - radiosta ja televisiosta puhumattakaan. "Joukkoviestintä" oli lähinnä puhetta, teatterissa tai torikokouksessa. Medioiden puuttuessa sekä luku- ja kirjoitustaidon ollessa lähinnä "vapaiden miesten" etuoikeus julkiset tiedotukset välitettiin kansalle toreilla huutamalla. Sama koskee paljolti myös katolisen kirkon uuden ajan alussa uskonpuhdistuksen aikaan perustamaa propagandaelintä gongregatio de propaganda fides, jonka tehtävä oli tehostaa oikeaoppisen uskonnon levittämistä. Kyse ei ollut varsinaisesta tutkimuksesta, vaan käytännön sanelemasta toimesta. Viestinnän tutkimus ei syntynyt myöskään ns. eliittilehdistön tai valistuksen ja kasvatuksen ajan lehdistön aikakaudella. Laajempi kiinnostus lehdistöä kohtaan syntyi vasta 1800-luvun lopulla, jolloin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa nykyaikainen viestintä tavoitti suunnilleen koko väestön (tehokkaat rotaatiopainot mahdollistivat suuret painokset ja koululaitoksen ansiosta luku- ja kirjoitustaito oli levinnyt hyvin laajalle). Euroopassa nykyaikainen viestintätiede syntyi Saksassa ja vastaavasti Pohjois-Amerikassa nimenomaan Yhdysvalloissa. Molemmat lähtivät kuitenkin kehittymään hyvin erilaisiin suuntiin. Saksalaista tutkimusta voisi alusta lähtien luonnehtia hyvin teoreettiseksi, kun amerikkalainen tutkimus palveli alusta alkaen käytäntöä. Sanottaessa näin on samalla muistettava, mitä alussa mainittiin typologioista: ne ovat malleja, jotka auttavat monimutkaisen todellisuuden hahmottamisessa, mutta käytännössä todellisuus on typologioita monimutkaisempi. Niinpä eurooppalainen tutkimus on saanut vaikutteita Yhdysvalloista ja päinvastoin.

Ensimmäiset viestintää käsittelevät tutkimukset tehtiin Saksassa 1800-luvun puolivälissä. Ne käsittelivät tuon ajan 'medioita' eli sanomalehteä ja lennätintä. Saksalainen sanomalehtihistorioitsija Otto Groth pitää ensimmäisenä alan tutkimuksena Karl Kniesin teosta Der Telegraph als Verkehrsmittel (1857). Knies piti lehdistöä ja lennätintä erikoislaatuisena liikennelaitoksena, "välineenä, joka kuljettaa informaatiota läpi ajan ja yli mittaamattomien etäisyyksien". Toinen saksalainen, Albert Schäffle julkaisi vuosina 1875-79 laajan neliosaisen teoksen Bau und Leben des socialen Körpers, jossa kehiteltiin edelleen Kniesin ajatusta lehdistöstä liikennelaitoksena. Nämä olivat kuitenkin nykyaikaista tiedotusopillista ja viestintätutkimusta edeltäviä töitä, jotka tehtiin vielä osittain eliittilehdistön aikakaudella, modernin lehdistön vasta ollessa syntymässä. Lopullisesti tämä alkoi tapahtua 1880-luvulla, jolloin oli voimakas taloudellinen noususuhdanne. Eri maihin luodut koululaitokset lisäsivät nopeasti lukutaitoisen väestön määrää. Rautatiet levisivät tuohon aikaan eri maiden syrjäisimpiinkin osiin. Samoihin aikoihin kehitetty rotaatiopainomenetelmä mahdollisti suurilevikkisten lehtien nopean painamisen. Näin syntyneen nykyaikaisen lehdistön merkitys huomattiin I maailmansodassa. Saksan propaganda ei tasoltaan pärjännyt ympärysvalloille. Siksi valtio sijoitti rahaa tutkimukseen. Vuonna 1916 perustettiin Lepzigin yliopistoon alan instituutti. Sen johtajana toimi taloustieteellisen koulutuksen saanut Karl Bücher (1847-1930). Oppiaineen nimeksi vakiintui Zeitungskunde. Tätä pidetään yleisesti ensimmäisenä alan oppituolina. Sodan jälkeen oppituoleja perustettiin useisiin Keski-Euroopan yliopistoihin. Tutkimuksen ohella laitokset alkoivat antaa lehtimieskoulutusta. Alaa ryhdyttiin kutsumaan 'sanomalehtitieteeksi', Zeitungswissenschaft. Saksassa ilmestyi tätä nimeä kantava tieteellinen aikakauslehti 1924-44. Tieteenalan tunnetuimmiksi edustajiksi nousivat mahtavan lehtihistoriallisen teossarjan kirjoittanut Otto Groth sekä Berliinin yliopiston sanomalehtiopin professori Emil Dovifat. II maailmansodan jälkeen oppiaine sai uuden nimen: Publizistik, suomennettuna suunnilleen 'tiedotusoppi'. Nordenstrengin mukaan julkisuuden käsitteestä johdettu uusi nimitys heijasti perustavanlaatuisia muutoksia tavassa, jolla lehdistö ja muut joukkotiedotusvälineet nähtiin saksalaisella maaperällä. Edellä mainittiin, että saksalaisten tutkimus sävytti vahva teoreettinen tai filosofinen suuntaus. Näin tiedettään kuvasi Emil Dovifat vuonna 1930: "Sellaisten asioiden opettaminen kuin 'pääkirjoitusten laatiminen', 'juttujen toimittaminen', 'reportaasi' jne. on tuntematonta saksalaisissa oppilaitoksissa. Emme rohkaise tällaisten seikkojen akateemista opetusta. Me Saksassa uskomme, että ihmiset jotka soveltuvat tähän ammattiin kykenevät pian oppimaan nämä käytännön yksityiskohdat todellisessa toimitustyössä ja että ne jotka eivät ole soveliaita journalistiuralle eivät niitä milloinkaan voi oppia."

Yhdysvalloissa tutkimus sen sijaan lähti liikkeelle journalistikoulutuksesta, jonka yhteyteen syntyi tieteellistä journalismitutkimusta. Oli huomattu, että kilpailussa menestyivät parhaiten ammattitaitoisesti toimitetut lehdet. Kuvaava on alan ensimmäisen ja maailman vanhimman edelleen ilmestyvän tiedotusopillisen aikakauslehden nimi: Journalism Quarterly (per. 1924).

Amerikkalaisen tutkijan suuntautumista käytäntöön esittelee P.I.Reedin artikkeli vuonna 1927 mainitussa alan ensimmäisessä aikakauslehdessä: "Minun omatuntoni ei kuitenkaan ole vielä niin paatunut, että rohkaisisin tai antaisin luvan oppilailleni kuluttaa aikaansa, energiaansa ja rahansa joihinkin skolastisiin kirppupeleihin; jos tutkimus ei tuota käytännöllistä hyötyä tekijälleen ja niille, joiden joukossa ja puolesta hän elää, sen arvo näyttää silloin kyseenalaiselta." Amerikkalaisen tiedotustutkimuksen synty ja kasvu ei kuitenkaan selity yksinomaan toimittajakoulutuksen tarpeilla. Siihen tuli aineksia myös valtio-opista, kokeellisesta psykologiasta ja sosiaalipsykologiasta - sekä II maailmansodan jälkeen empiirisestä tilastotieteestä. Amerikkalainen Herbert Schiller sanoo selittäväksi tekijäksi riippuvuuden liiketaloudesta. Kaupallisen lehdistön ja radion tuli tuottaa mahdollisimman paljon rahaa omistajilleen. Mainostajat puolestaan halusivat mainosrahoilleen maksimaalisen hyödyn. Siksi amerikkalainen tiedotustutkimus on usein liittynyt läheisesti mainontaan ja markkinointiin. Nämä eivät kuitenkaan ole amerikkalaisen tiedotusopillisen tutkimuksen ainoat vaikuttimet. Keskeinen tekijä on ollut myös Yhdysvaltain asema globaalisena maailmanmahtina. Yritykset, sotilaat ja poliittiset toimijat ovat tarvinneet tutkimusta operaatioiden suunnittelun tukena. Kaikesta tästä on seurannut määrällisesti maailman suurin alan tutkimus, mutta myös moninainen tieteellinen suuntautuminen. Nordenstreng toteaakin, ettei voida puhua tiedotusopista, vaan (joukko)tiedotuksen tutkimuksesta, josta amerikkalaiset itse ovat käyttäneet nimitystä mass communication research (MCR). Olisi kuitenkin yksioikoista väittää, että amerikkalainen tutkimus on yksinomaan käytäntöön keskittynyttä ja Euroopassa, etenkin Saksassa askarreltaisiin vain teoreettis-filosofisten ongelmien parissa. Jo 1920-luvulla amerikkalaiset kiinnittivät huomiota saksalaiseen Zeitungswissenschaftiin, jopa hieman ihailevaan sävyyn. Natsivallan aikana 1933-45 lukuisia tunnettuja saksalaisia tutkijoita pakeni fasismia Yhdysvaltoihin ja heidän mukanaan eurooppalaisten tutkimustraditiota siirtyi merkittävästi amerikkalaisiin yliopistoihin. Tärkein tässä suhteessa oli Saksassa 1920-luvulla perustettu ns. Frankfurtin koulukunta eli Frankfurtin yliopistoon lahjoitusvaroin perustettu Institut für Sozialforschung. Tämän tutkimuslaitoksen tunnetut marxilaisesti orientoituneet tutkijat pakenivat natseja Yhdysvaltoihin. Tiedotustutkimuksen kannalta merkittävimpiä instituutin nimiä olivat Theodor Adorno, Walter Benjamin, Herbert Marcuse, Erich Fromm, Max Horkheimer ja itävaltalainen Paul Lazarsfeld (eräät tosin sijoittavat hänet MCR-perinteen piiriin). Näiden tutkijoiden mukana amerikkalainen MCR-perinne imi sisäänsä vaikutteita eurooppalaisesta ajattelusta. Vaikutus alan tutkimuksessa on kuitenkin ollut usein epäsuoraa ja välillistä. II maailmansodan jälkeen vaikutuksen suunta on ollut päinvastainen. Monet Yhdysvaltoihin paenneet saksalaistutkijat palasivat Eurooppaan ja toivat mukanaan oppeja Amerikasta. II maailmansodan jälkeen Yhdysvalloissa kehittyi ja levisi laajalle empiirinen tilastotutkimus, jolle antoi tuntuvasti lisää vauhtia transistorin ja sittemmin tietokoneen keksiminen. George Gallupista nimensä saanut kyselytutkimusten perinne on nykyään vakiintunut osa myös eurooppalaisia yhteiskuntatieteitä, niin myös tiedotusopissa.

III

Suomen tiedotustutkimus on noudatellut kansainvälisiä esikuvia. Alan ensimmäinen professuuri perustettiin Tampereen yliopiston edeltäjään Yhteiskunnalliseen korkeakouluun 1940-luvun lopulla. Oppituolin ensimmäinen haltija, professori Eino Suova edusti selvästi saksalaista Zeitungswissenschaft -perinnettä. Viran seuraava haltija, professori Raino Vehmas sen sijaan oli opiskellut Yhdysvalloissa ja toi Suomeen ja Tampereen yliopistoon 1960-luvulla selkeästi amerikkalaisen MCR-perinteen. Vuonna 1971 Vehmas erosi virastaan. Samana vuonna Tampereelle perustettiin toinen professuuri, jota on hoitanut Kaarle Nordenstreng. Alkuperäistä professuuria hoiti 1973-97 Pertti Hemánus ja vuoden 1998 alusta lähtien siihen nimitettiin Veikko Pietilä. Tiedotusopin opetus on samaan aikaan laajentunut myös kahteen muuhun yliopistoon. Helsingin yliopiston viestinnän professuuri perustettiin lahjoitusvaroin 1970-luvulla. Tointa hoiti Osmo A. Wiio ja vuodesta 1995 alkaen Leif Åberg. Jyväskylän yliopiston ensimmäinen tiedotusopin professori on Raimo Salokangas. KIRJALLISUUTTA Hemánus, Pertti: Viestinnän ja joukkotiedotuksen perusteet. Johdatus tiedotusoppiin 1. Helsinki 1989: Yliopistopaino. Nordenstreng, Kaarle: Tiedotusoppi. Helsinki 1978: Otava. Pietilä, Veikko: Joukkoviestintätutkimuksen valtateillä. Tampere 1997: Vastapaino. Vehmas, Raino: Lehdistöoppi. Porvoo 1970: WSOY. Wiio, Osmo A.: Viestinnän perusteet. Espoo 1989: Weilin+Göös. -Näistä kaikista voi olla apua tämän ja myöhempien harjoitustehtävien tekemisessä. Sivun kuva: Ylinnä: Aristoteleen "Runousoppi" (suom. P. Saarikoski) ei ole nykyaikaisessa mielessä 'tiedotusoppia', mutta kirjan opetukset sopivat hyvin esimerkiksi radio- tai TV-dokumenttiohjelman tekijälle, vaikka teksti on 2000 vuotta vanha.

3. Tiedotusopin 'koulukunnat' Suomessa: johdanto

Aloitimme tämän opintojakson tarkoituksellisesti tutkimalla joukkotiedotuksen historiaa, alkaen aina antiikin Kreikasta ja varhaisimmista 1500-luvun uutiskirjesanomalehdistä päätyen television läpimurtoon nykyaikaisessa teollisuusyhteiskunnassa. Sen jälkeen tarkastelimme tiedotusoppi-tieteen syntyä 1900-luvun alussa, kun joukkotiedotus oli kehittyneiden painomenetelmien, parantuneiden liikenneyhteyksien ja luku- ja kirjoitustaidon ansiosta tavoittanut kokonaiset kansakunnat Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Olemme nähneet, että nykyaikaisen joukkotiedotuksen perussolu, sanomalehti, syntyi taloudellisen toiminnan tuloksena 1500-luvulla. Samalla tavoin taloudelliset syyt sanelivat sanomalehden muodonmuutokset 1900-luvulla, kun tavoitteeksi asetettiin massalevikit. Vastaavasti olemme kuitenkin nähneet, että kulttuuriset ja kasvatukselliset arvot sekä politiikka ja uskonto ovat eri aikoina vaikuttaneet hyvinkin voimakkaasti niin sanomalehdistön kuin radion ja television kehittymiseen. Äärimmäisinä käännekohtina ovat olleet sodat ja vallankumoukset, jotka ovat jättäneet pysyviä jälkiä lehdistöön eri puolilla maailmaa. Aktoreina tässä prosessissa ovat olleet ihmiset ajatuksineen ja arvoineen, valtiot, puolueet, kirkot, erilaiset yritykset ja pääomaryhmittymät jne. Mutta millainen on näiden aktoreiden keskinäinen suhde? Onko niiden toiminnassa nimenomaan viestinnän alueella jotain sellaista, mikä aivan erityisesti poikkeaa muista yhteiskunnallisen ja sosiaalisen elämän alueista? Mikä siis mahdollisesti perustelee ja oikeuttaa erillisen tiedotusoppi- ta viestintätieteen? Nyt siirrymme tarkastelemaan miten joukkotiedotuksen ja viestinnän yli 500-vuotista prosessia on selitetty lähinnä Suomessa. Tähän ratkaisuun vaikuttaa se, että alan tutkimus on Suomessa alkanut melko varhain moneen muuhun Europan maahan verrattuna. Lisäksi Suomessa tutkimus on ollut määrällisesti huomattavaa ja täällä on käyty läpi monet keskeiset (kansainvälisetkin) suuntaukset, kun suomalainen tiedotusoppi ja viestinnän tutkimus ovat hakeneet paikkaansa. Yleistäen ja tiivistäen voidaan sanoa Seija Ridellin (1993, 18) tavoin, että viestintä on Suomessa - ja toki muuallakin maailmassa - ymmärretty tavallaan kolmesta eri näkökulmasta, jotka ovat: INCLUDEPICTURE \d \z "grafiikka/kolmio.JPG" Viestintä siirtona tai vaihtona Viestintätapahtuma merkityksenantona Viestintä nähdään sosiaalisena yhteisyytenä Oheinen kuvio havainnollistaa tätä erottelua. Tähän vaiheeseen asti olemme tarkastelleet tiedotustutkimuksen oppihistoriaa nimenomaan siirron ja vaihdon näkökulmasta. Niin Yhdysvalloissa kuin Saksassa alan tutkimus lähti liikkeelle nimenomaan tästä näkökulmasta. Tätä perua on sellainen edellen monissa maissa näkyvä asia, että viestintäasiat kuuluvat valtionhallinnossa liikenneministeriöiden hallinnonalaan. Näin on käytännössä kaikissa Euroopan maissa. Alusta lähtien on ajateltu, että viestinnässä on kysymys jonkinlaisesta prosessista, jossa siiretään tai vaihdetaan jotain paikasta toiseen. Seuraava jaottelu perustuu näkemykseen, että suomalaisen tiedotustutkimuksen kaksi 'koulukuntaa' eli ns. Nordenstrengin ja Wiion suuntaus perustuvat päivälehtikeskustelussa esiintyvistä näennäisistä eroistaan huolimatta molemmat tähän siirto- tai vaihtoajatukseen. Kun olet käynyt läpi nämä kaksi mallia, siirrymme tarkastelemaan Ridellin kolmiossa esiintyvää kahta muuta näkemystä viestintätapahtumasta. KIRJALLISUUTTA KIRJALLISUUTTA Hemánus, Pertti: Viestinnän ja joukkotiedotuksen perusteet. Johdatus tiedotusoppiin 1. Helsinki 1989: Yliopistopaino. Malmberg, Tarmo: Tiedotusopin rakenne. Tampere 1988: Acta Universitatis Tamperensis, Ser A Vol 241. Nordenstreng, Kaarle: Tiedotusoppi. Helsinki 1978: Otava. Ridell, Seija: Kommunikaation ihmeelliset seikkailut. Tiedotustutkimus 1/93. Wiio, Osmo A.: Viestinnän perusteet. Espoo 1989: Weilin+Göös. Wiio, Osmo A.: Johdatus viestintään. Porvoo 1994: Weilin+Göös. -Näistä kaikista voi olla apua tämän ja myöhempien harjoitustehtävien tekemisessä.

Kaarle NordenstrenginTiedotusoppi -teos oli pitkään kaikkien viestintätieteitä opettavien suomalaisten yliopistojen tutkintovaatimuksissa. Tässä kirjassaan Tampereen yliopiston tiedotusopin professori määritteli tiedotusopin tehtäväkentän yleisesti seuraavasti:

"...pyritään objektiivisen todellisuuden ja subjektiivisen tajunnan välisen vuorovaikutuksen kaikinpuoliseen tieteelliseen selvittämiseen - erityisesti niiden mekanismien selvittämiseen, jotka säätelevät subjektiivista tajuntaamme, sen muodostumista ja sen ohjauksella tapahtuvaa toimintaamme."

Nordenstreng erotti siis objektiivisen maailman eli materiaalisen ja fysikaalisen maailman (f- maailma) sekä toisaalta subjektiivisen eli fenomenologisen maailman (fii-maailma). Näiden kahden maailman välillä on vuorovaikutusta molempiin suuntiin. F-maailma vaikuttaa fii- maailmaan, mutta vastaavasti subjekti voi toimia aktorina ja vaikuttaa aktiivisesti f-maailmaan. Kyse ei siis ole vain passiivisesta heijastamisesta. Tämän vuorovaikutusprosessin tutkiminen olisi sitten tiedotusopin tehtävä.

Sanotun ymmärtämiseksi on käytävä läpi hieman filosofiaa. Lainatussa tekstissä oli joukko filosofisia kategorioita, jotka eivät ehkä välttämättä avaudu aloittelevalle lukijalle. Nordenstreng jakaa filosofian neljään erilaiseen perussuuntaukseen riippuen siitä millaisessa suhteessa yksilön tajunta on suhteessa aineelliseen ja 'tuonpuoleiseen' maailmaan.

Idealistisessa filosofiassa ajatellaan eriasteisesti, että subjektiivinen tajunta on ensisijainen suhteessa todelliseen maailmaan. Materialistisessa filosofiassa esitetään päinvastoin eriasteisesti, että materiaalinen ja fysikaalinen maailma on ensisijainen suhteessa subjektiiviseen. Idealistisen filosofian Nordenstreng jakaa subjektiiviseen ja objektiiviseen idealismiin sen mukaan miten yksilöllistä tai yliyksilöllistä tajuntaa pidetään ensisijaisena.

Äärimmilleen viedyssä subjektiivisessa idealismissa jopa kielletään objektiivisen todellisuuden olemassaolo: olioita ei ole, jos subjektiivinen tajunta ei niitä havainnoi. Objektiivinen todellisuus siirtyy aineellisen maailman tuolle puolen, transkendentiaaliseen. Uskonnot ovat lähellä tätä ajattelua, koska niihin sisältyy ajatus aineellisen tuolla puolen olevasta korkeammasta voimasta.

Objektiivisessa idealismissa sen sijaan ajatellaan, että objektiivisessa todellisuudessa on jotakin ihmisestä riippumatonta, vaikkakin se voi olla ei-materiaalista. Oleellista on kuitenkin vaikutussuhde: subjektiivisen tajunnan katsotaan olevan ensisijaisen suhteessa tajunnasta riippumattomaan todellisuuteen. PRIVATE "TYPE=PICT;ALT=julkkis.jpg (20790 bytes)"

Näin ajatellen HYPERLINK "grafiikka/slhist.GIF" sanomalehti olisi ensisijaisesti subjektiivinen idea, jolla joko on tai ei ole liittymäkohtia vaikkapa talouden kanssa.

Materialistisessa ajattelutavassa suhde nähdään toisin päin: inhimillisen tiedon alkuperä asetetaan aineelliseen maailmaan, jota yksilöllisen tajunnan katsotaan enemmän tai vähemmän epätarkasti heijastavan.

Vulgaarissa materialismissa mennään jopa niin pitkälle, että kielletään - tai väheksytään - enemmän tai vähemmän yksilöllisen tajunnan mahdollisuutta vaikuttaa aineelliseen maailmaan (tähän kysymykseen palataan myöhemmin). Dialektisessa materialismissa sen sijaan ei ole kyse vain heijastamisesta, vaan toimivan subjektin, aktorin katsotaan vaikuttavan vuorovaikutteisesti myös aineelliseen ja 'tuonpuoleiseen' maailmaan. Ensisijaisen vaikutussuhteen katsotaan kuitenkin olevan aineellisesta ideoiden maailmaan. Materialismissa HYPERLINK "grafiikka/slhist.GIF" sanomalehti siis nähtäisiin ensisijaisesti materiaalisena tuotteena, johon inhimillinen subjekti voi vaikuttaa tai sitten ei.

Tiedotusopillisen tutkimuksen Nordenstreng katsoo voivan rakentua periaatteessa vain objektiivisen idealismin ja dialektisen materialismin varaan. Vulgaarimaterialismi ja subjektiivinen idealismi eivät voi osoittautua hedelmällisiksi.

Nordenstreng katsoo inhimillisen tiedon syntyvän subjektiivisen tajunnan ja objektiivisen todellisuuden kahdensuuntaisessa vuorovaikutuksessa: aistien välittäessä tietoa ulkomaailmasta ja ihmisen kohdatessa ulkomaailman käytännön toiminnassaan. Tästä hän päätyi alussa siteerattuun määritelmään tiedotusopin tutkimuskohteesta.

Nordenstrengin 1970-luvulla ilmestynyt perusoppikirja sai sittemmin osakseen paljon kritiikkiä. Teoksesta otettiin toinen korjattu painos vuonna 1978, johon mennessä Nordenstreng ehti jossain määrin ottaa huomioon saamansa palautteen. Viimeisen korjatun laitoksen lopussa oli epilogi, jossa tekijä kirjoitti mm.:

"... kirja on omalla tavallaan juuri eklektismin ja siihen liittyvän monitieteisyyden uhri: tavoitteena ollut 'kokonaiskuva' on jäänyt paljolti näennäiseksi ja teoreettisesti perustelemattomaksi. (...) alan perusoppikirjan ei välttämättä tarvitse olla ko. tieteenalan perimmäisten kysymysten määritys: tavallisesti vastaavassa tapauksessa tyydytään pelkästään alan yleisselittelyyn - sinänsä tärkeä ja vaativa tehtävä."

Tiedotusoppi-kirjan ensimmäistä laitosta arvosteltiin ennen kaikkea neuvostoliittolais-DDR:läisten populaarien filosofian perusoppikirjojen kritiikittömästä hyödyntämisestä. Niinpä teoksessa esitetty dialektiikka-käsitys sai osakseen niin paljon arvostelua, että kirjansa viimeisessä uudistetussa laitoksessa (1978) Nordenstreng täsmeni käsitystään tiedotusopista tieteenä. Hän lähti toki edelleen liikkeelle filosofian nelijaosta, mutta alkuperäistä määritelmää syventäen.

Ajattelun Nordenstreng näki materiaalisen korkeimpana olomuotona, omana todellisuuden momenttina samana tavoin kuin todellisuus ja yhteiskunta. Tosin edelleen objektiivinen todellisuus heijastuu ajattelun kautta ideaalisena subjektin tajuntaan, ja samalla subjekti vaikuttaa objektiiviseen todellisuuteen sellaisin teoin, jotka perustuvat hänen tässä prosessissa saamaansa tietoon ja kokemukseen. Tästä Nordenstreng kuitenkin johti tiedotusopillisen tutkimuksen neljä kiintopistettä:

1. Tiedonmuodostuksen ja tiedon soveltamisen dialektinen prosessi ehtoineen ja lainalaisuuksineen.

2. Informaation tuotanto toisaalta yhteiskunnan tavaratuotantoon rinnastuvana, toisaalta omalakisena prosessinaan.

3. Informaatio ja sen tuotanto aineelliseen tuotantoon joko välittömästi tai välillisemmin vaikuttavana tekijänä.

4. Informaatio ja sen tuotanto ideologia-aspektista käsin nähtynä.

Sanomalehdistön ja nykyaikaisten sähköisten medioiden syntyä ja kehitystä voi itse kukin pohtia tästä näkökulmasta. KIRJALLISUUS Nordenstreng, Kaarle: Tiedotusoppi. Helsinki 1978: Otava.

Osmo A. Wiio tarkastelee ihmistä tietojenkäsittelyjärjestelmänä. Hänen mukaansa on olemassa useita erilaisia järjestelmiä: niitä ovat mitkä tahansa asia-, esine-, olio- tai ominaisuusjoukot, joilla on keskinäisiä riippuvuussuhteita. Järjestelmiä Wiio kuvaa lohkokaavion avulla. Ohessa on esimerkkinä tyypillinen ns. musta lohko, jossa sisään menoa kutsutaan otoksi tai syötteeksi tai panokseksi ja ulostuloa vastaavasti annoksi tai tuotokseksi. Järjestelmät ottavat jotain sisäänsä, työstävät sitä ja palauttavat jotain ympäristöön. Järjestelmiä on hyvin erilaisia. Tärkeä ominaisuus on järjestelmän sulkeisuus tai avoimuus. Mitä avoimempi järjestelmä on, sitä joustavammin se mukautuu ympäristön muutoksiin ja sitä enemmän valinnaisia toimintoja sillä on käytettävissään.

Mitä sulkeisempi järjestelmä on, sitä huonommin se mukautuu ympäristön muutoksiin ja sitä vähemmän sillä on käytettävissään valinnaisia toimintatapoja. Wiio sijoittaa järjestelmät jatkumolle, jossa muuttujana on järjestelmien avoimuus. Eläimistä melko suljettuja järjestelmiä ovat yksinkertaiset oliot, kuten hyönteiset. Niiden toiminta on hyvin rajallista. Hyönteisten toiminnan päämäärä on tavallisesti ravinnon etsintä sekä lisääntyminen. Siten niiden toiminnat ovat pitkälti ennakoitavissa, koska käytettävissä on vähän valintoja. Ihminen on vastaavasti esimerkki avoimesta ja sopeutumiskykyisestä järjestelmästä, jonka toiminnan ennakoiminen on vaikeaa runsaiden valintojen takia..

Myös koneiden välillä on suuria aste-eroja. Ovikello on suljettu järjestelmä, joka toimii vain yhdellä tavalla. Auto on sitä monimutkaisempi ja tietokoneissa on jo biologisten järjestelmien ominaisuuksia. Ihminen on joka tapauksessa kaikkia eläimiä ja koneita avoimempi järjestelmä. Tämä näkyy mm. siinä, että perimän ja perinneviestinnän osuus tämän järjestelmän toiminnassa on jäänyt huomattavasti enemmän taka-alalle kuin eläimillä ärsykeviestinnän tullessa tilalle. Ihmisen ohjausjärjestelmä saa tietoa antureina toimivien aistien välityksellä. Aistien tietojenkäsittelykyky on suuri, vaikkakin rajallinen. Tärkein aisti on näkö. Silmän verkkokalvo pystyy käsittelemään noin 3 miljoona bittiä sekunnissa - tosin tämäkin on niin suuri informaatiomäärä, että aivot pystyvät käsittelemään noin 10 näköärsykettä sekunnissa. Lyhyin ihmisen tiedostama ilmiö on n. 0,1 sekuntia.

Aistien keräämät tiedot kulkevat hermoratoja myöten aivoihin, jossa tieto käsitellään. Aivojen täsmällinen toiminta on edelleen osin salaisuus, vaikkakin aivotoiminnan tiedetään olevan sekä sähköistä että kemiallista. Samoin tiedetään, että aivojen eri osat valvovat erilaisia toimintoja: näköä, puhetta, liikkeitä jne.

Wiion mukaan suuri osa ihmisen käyttäytymisestä on opittua, mikä edellyttää havaitun muistamista. Muistamisen Wiio jakaa maisemamuistiin ja kielimuistiin. Maisemamuistissa ihminen ymmärtää liikettä ja tilaa. Maisemamuistia käytettäessä ei tapahdu sanoman tulkintaa, koska sanomaa ei tarvitse ymmärtää. Kielimuisti sen sijaan on aktiivinen muisti, joka edellyttää sanoman tulkintaa ja ymmärtämistä.

Tulkinta tapahtuu kahdessa vaiheessa: pikamuistissa ja kestomuistissa. Ensin tieto käsitellään ja päätetään, mitä tiedolla tehdään: se voidaan hylätä, se voi aiheuttaa lihastoimintaa ja se voidaan tallentaa kestomuistiin. Esimerkiksi tätä lukiessasi joudut käyttämään kielimuistia tulkitaksesi ja ymmärtääksesi mistä on ollut kyse. Maisemamuistia käytät lähtiessäsi tietokoneen ääreltä vaikkapa jääkaapille. Jos otat sieltä III-oluen, testaat todennäköisesti ensin pikamuistin avulla, että tuote vastaa kestomuistiin tallennettua mielikuvaa. Jos tulos on myönteinen, saattaa syntyä lihastoimintaa korkinavajaa käytettäessä. Lisäksi saatat maistamisen yhteydessä tarkistaa mitä pullon etiketissä lukee mahdollista seuraavaa ostosta ajatellen. Teoria siis toimii käytännössä. ;-)

Kesto- ja pikamuistin täsmällinen toiminta on edelleen osin tuntematonta. Wiion mukaan muistin arvellaan olevan biologiaa, sähköä ja kemiaa. Tässä yhteydessä Wiio tarkastelee pitkään aivotutkimuksen tuloksia sekä tähän asti koottua tietoa aivolohkojen sekä aivojen eri osien toiminnasta. Typologiansa Wiio rakentaa Sigmund Freudin oppilaan Carl Jungin oppien mukaan (vaikkakaan kumpaakaan ei löydy Wiion teosten lähdeluettelosta, ei uudemmasta eikä vanhemmasta painoksesta).

Nyt siirrymme sitten tarkastelemaan inhimillistä viestintätapahtumaa. Sillä Wiio tarkoittaa tietojen vaihdantaa ihmisten välillä. Viestintä lähtee liikkeelle lähettäjästä, jolla on tiedos, jonka hän haluaa lähettää sanoman vastaanottajalle. Kun sanoma on muutettu sanoiksi tai kuviksi, se lähetetään liikkeelle kanavaa käyttäen. Kanavassa voi olla häiriöitä (melua, kohinaa yms.).

Jossain muodossa sanoma saapuu perille vastaanottajan aisteihin, kuuloon tai näköön. Aisteissa valo- ja ääniaallot muuttuvat sähkökemiallisiksi impulsseiksi, jotka siirtyvät aivoihin. Ne tulkitaan ja/tai ymmärretään sisäisten ja ulkoisten kanavahäiriöiden sallimalla tavalla. Useimmiten sanoma jollain tavoin muuttuu matkalla ja tulkitaan ainakin jossain määrin eri tavoin kuin lähettäjä on halunnut.

Tavallisesti lähettäjä saa jossain vaiheessa jonkinlaisen palautteen; nopeimmin se tulee kahdenkeskisessä keskustelussa. Edellä on kuvattu taas typologiaa. Wiio huomauttaakin, että todellisuudessa viestintä on esitettyä mallia monimutkaisempi tapahtuma. Niinpä hän mainitsee kolmenlaisia viestinnän yksilöstä tai ympäristöstä johtuvia taustatekijöitä, jotka ovat aina enemmän tai vähemmän mukana viestintäprosessissa:

Viestinnän edellytykset: -psykologiset edellytykset -kyky viestintään -kanavat, yhteinen kieli, viestimet

Sosiaaliset taustatekijät -yhteiskunta -sosiaalinen normisto -viiteryhmät, ryhmäpaine -lähettäjän ja vastaanottajan kuvat toisistaan

Yksilölliset taustatekijät -perinnölliset -kehon toiminnot ja fyysiset ominaisuudet -henkiset ominaisuudet -aistihavaintojen käsittelykyky -yksilön normisto, asenteet ja mielipiteet

Seuraavaksi vielä Wiion uusimmasta kirjasta poimittu anekdoottimainen esimerkki, joka kuvaa niitä vaikeuksia mitä onnistuneen viestinnän tiellä voi olla - kaiken edellä sanotun muistaen. Vaikka kyse on anekdootista, Wiio haluaa sen avulla muistuttaa miten monimutkaisesta prosessista viestinnässä on kysymys. Valtamerilaiva Titanic lähti neitsytmatkalleen yli Atlantin kohti New Yorkia huhtikuussa vuonna 1912. Sen edellä kulki samaa reittiä toinen laiva, Caledonia. Äkkiä Caledonialla huomattiin, että meressä on ajojäätä. Kapteenin määräyksestä laivan vauhtia hidastettiin nopeasti. Näin Caledonian törmäys jäälauttoihin estettiin.

Aluksen kapteeni tiesi, että Titanic tuli perässä. Hän määräsi sähköttäjän lähettämään viestin Titanicille. Sähköttäjä teki työtä käskettyä ja varoitus ajojäästä saapui Titanicin radiohyttiin. Loistoalukselle tulvi kuitenkin koko ajan viestejä juhliville matkalaisille. Varoitussanoma hukkui muiden sähkeiden alle, jolloin Caledonian lähettämä tieto ei mennyt perille Titanicin kapteenille.

Surullinen tulos on tiedossa. Titanic törmäsi jäävuoreen. Törmäyksen jälkeen Titanicin kapteeni määräsi radiosähköttäjän pyytämään avuksi Caledoniaa, joka oli vielä niin lähellä, että valot saattoi heikosti erottaa. Titanicin sähköttäjä kutsui Caledoniaa, mutta mitään ei tapahtunut, koska Caledonian ainoa sähköttäjä oli mennyt nukkumaan.

Caledonian perämies kulki radiohytin ohi ja kuuli merkit, laittoi kuulokkeet päähänsä, mutta ei ymmärtänyt sähkötystä ja meni pois; hän ei osannut tulkita sanomaa. Kun radioyhteyttä Caledoniaan ei saatu, Titanicin kapteeni käski ampua hätäraketteja. Punaisia hätäraketteja ei kuitenkaan löytynyt, joten miehistö ampui valkoisia. Caledoniassa nähtiin raketit, mutta niitä luultiin neitsytmatkaa juhlivan aluksen ilotulitusraketeiksi. Sanoma ymmärrettiin väärin. Niin Caledonia jatkoi matkaansa pois Titanicin luota. Wiion mukaan vastaavia tapauksia sattuu koko ajan, päivittäin enemmän tai vähemmän pienemmässä mittakaavassa. Inhimillinen elämä on yhtämittaista tietojen vaihtamista, ottamista ja antamista, ymmärtämistä ja ymmärretyksi tulemista eli viestintää.

III

Myös Osmo A. Wiio on saanut osakseen paljon kritiikkiä, johon palaamme seuraavalla virtuaaliluennolla. Keskeinen kritiikin kohde on ollut viestintätapahtuman palauttaminen biologiaa, sähköä ja kemiaa sisältäväksi, suhteellisen yksinkertaiseksi (lähes refleksinomaiseksi?) aivotoiminnaksi. Typologian heikkona kohtana on pidetty prosessiin huonosti istuvaa "viestinnän taustatekijöiden" epämääräistä käsitettä. Wiio on kuitenkin jossain määrin ottanut huomioon saamansa kritiikin, sillä hänen oppikirjansa vuonna 1994 ilmestyneessä täysin uudistetussa laitoksessa on hieman aiempaa paremmin käsitelty mm. kulttuurisia ja sosiaalisia merkityksiä, joita ei voida palauttaa biologiaan, sähköön eikä kemiaan. Todettakoon samalla, että Nordenstrengin kilpailevasta Tiedotusoppi -teoksesta ei ole ilmestynyt uudistettua laitosta sitten vuoden 1978. Sen sijaan tamperelaisen Risto Kuneliuksen kirja Viestinnän vallassa on yritys rakentaa synteesiä niin näiden vanhojen "koulujen" kuin tietoa ja toisaalta yhteisyyttä painottavien nykysuuntausten välillä KIRJALLISUUS Wiio, Osmo A.: Viestinnän perusteet. Espoo 1989: Weilin+Göös. Wiio, Osmo A.: Johdatus viestintään. Porvoo 1994: Weilin+Göös.

4.4.1.'Koulukuntien' kritiikki - kohti uudempaa ajattelua

Sanomalehdistö on vuosien ajan ruokkinut mielikuvaa, jonka mukaan Suomessa on kaksi tiedotusopillista 'koulukuntaa': tietyllä tavalla poliittisesti orientoitunut Tampereen suuntaus sekä sitä ikään kuin 'tasapainottava' helsinkiläinen Wiion suuntaus. Tähän mielikuvaan on liittynyt lisäkonnotaatioita, kuten yhtäältä dialektisen materialismin kytkeminen vasemmistoon, Neuvostoliittoon ja julkisen vallan harjoittamaan sääntelyyn sekä toisaalta tätä suuntausta kritisoivan ajattelun liittyminen poliittiseen oikeistoon, sananvapauteen ja yleiseen liberalismiin. Tällä kertaa toteamme, että edellä esitetyt mielikuvat eivät kovinkaan hyvin vastaa asiain todellista tilaa. Molemmissa suomalaisissa 'kouluissa' on yllättävää yhtäläisyyttä, vaikka mediajulkisuudessa ne on asetettu joskus - nimenomaan 1970-luvulla - jyrkästikin toisiaan vastaan. Samalla molemmat 'koulut' ovat kuitenkin olleet uudemman tiedotusopillisen ajattelun perustana: tietyllä tavalla molempiin kohdistuneen kritiikin perusteella on muodostunut synteesin aineksia. Siksi olen edellä esittänyt tiivistetysti sekä Nordenstrengin että Wiion ajattelun kulmakivet. Ilman niitä olisi vaikeaa ymmärtää uudempaa tiedotusopillista ajattelua, joka heijastuu näkyvästi mm. tämän opintojakson kirjallisuusosassa. Suosittelen samalla tutustumista ainakin päälisin puolin molempiin 70-luvun klassikoihin harjoitustehtävien yhteydessä. Menneen tradition tunteminen helpottaa varsinaisesta kirjallisuusosasta suoriutumista. Edelleen voidaan todeta, että monin tavoin aika on ajanut sekä Nordenstrengin että Wiion kirjojen ohi. Tätä kuvastaa hyvin se, että mainitut klassiset oppikirjat on poistettu tiedotusopin uusista tutkintovaatimuksista, joiden mukaan mm. tämä opetus on valmisteltu. Mutta mitä uudempi tiedotusopillinen ajattelu sitten on? Lähdemme nyt tutustumaan siihen kritiikin kautta.

Suomalaista tiedotusoppia hallinneiden 'koulukuntien' kritiikki alkoi jo 1970-luvun lopulla molempien alan ensimmäisten perusoppikirjojen ilmestyttyä (Wiion kirjan ensimmäinen painos ilmestyi 1973 ja Nordenstrengin 1975). Tarmo Malmberg esitti jo vuonna 1979 teesejä, joiden mukaan molempien suomalaisten 'koulukuntien' ajattelussa oli yllättävän pitkälle menevää samankaltaisuutta. Keskeisin molempia suuntauksia yhdistävä piirre oli materialismi.

Väite voi tuntua yllättävältä, kun ajatellaan 'koulukuntiin' julkisuudessa lyötyjä poliittisia leimamerkkejä. Malmbergin mukaan kyse on tosiasiallisesti ollut enemmänkin materialismin tulkinnasta.

Sekä Nordenstrengin että Wiion viestintäkäsitys on itse asiassa erittäin materialistinen: kummankaan tulkinnan mukaan viestinnässä ei ole kysymys millään tavoin 'mystisestä', empiirisesti 'havaitsemattomasta', 'henkisestä - ei-aineellisesta' tai 'transkendentaalisesta' tapahtumasta. Viestintä on molemmilla tiedon, informaation, merkityksien jne. vaihtamisesta ihmisorganismien välillä.

Nordenstrengillä inhimillinen tajunta heijastaa objektiivista todellisuutta perinteisen "diamatin" (dialektisen materialismin) hengessä, jolloin subjekti voi vaikuttaa myös todellisuuteen. Wiion musta lohko ottaa syötteen, työstää sitä, tuottaa ulos tuotoksen, josta osa siirtyy palautteena syötteeksi. Molempien viestintäprosessien rakenne on hämmästyttävän samanlainen, vaikka ne ilmaistaan kielellisesti eri tavoin eri kirjoissa. Samankaltaisuus ilmenee myös siinä, että molempien erittely lähtee ihmisyksilöstä mistä siirrytään ulkoindividualistisiin viestintäilmiöihin (keskinäisviestintä, joukkotiedotus jne.). Molemmilla ihmisyksilön aineellisuus on viestinnän perusta. Tarkkaan ajatellen Wiion materialismi menee osin pitemmälle kuin Nordenstrengin. Wiio nimittäin kytkee inhimillisen tajunnan kiinteästi aineeseen, materiaan, liittäessään informaation käsittelyn eri aivolohkoissa biologis-sähkökemiallisiin ilmiöihin. Malmberg puhuu tässä yhteydessä 'biologismista'. Nordenstrengille tajunta on 'korkeasti järjestyneen materian ominaisuus', jossa ei ole mitään 'selittämätöntä, maagista tai mystistä toimintaa, vaan periaatteessa palautettavissa organismin aineellisiin prosesseihin.'

Tiivistäen voidaan sanoa, että Nordenstrengin materialismi on peräisin marxilaisittain orientoituneesta diamatista. Wiion materialismin alkuperä näyttäisi olevan lääketieteellisessä kemiassa ja ilmeisesti lähinnä Sigmund Freudin ja Carl Jungin ajattelussa. Todettakoon tässä yhteydessä, että psykoanalyysin perustaja Freud oli materialisti ja suhtautui erittäin kriittisesti mm. uskontoon, mikä ilmenee lukuisista hänen teoksistaan. Malmbergin mukaan yhteistä sekä Nordenstrengille että Wiiolle on kehittyneen inhimillisen käytännön puuttuminen. Wiiolla ei ole koko ulottuvuutta, sillä hänelle biologinen perimä on ehdoton vakio, mihin nähden historiallisuus voi olla vain biologisten vakioiden erilaisia muunnelmia (tätä kautta tulee ymmärrettäväksi Wiion kiinnostus erilaisiin järjestelmäteorioihin). Nordenstrengille ongelmaksi taas muodostuu konkreettinen yksilösubjekti. Hänelle se on olemassa vuorovaikutuksessa ulkoisen kanssa. Tällöin subjektiin liittyy ulkoisen determinaatio, jolloin mahdollinen spontaniteetti näyttää mystiseltä.

Perusongelmana molemmilla on materialismin ymmärtäminen ihmistieteellisenä ontologiana ja metodologiana. Molempien materialismi-tulkinnoista on seurannut kaksi vakavaa jatko-ongelmaa: toinen liittyy subjektiviteettiin ja toinen yhteiskunnallisten muotojen selittämiseen.

Subjektiviteetti palautuu molemmilla viime kädessä biologiseen tai sosiaaliseen luonnonaineeseen, jolla on organismissa tiettyjä biologisia ja sähkökemiallisia ominaisuuksia. Tämä tulkinta johtaa filosofiassa ja tiedotusoppi-tieteen perustassa huomattaviin vaikeuksiin.

Yhteiskunnallisten suhteiden selittäminen saa hieman samoja piirteitä eli talous saa etenkin Nordenstrengilla selkeän esineluonteen, johon kuuluu pääomavirtoja, rahaa, yrityksiä ja etujärjestöjä jne. Myös tällainen katsantokanta on ongelmallinen, koska Nordenstreng varsin avoimesti julistautuu dialektisen materialismin edustajaksi. Tulkinta nimittäin ei vastaa Marxin käsitystä pääomasta, joka hänelle selkeästi ei ole esineellinen eikä luonnonainetta tms. Marxille pääoma on sosiaalinen suhde, tavaratuotannon prosessi, jossa arvomuoto ilmenee. Luonnonaine on sen substanssi. Talous on prosessi, jossa ihmiset tuottavat ja uusintavat elinolosuhteitaan. Nordenstrengin tulkinnasta seuraa tutkimuksellisia ongelmia, joita Malmberg havainnollistaa viittaamalla sanomalehteen. Esimerkiksi 'keltaisen sensaatiolehden' voi selittää taloudellisen kannattavuuden, rahan avulla, mutta sen sisältöä ei voi selittää talouden avulla. Miksi juuri tällainen lehti, nämä ja nuo artikkelit, luovat levikin, joka sitten ilmeisesti tuottaa rahaa?

III

Tarmo Malmberg päättää vuoden 1979 kritiikkiartikkelinsa siteeraamalla tieteen tutkijaa Thomas Kuhnia:

"Päätöksen siirtyä uuteen paradigmaan tulee perustua vähemmän menneisiin saavutuksiin kuin tuleviin lupauksiin." Mihin suuntaan alan tutkimus on sittemmin kehittynyt Suomessa, siitä ensi kerralla. HYPERLINK "lue4b.htm" 4.2. Tiedotusoppi kulttuuritieteenä KIRJALLISUUS Malmberg, Tarmo: Suomalaisen tiedotusopin koulukunnat: puolitiehen jäänyt materialismi. Tiedotustutkimus 3-4/1979. Malmberg, Tarmo: Tiedotusopin rakenne. Tampere 1988: Acta Universitatis Tamperensis, Ser A Vol 241.

Tiedotusoppi kulttuuritieteenä

Edellisellä luennolla tarkastelimme sitä kritiikkiä, jota perinteistä kahta suomalaista tiedotusopin koulukuntaa kohtaan on esitetty. Nyt siirrymme tarkastelemaan mihin tämä kritiikki on johtanut - eli miten tiedotusoppi nykyään ymmärretään Suomessa. Tässä on korostettava, että alan tieteellinen keskustelu on tietenkin ollut erittäin laajaa eikä tässä ole mahdollisuutta perehtyä läheskään kaikkeen, mitä viimeisen 20 vuoden aikana on tapahtunut. Olen kuitenkin harkintani mukaan pyrkinyt valikoimaan keskeisimmät ja tieteen(alan) muotoutumisen kannalta tärkeimmät artikkelit ja monografiat tämänkin virtuaaliluennon lähteeksi. Jos joku on kiinnostunut laajemmin perehtymään aiheeseen, alla on lisälähteitä, joista löytyy runsaasti lisää asiaa sivuavaa keskustelua. Aivan erityisesti painotan alan tieteellisen aikakauslehden Tiedotustutkimuksen merkitystä mielipiteenvaihdon ja uusimman tutkimuksen foorumina.

Tarmo Malmberg määrittelee vuonna 1988 julkaistussa väitöskirjassaan tiedotusopin erityiseksi kulttuuria tutkivaksi tieteeksi, jonka kohteena ovat sanomalehden, television ja elokuvan kaltaiset joukkoviestimet. Kulttuuritieteen hän käsittää tällöin vakiintuneesta tiedesystematiikasta poikkeavaksi tieteenalaksi, joka on eräänlainen humanistisen ja yhteiskunta- tai käyttäytymistieteen synteesi. Malmberg korostaa samalla, että tiedotusopin tutkimuskohde on inhimillinen maailma tai käytäntö, joka on luontoon nähden suhteellisen itsenäinen ja omalakinen. Tiedotusoppi on osa ihmistieteitä, joiden kohdetta eri käsitteistöjen mukaan on kutsuttu yhteiskunnaksi, kulttuuriksi, subjektiiviseksi ja objektiiviseksi hengeksi tai merkitysmaailmaksi. Oleellista on kaikissa tapauksissa se, että nämä kohteet ovat jonkin luontoon palautumattoman nimityksiä, mikä samalla ilmaisee ihmistieteiden erityisen ontologisen perusteen.

Selvennän tätä tulkitsemalla, että Malmbergin määritelmässä on oleellinen ero Nordenstrengin ja Wiion tutkimuskohteena olevaan tietoa prosessoivaan ihmiseen, jonka tietyt perusominaisuudet palautuvat biologisiin tai sähkökemiallisiin prosesseihin tai todellisuutta (subjektiivisesti) heijastavan tajunnan toimintaan. Malmbergillä sen sijaan esiintyvät korostetusti käsitteet suhteellinen itsenäisyys ja omalakisuus sekä luontoon palautumattomuus. Tiedotusoppi ei kuitenkaan tutki koko inhimillistä maailmaa, vaan vain tiettyä osaa siitä. Tällöin herää kysymys tämän osan suhteesta kokonaisuuteen. Yhteys osan ja kokonaisuuden (konkreettisen totaliteetin) välillä on kulttuuri merkitysyhteisönä. Viestinnässä on kyse merkityksen artikulaatiosta, joka on mahdollista vain kulttuurin merkitysyhteisön pohjalta.

"Tiedotusopin erityisenä kohteena on se osa (...) kulttuuria ja viestintäilmiöitä, jota eri suuntauksissa kutsutaan joukkoviestinnäksi, joukkotiedotukseksi tai yhteiskunnalliseksi viestinnäksi ja tiedonvälitykseksi. Ne ilmaisevat eri tavoin kulttuuriaikakautta ja viestintämuotoja, joille ovat tyypillisiä viestintätoimijoiden väliset tiettyjä teknisiä viestimiä (sanomalehti, elokuva) edellyttävät sosiaaliset suhteet. Koska näiden viestinten olennainen luonne on (...) kulttuurinen, joukkoviestintään kohdistuva tiede eli tiedotusoppi on tiedettä kulttuurista, kulttuuritiedettä." Tiedotusoppi kulttuuritieteenä ei suinkaan ole tullut tyhjästä eikä se voi heittää mennyttä pois. Täten kulttuurinen tiedotusoppi ei esimerkiksi kiellä perinteisiä Wiion ja Nordenstrengin tapoja tutkia ja ymmärtää viestintäprosessia, vaan laajentaa viestinnän käsitettä. Niinpä myös metodologiassa tiedotusoppi tukeutuu Malmbergin mukaan kolmeen perustraditioon, jotka ovat saksalainen sanomalehtitiede, amerikkalainen mass communication research (MCR) sekä niin sanottu kriittinen tutkimus. Kullakin näistä on omat traditiot ja metodit, joihin kuuluu aineksia erilaisista filosofisista suuntauksista hegeliläisestä idealismista empirismin kautta marxismiin. Kulttuurisen tiedotusopin tietojärjestelmä on laaja - laajempi kuin Wiion ja Nordenstrengin tapa ymmärtää viestintä. Sen sisään sopivat sekä uudempi että vanha tulkinta erityisestä tiedotusopillisuudesta. Vanhaa, Yhdysvalloista peräisin ollutta suuntausta (Wiio + Nordenstreng) Malmberg kutsuu informationistiseksi tiedotusopiksi. Se ymmärsi ja ymmärtää joukkoviestinnän informaationvaihtona tai tiedonvälityksenä, kuten edellä on kuvattu. Uudempi suuntaus sen sijaan on interaktionistinen tiedotusoppi, joka määrittelee joukkoviestinnän sosiaalisena suhteena esimerkiksi sanoman lähettäjän ja vastaanottajan välillä. Ero informationistiseen suuntaukseen on selvä ja tuntuva. Tarkastelemme sitä tämän virtuaaliluennon lopuksi. II Seuraavaksi havainnollistan yksinkertaisen esimerkin avulla miten perinteinen informationistinen ja toisaalta uudempi interaktionistinen tiedotusoppi tutkii ja ymmärtää tavallisen uutisen. Huomattakoon, että sanat "informationistinen" ja "interaktionistinen" ovat jälleen typologioita - tällä kertaa Tarmo Malmbergin väitöskirjasta otettuja. Vaikka ne kuvaavat tiettyjä tutkimussuuntauksia, niin muualla on luotu vastaavia typologioita, jotka voivat olla lähellä Malmbergin määritelmää, mutta niissä voi olla myös eroja.

John Fiske puhuu tämän opintojakson yhteydessä tentittävässä kirjassa prosessikoulukunnasta sekä semioottisesta koulukunnasta, tarkoittaen jossain määrin samaa. Risto Kunelius kirjoittaa toisessa tähän opintojaksoon kuuluvassa kirjassa joukkoviestinnästä siirtona ('sanomia massoille') sekä toisaalta joukkoviestinnästä yhteisyytenä ('joukkojen tuottaminen'). Seija Ridell puolestaan katsoo, että viestintää voidaan tarkastella kolmesta näkökulmasta, joihin edellisten lisäksi kuuluu merkityksellistäminen (ks. myöhemmin esiin tuleva kolmio). Opiskelija joutuu myöhemmin määrittelemään kantansa typologioiden ja käsitteiden eroihin ja yhtäläisyyksiin. Ohessa on aivan sattumanvaraisesti eräästä lehdestä 9.5.1998 poimittu Suomen Tietotoimiston uutinen, joka kertoo pankkitoimihenkilöitten tempauksesta työpaikkojensa puolesta.

Prosessi- tai informationistinen koulukunta tutkisi STT:n uutista mitä todennäköisimmin perinteisin sisällönerittelyn menetelmin. Kyseessä on selkeä työmarkkinauutinen, jolloin tutkija selvittäisi lähinnä sen objektiivisuutta olettaen, että sellainen uutinen menee viestintäprosessissa parhaiten perille. Tarkasteltavia asioita olisi ehkä kolme. Ensinnäkin artikkelia verrattaisiin pankkialaa yleensä käsittelevään uutisointiin kyseisessä lehdessä. Toiseksi, uutisen sisältöä verrattaisiin pankkialaa käsittelevään kirjallisuuteen ja uusimpaan taloustieteelliseen tutkimukseen asiasisällön oikeellisuuden varmistamiseksi. Kolmanneksi, artikkelia saatettaisiin vertailla eri lehdissä suhteessa muuhun pankkialaa koskevaan kirjoitteluun. Jos X-pankki esimerkiksi tilaisi Grey Eminence -yhtiöltä konsulttiselvityksen, tulos saattaisi olla prosessitutkimuksen näkökulmasta seuraava: Uutisen osuus pankkikirjoittelusta lehdessä kyseisellä viikolla oli 6% palstamillimetreissä mitattuna;

Uutisen taustatiedoista vain osa päästetty julkisuuteen - mm. pankkitoimihenkilöiden edelleen suhteellisen suuri määrä Suomessa on jätetty pois, samoin tiedot lisääntyvästä Internet-pankkitoiminnasta; Uutinen meni läpi Z- lehden lisäksi vain neljässä muussa suurehkossa sanomalehdessä; Yhteenvetona sisällönanalyysistä kielteisyys-myönteisyys-asteikolla (vaihteluväli +5 -> -5) pankin kannalta arvolataus -2, eli uutisen julkaissut lehti suhtautuu suhteellisen myönteisesti pankkitoimihenkilöliittoon ja kielteisemmin X-pankkiin. Interaktiota tai viestinnän yhteisyyttä luovaa vaikutusta korostava tutkija toki myös pureutuisi tekstiin, mutta etsisi sieltä hieman erilaisia asioita eri menetelmin. Hän tutkisi uutista sosiaalisena vuorovaikutusprosessina, jossa lukija on kosketuksessa toiseen, vaikuttaa tähän ja saa vaikutteita.

Täten hän saattaisi luettaa pankkiuutisen kymmenelle eri henkilölle ja kysyä jollain tavoin miten kukin on tulkinnut tekstin - koska vasta luentaprosessissa teksti ja yhteiskunta kohtaavat. Miespuolinen bussinkuljettaja saattaisi esimerkiksi todeta, että hänen mielestään on miellyttävämpää asioida ihmisen kanssa kuin jonottaa sateessa automaatille. Pienyrittäjä saattaisi todeta, että hänen näkökulmastaan työvoimakustannusten sivukulujen suuruus pakottaa vähentämään työvoiman minimiin. Työtön nainen puolestaan huomauttaisi, että kolmea pankkia johtaa kolme miestä, jotka tylysti maksattavat pankkien kasinopelitappioita saneeraamalla pienipalkkaisia naisia kortistoon. Nuori tietokonefriikki taas kertoisi, ettei uutinen kiinnostanut häntä, koska hän hoitaa pankkiasiansa Internetin kautta. Jne.

Jokaisella lukijalla olisi näin oma tulkintahorisontti. Lehtiartikkelin kautta lukija määrittelee oman suhteensa pankkitoimihenkilöihin - eli lehtiuutisen kautta muodostuu sosiaalinen vuorovaikutus tietyn ammattiryhmän, sukupuolen, yhteiskuntaluokan yms. kanssa. Seija Ridell (1993) kutsuu tätä rituaaliseksi jäsennykseksi. Tutkimuksen avulla pyrittäisiin selvittämään millaisia yhteisyyssuhteita STT:n uutinen luo.

Lopputulos voisi ehkä lopulta olla - kuten Fiske arvelee - hieman samanlainen kuin Grey Eminencen konsulttiraportissa eli puolet lukijoista suhtautui myönteisesti pankkitoimihenkilöiden kampanjaan, yksi kielteisesti ja yksi ei osannut sanoa. Sen lisäksi että uutisen lukija asettuu tekstiä lukiessaan sosiaalisiin suhteisiin, hän antaa samalla tekstissä olevilla sanoille merkityksiä, joiden sisältö saattaa vaihdella suuresti. Esimerkiksi sana itsepalvelu merkitsee pankkitoimihenkilölle kovin eri asiaa kuin pankinjohtajalle. Seuraavalla virtuaaliluennolla siirrymme tarkastelemaan lähemmin, miten näiden eri suuntausten kehitys on vaikuttanut journalisiikkaan. Harjoitustehtävä: HYPERLINK "http://webct.uta.fi:8900/SCRIPT/Tiedotusoppi/scripts/serve_home" TYT:n opiskelijat (Tampereen ryhmä) / HYPERLINK "http://webct.uta.fi:8900/SCRIPT/Tiedotusoppi2/scripts/serve_home" TYT:n opiskelijat (opistoryhmä) / HYPERLINK "http://www.internetix.fi/p1/harjoitus/lue4b.htm" Internetixin opiskelijat KIRJALLISUUTTA Fiske, John: Merkkien kieli. Tampere 1992: Vastapaino. Hemánus, Pertti: Objektiivinen joukkotiedotus. Helsinki 1980: Otava. Hemánus, Pertti & Pietilä, Kauko: Seitsemän erää journalismista. Tampere 1982: Vastapaino. Kunelius, Risto: Viestinnän vallassa. Porvoo-Helsinki-Juva 1998: WSOY. Malmberg, Tarmo: Tiedotusopin rakenne. Tampere 1988: Acta Universitatis Tamperensis, Ser A Vol 241. Tiedotustutkimus -lehti, vuosikerrat 1979-1994. Ridell, Seija: Kommunikaation ihmeelliset seikkailut. Tiedotustutkimus 1/93. Erityisesti Hemánus&Pietilää sekä Tiedotustutkimus -lehtiä suositellaan lisälukemistoksi, jos haluaa lisävalaistusta mm. kysymykseen tiedon siirrosta sekä toisaalta yhteisyys-ajattelusta.

Edellisellä luennolla tarkastelimme kysymystä viestinnästä toisaalta tiedon välittämisenä sekä toisaalta viestintää yhteisyytenä. Tähän kysymykseen palataan laajemmin P1-opintojakson eli peruskurssin kirjallisuudessa, erityisesti Risto Kuneliuksen teoksessa Viestinnän vallassa. Kuneliuksen mukaan kysymys on eräällä tavalla siitä, että nykyisessä tiedotusopillisessa (viestintätieteellisessä) keskustelussa tämä on ehkä keskeisimpiä tutkijoita puhuttava asia, joka tietyllä tavalla jatkaa 1970-luvun Nordernstreng-Wiio -koulukuntien perinnettä. Tietyllä tavalla samat ongelmat ilmenevät, mutta uudella tavalla. Miksi juuri tieto ja yhteisyys muodostavat tutkijoita jakavan ongelman? Mitä tieto lopulta tarkoittaa ja miksi se on mainitun toisen nykysuuntauksen näkemyksen mukaan niin keskeinen asia? Tähän kysymykseen vastaa ensin seuraavassa professori Ilkka Niiniluoto, joka piti aiheesta luennon Tampereen yliopistossa syksyllä 1998. Luennon rungon muodostaa Ajatus -lehdessä vuonna 1997 julkaistu artikkeli, jota tässä on täydennetty luentoaineiston avulla niin tekstissä kuin keskeisimpien ääninäytteiden avulla. Luennossa 6 yritän puolestaan hahmottaa yhteisyyden merkitystä korostavan suuntauksen ajatukset. --Jorma Mäntylä 29.8.1999

5.Tiedosta ja tietoteoriasta.

Professori Ilkka Niiniluoto Tampereen yliopistossa 30.11.1998 PRIVATE "TYPE=PICT;ALT=niiniluoto.gif (14294 bytes)" HYPERLINK "audio/Njohd.ram" * Johdanto ja peruskysymyksiä Uskomuksia ja tietoa on toki ollut maailmassa ainakin niin kauan kuin aistivia ja ajattelevia eläimiä ja varhaisten kulttuurien ihmisiä. Mutta vasta antiikin Kreikassa ihmiset oppivat tietämään, että he tietävät. Näin filosofit sekä löysivät että keksivät tiedon. Platonin dialogissa "Theaitetos" muotoillaan väittelyn päätteeksi kuuluisa määritelmä, jonka mukaan "tieto on samaa kuin oikea käsitys yhdessä selityksen kanssa". Tämä nk. klassinen tiedon määritelmä esitetään yleensä muodossa: tieto on hyvinperusteltu tosi uskomus, eli tieto on oikeutettu totuudemnukainen käsitys. HYPERLINK "audio/NVIII.ram" * Klassinen tiedon määritelmä Aito propositionaalinen tieto (kreik. episteme) eroaa siten erheestä totuusvaatimuksen nojalla ja pelkästä luulosta tai mielipiteestä (kreik. doxa, lat. opinio) selitystä, perustelua tai oikeutusta koskevan ehdon nojalla: (myös ääninäytteenä) HYPERLINK "audio/NX.ram"

X tietää että p

(1) x uskoo, että p

(2) x:llä on perusteita sille, että p

(3) p on tosi

Tietämiseen liittyvät käsitteet sisältävät monissa kielissä hyvin konkreettisia mielikuvia: käsillä tarttuminen (suomen 'käsittää', englannin 'grasp'), haltuunotto ympäröimällä (suomen 'ymmärtää') tai alla seisomalla (englannin 'understand'). Suomen sana 'tietää' on johdettu sanasta HYPERLINK "audio/NI.ram" * tie : pragmatistien tapaan muinaiset esivanhempamme ajattelivat, että tieto on se, mikä vie perille. Vaikka kreikan episteme on hyvin abstrakti käsite, johon liittyvän katselemisen ajatus (kreik. theoria) erottaa siis toimintaan liittyvän taidon (kreik. tekhne, lat. ars) käsitteestä, vielä Platonilla tietämisen paradigmana esiintyy tekijän tiedon mallin mukaisesti suutarin tieto kengän ideasta. Antiikin filosofien tiedon käsite eroaa myös maagisista ja uskonnollisista näkemyksistä, joita edustaa esimerkiksi Kalevalan 'tietäjien' loitsuihin ja syntysanoihin liittyvä sanan mahti.

PRIVATE "TYPE=PICT;ALT=aristot.JPG (8136 bytes)" Tiedon mahdollisuudesta syntyi jo antiikissa kiista dogmaatikkojen ja Akatemian skeptikkojen välillä. Aristoteelikot näkivät tieteen tehtäväksi olemassaolevan tiedon järjestämisen, opettamisen ja kokoamisen: mitä enemmän ihmisellä on tietoa (lat. cognitio, scientia) mielessään, sitä täydellisempi ja lähempänä omaa rationaalista lajiolemustaan hän on. Skeptikot puolestaan pyrkivät mielenrauhaan pidättäytymällä arvostelmista: asioissa, joita ei voi tietää, ei kannata nähda vaivaa tai huolta.

HYPERLINK "audio/NVI.ram" * Aristoteleen informaation käsite Väittelyä tiedon lähteistä, lajeista, rajoista ja varmuudesta jatkoivat uuden ajan rationalistit (Rene Descartes, Baruch Spinoza, G.W. Leibniz) ja empiristit (Francis Bacon, John Locke, David Hume, Thomas Reid). Immanuel Kantin tietokritiikin ohjelma pyrki suureen synteesiin, jossa tietämisen edellytykset selvitetään. Tämän aiheen merkittävä tutkimus oli suomalaisen Gabriel Israel Hartmanin 1807 -08 ilmestynyt teos Kunskapsläran, jossa sana 'tieto-oppi' jo esiintyy. Englannissa termin epistemology otti käyttöön vasta skotti James S. Ferrier 1854; sama mies risti tietämättömyyden tutkimisen 'agnoiologiaksi'. Englannissa käytetään yleisesti myös nimitystä 'theory of knowledge', saksassa 'Erkenntnislehre'. Marxilaisessa filosofiassa suosittiin termiä 'gnoseologia' kreikan sanan gnosis pohjalta. Suomeksi tieto-oppia käsitteli Thiodolf Rein Muodollisen logiikan oppikirjassa (1882) saksalaisen idealismin metodiopin pohjalta ja Eino Kaila teoksessa Inhimillinen tieto (1939) loogisen empirismin pohjalta. Myös tietoteorian haarana syntynyt tieteenfilosofia, oppi tieteellisestä tiedosta, on ollut Kailasta lähtien Suomessa aktiivisen tutkimuksen kohde.

Suomalaisen tutkijan ehdottomasti kuuluisin panos tiedon kiisitteen tutkiniiseen on Jaakko Hintikan teos Knowledge and Belief (1962), joka aloitti uuden aikakauden episteemisen ja doksastisen logiikan tutkimisessa mahdollisten maailmojen semantiikan avulla. Saman mallin pohjalta on meillä käsitelty myös muita tietämiseen liittyviä propositionaalisia asenteita, kuten havainto, muisti ja kuvittelu. Tiedon logiikan ohella keskeinen analyyttisen filosofian suosima alue tieto-opissa on ollut tiedon määritelmän, erityisesti oikeutusehdon tutkiminen. Lähtölaukauksen antoi Edmund Gettierin pieni artikkeli 1963, joka osoitti, että klassinen tiedon määritelmä ei ole riittävä, sillä meillä voi olla oikeutettuja tosia uskomuksia ikään kuin väärästä syystä. Yksi ratkaisuehdotuksista, Alvin I. Goldmanin reliabilismi, määriittelee tiedon uskomuksena, joka on saavutettu "luotettavan prosessin avulla". Tätä ongelmakenttää on tarkasteltu Markus Lammenrannan väitöskirjassa 1995 sekä hänen laatimassaan, ensimmäisessä nykyistä keskustelua esittelevässä suomenkielisessä oppikirjassa Tietoteoria (1993).

Tiedon määritteleminen on esimerkki sellaisesta käsitteellisestä ja normatiivisesta ongelmasta, jota ei voi palauttaa mihinkään puhtaasti deskriptiiviseen tutkimusalueeseen. Arvi Grotenfelt kutsui 1917 tietopsykologiaksi "sielutieteellistä tutkimusta tiedon synnystä ja kehityksestä ihmismielessä". Sen jälkeen kun psykologia itsenäistyi filosofiasta omaksi erityistieteekseen, 'tietopsykologiaa' on kutsuttu 'kognitiiviseksi psykologiaksi'. 1980-luvulta lähtien on puhuttu kognitiotieteestä, joka monitieteisesti yhdistää inhimillisen ajattelun teoreettiseen ja empiiriseen tutkimiseen logiikan, kieliteorian, tietojenkäsittelytieteen ja tekoälyn välineitä. W.V.O. Quinen 1960-luvulla muotoilema ohjelma "epistemologian naturalisoimisesta" on tuonut filosofian monin uusin tavoin yhteyteen empiirisen psykologian ja teoreettisen kognitiotieteen kanssa, mutta itse en usko sen jäännöksettömään läpiviemiseen: perinteiset filosofiset ongelmat logiikan, mielen filosofian ja tieto-opin alueilta kohoavat esiin myös ihmisen tosiasiallista tiedomuodostusta tutkittaessa. Sama huomio pätee mielestäni ns. evolutionaarisen epistemologian ohjelmaan, jossa inhimillistä uskomusten muodostamista ja sen strategioita tarkastellaan darwinistisen kehitysopin valossa. Vaikka filosofit ehkä näin haluaisivatkin, he eivät ole voineet pitää keksimäänsä tietoa yksinoikeutenaan. Erityisesti suomen kielessä tämä on johtanut jokseenkin täydelliseen tiedon inflaatioon: PRIVATE "TYPE=PICT;ALT=eitietoa.jpg (8838 bytes)" HYPERLINK "audio/NVII.ram"

* Varoittava esimerkki insinöörikielestä Englannissa kukaan ei sekoittaisi sanoja data ja knowledge toisiinsa. Suomessa 1950-luvulla insinöörit keksivät kutsua automaattista datankäsittelyä nimellä 'tietojenkäsittely' eli 'atk' ja sitä suorittavaa konetta (ruotsin 'dator', englannin 'computer') nimellä 'tietokone'. Vastaava tieteenala on siten 'tietojenkäsittelyoppi' eli 'tietojenkäsittelytiede'. Näin Suomeen luotiin turmiollinen puhetapa, jonka mukaan mikä tahansa merkki tai merkkijono, koneessa tai viestimissä kulkeva koodattu aineisto, sähkösysäys tai piipitys, on muka tietoa. Kun 'tieto' on jo tullut tuhlatuksi sanan 'data' käänöksenä, insinöörikielessä on nyttemmin omaksuttu sanan 'knowledge' vastineeksi 'tietämys'.

Tieto-sanan löysää käyttöä laajentaa se, etta kaikkea viestien ja informaation välitystä (niiden totuusarvosta ja perusteltavuudesta riippumatta) on tapana kutsua 'tiedottamiseksi', jolloin vastaava tieteenala on 'tiedotusoppi' (tosin nykyisin my6s 'viestintätiede'). Ei ihme, että jo 1980-luvulla Suomen uskoteltiin siirtyneen Japanin ja Yhdysvaltojen perässä 'tietoyhteiskuntaan', kun Yonedi Masudan alkuperäinen termi tarkoitti 'viestintäyhteiskuntaa' tai 'informaatioyhteiskuntaa'.

Kirjassani Informaatio, tieto ja yhteiskunta (1989) purin auki ja ryhmittelin sanojen 'data', 'informaatio' ja 'tieto' mahdolliset merkitykset - ja näin uskoin lopullisesti murskanneeni muotikeskustelujen harhat. Tekno-optimistinen puhe uudesta uljaasta tietoyhteiskunnasta unohtuikin 1990-luvun lama-Suomessa. HYPERLINK "audio/NIII.ram" * Tietoyhteiskunnan kritiikkiä Tasavallan hallitus kuitenkin tanimikuussa 1995 julisti Suomen "tietoyhteiskunnaksi", jossa joka kouluun ja kirjastoon on saatava tietokoneet ja yhteydet tietoverkkoihin. Jälleen on kyseessä käännösvirhe, sillä uuden innostuksen lähteinä ovat EU:n mietintöjen 'information society' ja Bill Clintonin 'information superhighway'. Niinpä filosofien on jälleen lähdettävä aktiivisesti ja kriittisesti mukaan ajankohtaiseen keskusteluun uuden ns. tietotekniikan yhteiskunnallisista vaikutuksista. Tällä alueella teoreettinen ja käytännöllinen filosofia kohtaavat toisensa: tieto-opin kysymykset kietoutuvat etiikkaan ja yhteiskuntafilosoflaan. Tiedon käsitteen vesittäminen ei kuitenkaan ole vierasta myöskään anglosaksisessa maailmassa. Max Schelerin ja Kari Mannheimin 1920-luvulta lähtien kehittämä 'tiedon sosiologia' (saks. Wissenssoziologie, engl. sociology of knowledge) tarkastelee tietämisen riippuvuutta kulttuurista ja sosiaalisesta ympäristöstä. Filosofisesti tämän aiheen tematisoi Jürgen Habermas 1960-luvun teoriassaan 'tiedon intresseistä'. Edinburghin koulukunnan 'vahva ohjelma' on puolustanut tieteen sosiologian nimissä relativismia, jossa tieteilijöiden ja kansalaisten uskomuksia selitetään sosiaalisista intresseistä lähtien. Stephen Shapin on äskettäin julkaissut kirjan "totuuden sosiaalihistoriasta". On kuitenkin ilmeistä, että näiden tutkimusohjelmien tapauksissa on kyse oikeastaan "uskon sosiologiasta" tai "Mielipiteiden sosiologiasta", jossa selitetään sitä mitä ihmiset uskovat tai luulevat tietävänsä - ei tiedosta asiana, johon liittyy ainakin vaatimus jonkin asteisesta totuudenmukaisuudesta ja oikeutuksesta. Relativismin kritiikillä en halua viiittää, että ihmiskunnalla olisi ollut tai nyt olisi hallussaan absoluuttisia ja ylihistoriallisia tiedon kriteerejä. Charles Peircen fallibilismin kannattajana uskon, että parhainkin tieto on epävarmaa ja epätäydellistä, periaatteessa arvosteltavissa ja korjattavissa. Käsitys tiedon hankinnan tieteellisistä menetelmistä on vuosisatojen myötä parantunut. Tämä dynaaminen näkemys eroaa skeptisismistä ja sopii yhteen kriittisen realismin kanssa: tiedon etsiminen on rationaalista toimintaa, jonka toteuttamisessa tiedeyhteisö on edistynyt. Huoli tiedon käsitteen rajauksesta ei ole mielestäni mitään puritaanista kielipoliisin työtä. Kyseessä on suuri asia: suhtautuminen antiikin filosofien aloittamaan, valistuksen jatkamaan modernin projektiin. Sokraattinen teesi, jonka mukaan viisaus on tietoa tietämättömyydestä, kehitettiin uudella ajalla ajatukseksi tiedon etsinnästä ja löytämisestä. Descartesin ja Baconin ohjelman mukaisesti tiede otti tehtäväkseen uuden tiedon lisäämisen. Ihmismielen täyttäminen hyvin perustellulla tiedolla - myyttien, uskontojen ja perinteen painolastin sijasta - tuli valistuksen kasvatuksellisen ja yhteiskunnallisen ohjelman ytimeksi.

HYPERLINK "audio/NIX.ram" * Klassinen tiedon käsite ja journalismi -> HYPERLINK "lue5e.htm" * Lisäinformaatiota Vaikka nykyisin osaamme varoa valistukseen usein liittynyttä naiivia edistysoptimismia, tiedollisen kasvatuksen ja tutkimustiedon ihanteesta on yhä järkevää pitää kiinni. Tätä kantaa on kuitenkin mahdotonta puolustaa, jos annamme periksi puhetavalle, jossa mikä tahansa data tai uskomus on 'tietoa'. Romanttiset kulttuuripessimistit rousseaulaisessa hengessä saavat tällöin aivan liian helposti tukea teesilleen, että kasvanut tieto ei ole lisännyt ihmisten onnellisuutta. Postmoderni pelurin asenne saa myös oikeutuksen ohjeelleen 'kaikki käy', jos todellisuus on haihtunut ja me olemme jo hukkuneet 'tietotulvaan'. HYPERLINK "audio/NIV.ram" * Tietotekniikan mahdollisuudet HYPERLINK "audio/NV.ram" * Tietotekniikan riskit ja vaarat Harjoitustehtävä: HYPERLINK "http://webct.uta.fi:8900/SCRIPT/Tiedotusoppi/scripts/serve_home" TYT:n opiskelijat (Tampereen ryhmä) / HYPERLINK "http://webct.uta.fi:8900/SCRIPT/Tiedotusoppi2/scripts/serve_home" TYT:n opiskelijat (opistoryhmä) / HYPERLINK "http://www.internetix.fi/p1/harjoitus/lue5b.htm" Internetixin opiskelijat KIRJALLISUUTTA Niiniluoto, Ilkka: Tieto-kollokvion avaussanat. Ajatus: Suomen filosofisen yhdistyksen vuosikirja 1996. Vammala 1997.

Journalistiikasta: Sisällönanalyysistä diskurssianalyysiin. Mitä lopulta on tapahtunut? Tiedotusopillisessa tutkimuksessa ja keskustelussa kohta 20 vuotta vallinnut käymistila on vaikuttanut syvällisesti myös journalistiikkaan. Tässä tarkastelemme hieman millainen kyseinen vaikutus on ollut - ja mihin lopulta on tultu 20 vuoden aikana.

Mutta ennen itse aiheeseen paneutumista muutama sana journalistiikasta. Mitä se on? Sen kantasana on journalismi, joka puolestaan viittaa ranskan kielen sanaan jour (päivä). Journalismi ei ole viestinnän eikä joukkotiedotuksen eikä myöskään kulttuurisesti ymmärretyn viestinnän synonyymi.

Journalismilla tarkoitetaan lähinnä sitä uutis- ja ajankohtaisaineistoa, jota meille tulvii päivittäin lehdistöstä, radiosta ja televisiosta. Pertti Hemánuksen mukaan journalismi on ajankohtaisen fakta- eli tosiasiapohjaisten sanomien tuottamista, eli niiden suunnittelua, valintaa, hankintaa ja muotoilua. Journalisti on vastaavasti näitä sanomia tuottava henkilö. Täsmennämme muutaman esimerkin avulla määritelmää. Mainonta esimerkiksi ei ole ajankohtaisten fakta- tai tosiasiapohjaisten sanomien tuottamista; mainostoimittaja ei siten ole journalisti, vaikka toisaalta mainontakin on kulttuuria ja kuuluu siten tiedotusopin tutkimuskohteeseen. Mutta mainonta ei silti ole journalismia, kuten eivät myöskään ole elokuvat. Toimittajat eivät (yleensä) tee elokuvia - eivät myöskään sarjafilmejä tai draamasarjoja. Myöskään musiikki ei (yleensä) ole journalismia - musiikista kertominen voi olla ja lisäksi journalistisissa produktioissa voi olla musiikkia. Yleensä journalismiksi ymmärretään uutiset sekä sanomalehtien erilaiset reportaasit, taustaselvitykset, haastattelut ja kolumnit. Radiossa ja televisiossa journalismin piiriin kuuluvat uutis- ja ajankohtaisläheytkset sekä erilaiset haastattelut ja dokumentit. Dokumenttiohjelmien sisällä kulkee jonkinlainen "harmaa vyöhyke", jossa journalismin ja elokuvan raja on epäselvähkö.

Journalismin kohdalla on todettava, että kyseessä on jälleen typologianomainen määritelmä, josta eri arvioijat esittävät hieman erilaisia näkemyksiä, vaikkakin päälinjoista ollaan suunnilleen yksimielisiä. Silti mm. tiedotusvälineiden tekninen kehitys muokkaa rajoja, jolloin se mikä eilen oli selvää voi huomenna olla epäselvää. Juuri tällä hetkellä Internet saattaa aiheuttaa muutoksia journalismin määritelmiin.

Varovasti voidaan kuitenkin arvioida, että eniten journalismia on sanomalehdissä. Usein reilusti yli puolet yhdestä lehdestä voi olla journalistista aineistoa. Televisiossa sen osuus Suomessa lienee 20-30% tienoilla lähetysajasta. Eräillä satelliittikanavilla (Music TV, elokuvakanavat yms.) sen osuus voi olla lähellä 0%, kun esim. CNN-uutiskanava on mainoksia lukuunottamatta 100% journalismia. Radiossa journalismin osuus voi samoin vaihdella kanavan profiloinnin mukaan suuresti. Ylen Radio Suomessa puheen sekä uutis- ja ajankohtaisohjelmien osuus lienee n. 40% tienoilla, kun KISS-FM lähettää lähes yksinomaan rock-musiikkia ja aivan lyhyeksi typistettyjä sähkeuutisia, jolloin journalistisen aineiston osuus lienee muutaman prosentin luokkaa. Toisaalta Yhdysvalloissa ja Englannissa on radioasemia, jotka lähettävät pelkästään uutis- ja ajankohtaisohjelmia, jolloin lähetys on 100% journalismia.

Internetissä nykyisellä tavalla ymmärretyn journalismin osuus on minimaalinen. Journalistiikka on journalismin tutkimusta. Niinpä esimerkiksi Tampereen ja Jyväskylän yliopistoissa on professuureja, joiden opetusalaksi on määritelty journalistiikka. Journalismi on siis vain osa (määrällisesti pienehkö, mutta merkittävä) päivittäistä joukkotiedotusta ja viestintää ja journalistiikka on laajasti ymmärretyn (kulttuurisen) tiedotusopin osa-alue, jonka tutkimuskohde on journalismi.

Tiedotusopissa käyty keskustelu tieteen luonteesta vaikutti syvällisesti myös journalistiikkaan. Perinteisestä viestintäprosessin tutkimuksesta haluttiin siirtyä viestinnän sosiaalisia suhteita selittävään tutkimukseen. Suomessa käyty keskustelu sattui lisäksi samaan ajankohtaan, jolloin kansainvälisessä viestinnän tutkimuksessa nosti päätään ns. diskurssitutkimus. Siitä näytti löytyvän avain, jolla (uutis)kieleen päästiin käsiksi siihen sisältyvän yhteisöllisyyden löytämiseksi. Edellisellä virtuaaliluennolla tarkastelimme pinnallisesti ja esimerkinomaisesti pankkitoimihenkilöiden tempausta käsittelevää STT:n uutista. Nyt menemme syvemmälle ja otamme toisen esimerkin; oheisen Kaleva-lehden uutisen, jonka aiheena oli Ylivieskan maataloustuottajien leipäkojutempaus. Perinteinen prosessikoulukunta tutkisi oheista juttua sisällönanalyysin avulla. Oletetaan, että tutkimusprojektin aiheena olisi "Maatalousaiheiden käsittely eräissä sanomalehdissä", mikä tapahtuneen EU-ratkaisun jälkeen olisi varsin tyypillinen pro gradu -tutkielman aihe ainakin Tampereen yliopistossa. Ensin valittaisiin havaintoaineisto, esim. sanomalehdet Helsingin Sanomat, Aamulehti, Ilkka ja Kaleva toukokuussa 1998. Näistä lehdistä haettaisiin kuukauden ajalta maataloutta käsittelevät jutut. Niiden analysointia varten rakennettaisiin luokitusrunko, joka voisi sisältää vaikkapa seuraavia luokkia:

-haastateltavien sosiaalinen asema (maanviljelijä, työntekijä, toimihenkilö, johtavassa asemassa yms.) -haastateltavien sukupuoli -jutussa mainitut järjestöt ja tahot -kunkin tahon/henkilön käsittely negatiivinen-positiivinen asteikolla, esim. -5 -0- +5.

Tämän lisäksi tutkija vertaisi tätä artikkelia muihin maataloutta. Kaiken reliabiliteetti ja validiteetti varmistettaisiin perinteisin menetelmin. Tulos voisi olla seuraava (huomattakoon, että esimerkki on täysin hypoteettinen ja keksitty yksinomaan opetustarkoituksiin!). Myönteisimmin maatalousväestön ongelmiin suhtautui Ilkka-lehti (keskimäärin +4), toisena Kaleva (+2), vähiten huomiota asiaan kiinnitti Aamulehti (- 0,5) ja Helsingin Sanomissa oli eniten kielteisiä juttuja maatalouden EU-ongelmista (-2). Mainitun jutun kohdalla keskimääräinen arvolataus maataloustuottajien puolesta oli +4. Tutkija päättelisi, että Ylivieskan maataloustuottajat olivat keksineet hyvän idean tempaukselleen, saivat viestinsä läpi alueen valtalehdessä ja mahdollinen lukijapalautekin oli vielä myönteistä.

III

Diskurssianalyysissä juttua lähestyttäisiin eri tavoin. Tutkija lähtisi etsimään millaisia kontakteja ihmiset saavat jutussa toisiinsa. Millaisia kertojia siellä on ja mitä he/ne sanovat - eli millaisia ovat jutun diskursiiviset elementit?

Seija Ridellin mukaan jutusta pitäisi löytyä sekä kertojia että yleisöjä, joille kertojat puhuvat ja joiden välille siis syntyy sosiaalisia kontakteja. Kertojia voi hänen mukaansa olla eriasteisesti sekä tunnistautuvia että tunnistautumattomia ja asioihin puuttuvia tai puuttumattomia. Kaikki nämä 'puhuttelevat' tekstin kautta yleisöjä. Kauko Pietilä taas sanoo vastaavasti, että uutisessa on erilaisia toimijoita, joihin lukija saa lehden välityksellä kontaktin. Näiden välille syntyy kontaktiverkko. Näitä toimijoita ja niiden keskinäisiä suhteita voidaan luokitella, laskea ja mitata.

Ajatellen näin voitaisiin Kalevan uutisesta löytää seuraavia toimijoita. Toimittaja Jari Niemi. Klassisen objektiivisen uutisen mukaan vain toimittajan nimi näkyy, mutta hän ei muutoin tunnistaudu eikä puutu asioihin. Hän on taustalla, jakaa puheenvuoroja, välittää muiden lausumat Kalevan lukijoille. Oma persoonallisuus yksikön ensimmäisessä persoonassa on oikeaoppisesti häivytetty uutisjutusta - asiat ja ihmiset puhuvat. "Suuri yleisö" ja osa ostajista, jotka olivat niin hämillään etteivät huolineet vaihtorahoja.

Maataloustuottajat, erityisesti Ylivieskan nuoret tuottajat. Ylivieskalainen Aira Montonen. Väliportaat ja kauppa. Ylivieskan nuorten tuottajien puheenjohtaja Merja Lempola. Kaikki nämä toimijat ovat jutussa yhteydessä toisiinsa sekä Kalevan kautta lukijoihin, jotka Jari Niemen jutun kautta voivat kurkistaa Ylivieskan markkinoille - ikään kuin ovat siellä läsnä maistellen 50 pennin leipiä, ovat samaa tai eri mieltä Aira Montosen ja nuorten tuottajien kanssa - ovat sosiaalisessa suhteessa jutun toimijoiden kanssa. Jutusta voidaan rakentaa kontakti verkko, jossa toisiinsa ovat yhteydessä sinä, Kaleva, Jari Niemi, suuri yleisö ostajineen, tuottajat, Aira Montonen, Merja Lempola sekä väliportaat ja kauppa. Mitä sinä olisit sanonut Merja Lempolalle ostaessasi 50 pennin leivän? Tai joku muu? Tutkija voisi penkoa tätäkin asiaa luettamalla jutun erilaisille ihmisille ja kirjata heidän kommenttinsa. Ne voisivat olla esim. seuraavia: "En tiennyt, että tuottaja saa näin vähän!" "Miksi väliportaat ja kauppa eivät tingi osuudestaan?" "Maajussit tahtovat taas lisää tukiaisia - se tämän tempauksen tarkoitus oli." Jne. Lopputulos kaikesta voisi olla se, että jutun kautta lukijat ja maataloustuottajat kohtasivat, jolloin ainakin osa puolin ja toisin vallitsevista epäluuloista hälventyi ja mm. kysymys elintarvikkeiden hintojen laskusta sai uuden ulottuvuuden.

Mitä uutta auringon alla? Teen yhteenvetoa suomalaista tiedotusoppia 20 vuotta kiihottaneesta oppiriidasta ja esitän lopuksi oman arvioni, josta opiskelijat voivat vapaasti olla eri tai samaa mieltä. Suureen suosioon 1990-luvulla noussut diskurssianalyyttinen tutkimus on monin tavoin haastanut perinteisen viestinnän prosessiluonnetta korostaneen suuntauksen. Diskurssi- tai semioottinen tutkimus on samalla kehittynyt. Sitä kohtaan esitettiin alussa ankaraa kritiikkiä lähinnä empiiristä tutkimusta korostaneiden suunnalta. Kysyttiin missä on empiirinen diskurssi- tai semioottinen tutkimus. Nyt on nähty, että sitä voi olla ja samalla on saatu aivan mielekkäitä tuloksia.

Mutta ovatko nämä tulokset lopulta aivan erityisiä? Tuottaako uusi suuntaus jotain sellaista, mitä aiemmin ei ole tutkimuksellisesti saatu esiin? Ehkä jossain mielessä. Diskurssitutkimuksen kehittyneillä menetelmillä päästään ehkä paremmin ja syvemmälle käsiksi tekstiin ja tulkintaan, joihin traditionaalinen sisällönanalyysi muunnelmineen ei pystynyt.

Toisaalta on kuitenkin todettava, ettei uusi suuntaus suinkaan ole syössyt vanhaa hautausmaalle. Esimerkiksi Pertti Hemánuksen tunnetussa Objektiivinen joukkotiedotus -kirjassa esitetyt vaatimukset empiirisestä tutkimuksesta voivat tuottaa enemmän ja parempaa jälkeä kuin mihin on pystytty Kauko Pietilän ja Klaus Sondermannin tunnetussa Helsingin Sanomia käsittelevässä tutkimuksessa. Sitä varten Pietilä ja Sondermann kävivät läpi yhden Helsingin Sanomien numeron (20.10.1987) lukien ja luokitellen lehden kaikki jutut ja mainokset - siis todellakin kannesta kanteen. Tulosten mukaan 46-sivuisessa lehdessä oli 5500 toimijaa, joilla oli sosiaalisia suhteita lehden n. 1,34 miljoonaan lukijaan. Kertolasku tuotti tuloksen 5500 x 1,34 miljoonaa = 7,4 miljardin kontaktin (!) potentiaali (läheskään kaikki eivät lue HS:aa kannesta kanteen, joten osa kontakteista jää aina potentiaaliseksi).

Ehkä näinkin voidaan tehdä empiiristä tutkimusta? Väitän kuitenkin, että tällä menetelmällä ei esim. oheisesta otsikoinnista saada kovinkaan paljon irti. Tosiasiassa Hemánuksen kirjassa esitetty empiirinen tutkimusote saattaisi tuottaa huomattavasti enemmän. Sattumalta nimittäin 20.10.1987 oli kuuluisan ns. mustan maanantain pörssiromahduksen jälkeinen päivä. Se mitä kyseisenä päivänä tapahtui selvisi vasta pitkähkön ajan kuluessa, mihin Pietilän ja Sondermannin yhden päivän lehteen kohdistunut tutkimus ei mitenkään voi vastata. Mustaa maanantaita käsittelevä tieteellinen tutkimus dokumentteineen, johon vetoamista objektiivisen journalismin edellytyksenä Pertti Hemánus vaatii, on sittemmin osoittanut mikä pörssiromahduksen aiheutti. Edellisenä päivänä nimittäin vuoti talouspiirien tietoon Yhdysvalloissa Ronald Reaganin hallituksen kaikessa hiljaisuudessa toteuttama jättiläismäinen velan otto Japanilaisilta pankeilta. Kyse oli niin valtavasta talousoperaatiosta, että sen mukana koko maailmantalouden voimasuhteet kääntyivät päälaelleen. Yhdysvallat oli koko II maailmansodan jälkeisen ajan ollut maailman suurin luotottaja ja velan antaja. Reaganin operaatioiden seurauksena Yhdysvalloista tuli hetkessä suurin velallinen ja Japanista suurin velkoja (tässä esitetyt tiedot perustuvat Dan Steinbockin artikkeliin Taide-lehdessä).

Reaganin hallinnon kuuluisa talouspolitiikka "reaganomics" romahti, kun valtava velkarahoitus alkoi levitä yleiseen tietoisuuteen. Presidentti Reagan kustansi siis veronkevennykset ja asevarustelun japanilaisella velkarahalla. Kaukonäköisemmät pörssisijoittajat ymmärsivät jo tässä tilanteessa vetää sijoituksensa muualle, mutta osa ei sitä osannut tehdä. Pörssikurssit nimittäin kääntyivät vielä nousuun mustan maanantain jälkeen, kun velkaraha lähti kiertoon kansantalouksissa. Takaisinmaksu kuitenkin alkoi ja se mitä muutaman vuoden kuluttua tapahtui on yleisesti tiedossa. Erityisesti Suomessa koettiin osittain tämän seurauksena syvä lama vuosina 1991-93.

Epäilen hiukan, että diskurssi- tai semioottisella analyysillä ei päästä käsiksi tämän tyyppisiin ongelmiin? Siksi päädynkin hieman samalle kannalle kuin John Fiske, joka myöntää ettei semioottinen koulukunta pysty vastaamaan kaikkiin kysymyksiin. Hänen mukaansa myös perinteisessä prosessikoulukunnassa on tiettyä "imua", jota tarvitaan täyttämään semiootikkojen jättämiä mustia aukkoja.

"Mustana maanantaina" vuonna 1987 osalla sijoittajista oli tietoa Reaganin hallinnon suunnattomasta velanotosta, jota Helsingin Sanomilla taas ei ollut. Tämän ratkaisevan tiedon puuttumista ei Pietilän ja Sondermannin menetelmällä saada esiin 20.10.1987 ilmestyneestä lehdestä. Tutkimalla oheisissa otsikoissa tai uutisteksteissä ilmeneviä merkityksiä ei myöskään saada otetta tapahtumien ytimeen. Tarvitaan tietoa pitkään kestäneen prosessin eri käänteistä, jonka yksi eikä lainkaan ainoa ilmenemismuoto oli "musta maanantai" vuonna 1987. Tässä suhteessa olisi ehkä perusteltua todeta, että Ridellin kolmiossa mainitut kolme erilaista tapaa suhtautua viestintään eivät ole toisiaan pois sulkevia, vaan toisiaan täydentäviä lähestysmistapoja. Näkisin jopa, että eri aikoina tutkimus tuntuu aaltomaisesti painottuvan johonkin kolmion osiin. 1970-luvulla painotus oli lähes yksinomaan siirto-vaihto -tapahtumassa, kuten edellä todettiin Nordenstrengiä ja Wiioa vertailtaessa. Tultaessa 1980-luvulle tämä ajattelu jäi taka-alalle ja diskursiivinen tutkimus lähes syrjäytti sen. Ehkä nyt on aika huudahtaa Mikko Lehtosta (1996) mukaillen: Seis maailma, tahdon ulos! Ehkä meillä Suomessa päästään 20 vuoden jälkeen vähitellen siihen mitä Fiske toivoo eli, että erilaiset tutkimussuuntaukset voisivat tehdä muutakin kuin haukkua toisiaan? Viestinnän maailmassa tapahtuu koko ajan suuria asioita. Harjoitustehtävä: HYPERLINK "http://webct.uta.fi:8900/SCRIPT/Tiedotusoppi/scripts/serve_home" TYT:n opiskelijat (Tampereen ryhmä) / HYPERLINK "http://webct.uta.fi:8900/SCRIPT/Tiedotusoppi2/scripts/serve_home" TYT:n opiskelijat (opistoryhmä) / HYPERLINK "http://www.internetix.fi/p1/harjoitus/lue6b.htm" Internetixin opiskelijat KIRJALLISUUTTA KIRJALLISUUS Hemánus, Pertti: Journalistiikan perusteet. Johdatus tiedotusoppiin 2. Helsinki 1990: Yliopistopaino. Lehtonen, Mikko: Merkitysten maailma. Tampere 1996: Vastapaino. Malmberg, Tarmo: Tiedotusopin rakenne. Tampere 1988: Acta Universitatis Tamperensis, Ser A Vol 241. Pietilä, Kauko & Sondermann, Klaus: Sanomalehden yhteiskunta. Tampere 1994: Vastapaino. Ridell, Seija: Miten uutinen 'puhuttelee'? Uutisen ja yleisön suhteen tarkastelua diskursiiviselta kannalta. Tampere 1990: Tampereen yliopisto, tiedotusopin laitoksen julkaisuja A/63/1990.

Joukkotiedotuksen paljon puhutusta vaikutuksesta

Vaikuttaako joukkotiedotus? Tästä asiasta on tutkijoiden keskuudessa ollut eri aikoina hyvin erilaisia käsityksiä. Risto Kuneliuksen kirjassa on suhteellisen ytimekkäästi esitetty tietty nykyinen näkökulma asiaan, joten en tässä toista sitä, koska teos kuuluu opintojakson yhteydessä suoritettavaan kirjallisuuteen. Näkökulma ei kuitenkaan läheskään aina ole ollut Kuneliuksen kuvaaman kaltainen. Kun nykyaikaista joukkotiedotusta on ollut sanomalehden synnystä alkaen noin 500 vuotta, niin ensimmäisten 400 vuoden aikana sen vaikutuksiin ei kiinnitetty kovinkaan paljon huomiota. Syy oli yksinkertainen: ensimmäisistä kauppiaiden uutiskirjelehdistä 1500-luvulta alkaen aina poliittisen lehdistön kukoistuskaudelle 1800-luvulla lehdistö tavoitti vain yhteiskunnan ylimmän kerroksen, eliitin. Euroopassa kansan valtaenemmistö, useissa maissa yli 90% väestöstä, oli luku- ja kirjoitustaidotonta talonpoikaistoa.

Vasta 1800-luvun lopulla Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa painomenetelmät ja rautatieverkkojen kattavuus sekä yleisen opetuslaitoksen luominen mahdollistivat koko väestön tavoittamisen joukkotiedotusvälineiden, ensi alkuun sanomalehtien avulla. Tällöin syntynyt massalevikkinen ns. keltainen lehdistö herätti kiinnostuksen sanomalehdistön vaikutuksia kohtaan.

Yhdysvalloissa käännekohtana pidetään vuosisadan lopun Yhdysvaltain ja Espanjan välistä sotaa, jonka kulkuun lehtikeisari Randolph Hearst vaikutti. Sodan aikana hänen sensaatiolehdillään oli kirjeenvaihtajia Washingtonissa, Madridissa ja Havannassa. Lehtien kirjoittelu ei lainkaan vastannut kummankaan maan sodanjohdon käsityksiä. Sen sijaan Hearstin lehdet lietsoivat sotahysteriaa, jonka sanottiin jopa olleen yhtenä syynä koko sodan syttymiseen. Hearstin lehtien levikit kasvoivat sitä enemmän mitä hurjempia kuvauksia niissä oli sotatapahtumista. Euroopassa vastaava tilanne koettiin I maailmansodan aikana, jolloin sanomalehdistö ikään kuin näytti voimansa yleisen mielipiteen muokkaajana. Tuossa sodassa lehdistö valjastettiin ensi kerran puolin ja toisin sotapropagandan palvelukseen (esimerkkejä aiheesta on John Fisken kirjassa, ks. s. 75).

Jatkoa seurasi I maailmansodan jälkeen, kun uusi media, radio teki läpimurtonsa ja nousi massaviestimeksi useimmissa maissa 1930-luvun loppuun mennessä. Niinpä II maailmansota oli jos mahdollista vielä enemmän mediasota kuin edellinen. Saksassa vuonna 1933 valtaan nousseet natsit käyttivät radiota erittäin taitavasti ja tehokkaasti hyväkseen. Adolf Hitlerin propagandaministerin Joseph Göbbelsin radiopropaganda oli niin taitavaa, että se herätti ulkomailla levottomuutta. Tosin ylivoimaista natsien propaganda ei suinkaan ollut, vaikkakin taitavaa. Yhtä asiaa Hitler ja Göbbels pelkäsivät, nimittäin Englannin yleisradioyhtiötä BBC:tä. Sen radiolähetykset kuuluivat koko sodan ajan niin Saksassa kuin Saksan miehittämissä maissa eri puolilla Eurooppaa.

Joka tapauksessa vuosisadan vaihteen massalehdistö sekä I ja II maailmansodan kokemukset loivat ensimmäiset teoriat joukkotiedotuksen vaikutuksesta. Ajateltiin, että medioiden vaikutus on suora ja välitön. Niinpä 1920- ja 30-luvun teorioista käytetään nykyään nimitystä lääkeruiskumalli. Ajateltiin, että mediat ovat kuin lääkeruisku: vastaanottajat toteuttavat sen, mitä medioissa sanotaan. S -> R - eli signaalia seuraa välitön responssi.

Ensimmäisiä yrityksiä yksinkertaisen S -> R -mallin kyseenalaistamiseksi tehtiin jo 1920-luvulla, mutta vasta II maailmansodan jälkeen tutkijat alkoivat vakavasti kyseenalaistaa lääkeruiskuideologiaa. Tähän vaikuttivat mm. Yhdysvaltain armeijassa sodan aikana tehdyt kokeet, joissa sotilaille näytettiin erilaisia propagandaelokuvia. Sotilaat eivät muuttaneetkaan asenteitaan elokuvien mukaisesti, vaan asenteet joko säilyivät ennallaan tai jopa vahvistuivat. Radiotutkimukset puolestaan osoittivat, että tämän uuden median vaikutus mm. vaalituloksiin oli varsin vähäinen. Korean sodan aikana vuonna 1953 herätti maailmanlaajuista huomiota ns."aivopesu": pohjoisen puolelle kommunistien sotavangeiksi joutuneet amerikkalaiset sotilaat saatiin katumaan sotimistaan ja tuomitsemaan amerikkalaisten sotatoimet Korean niemimaalla. Mutta sodan jälkeen sotilaat palasivat Yhdysvaltoihin ja palasivat samalla melko nopeasti entisiin mielipiteisiinsä. "Aivopesun" vaikutus jäi ohimeneväksi. Samalla huomattiin, että joukkotiedotuksen vaikutus oli kaikkea muuta kuin suoraviivaista S -> R -mallin mukaisesti. Sodan aikana ja sen jälkeen kehittynyt uusi tieteenala sosiaalipsykologia osoitti, että mielipiteenmuodostukseen vaikuttivat medioita enemmän mielipidejohtajat ja erilaiset pienryhmät vaikuttajayksilöineen.

Niinpä S -> R -mallia yritettiin paikkailla S -> O -> R -malliksi lisäämällä väliin organismi eli yksilön ominaisuudet (vrt. Wiion 'viestinnän taustatekijät'). Television läpimurto 1940-luvun lopulla Yhdysvalloissa ja Englannissa 1950-luvun alussa herätti jo tuolloin kiinnostuksen väkivaltaa kohtaan. Oli kuitenkin erittäin vaikeaa osoittaa, että väkivaltaisten tv-ohjelmien katselu aiheuttaisi katsojissa väkivaltaista käyttäytymistä. Kaiken kaikkiaan 1950-luvun lopulle tultaessa tutkimus oli siirtynyt sotia edeltäneestä ajasta käsitykseen joukkotiedotuksen vähäisestä tai jopa olemattomasta vaikutuksesta. Tuon ajan tutkimuksen huipentumana on pidetty Joseph Klapperin vuonna 1960 ilmestynyttä teosta, jossa hyvin johdonmukaisesti kyseenalaistettiin joukkotiedotuksen vaikutus - päätyen jopa vaikutuksettomuuden kannalle.

Kehitys ei kuitenkaan ole jäänyt tähän. Tultaessa 1960-luvulle on alettu huomata, että medioilla on ehkä sittenkin ollut vaikutusta. Yhdysvalloissa käytiin jännittävät presidentinvaalit vuonna 1960, jossa vastakkain olivat John F. Kennedy ja Richard Nixon. Tutkimukset osoittivat, että Kennedy voitti paremman tv-esiintymisen ansiosta. Vuosikymmenen lopulla kiihtynyt Vietnamin sota oli ensimmäinen ns. televisiosota. TV-uutisryhmät ja valokuvaajat pääsivät melko vapaasti kuvaamaan sotatapahtumia rintamalla. Amerikkalaiseen lehdistöön ja televisioon levisi kuvia ja uutisfilmejä, jotka asettivat kyseenalaiseksi virallisen propagandan, jonka mukaan Yhdysvallat on puolustamassa 'vapaata maailmaa' kommunistien aggressiota vastaan. Medioista välittyi kuva raaoista amerikkalaisista hyökkääjistä, joita vastaan pieni kansa yritti puolustautua. Tämän seurauksena Yhdysvaltoihin ja muualle maailmaan syntyi sodanvastainen liike, joka johti amerikkalaisten perääntymiseen Vietnamista 1970-luvulla ja lopulta Vietnamien jälleenyhdistymiseen vuonna 1975. Tapahtumasarja vaikutti voimakkaasti mm. Persian lahden sotaan vuonna 1992. Silloin Yhdysvaltain johtaman liittokunnan sodanjohto valvoi tarkasti toimittajien ja kuvausryhmien pääsyä sotatoimialueelle. Vain tarkasti valikoidut kuvat ja uutisfilmit pääsivät maailmalle. Liittokunnan sodanjohtoa ärsytti suuresti sodan aikana Baghdadissa työskennellyt CNN- televisioyhtiön kirjeenvaihtaja, jonka raportit eivät aina vastanneet virallista sotakuvaa. Osmo A. Wiio mainitsee, että yksi käänne läntisessä vaikutustutkimuksessa olivat myös vuoden 1976 vaalit Saksan Liittotasavallassa. Mielipidetiedustelut ennustivat sosialidemokraateille selkeää tappiota, mutta yllättäen sosialidemokraattien ja liberaalien konsortio säilyttikin enemmistön liittopäivillä. Tiedotusopin tutkijoiden keskuudessa niinsanotun päiväjärjestyskoulukunnan edustajan Elisabeth Noelle-Neumannin mukaan muutoksen aiheuttivat mediat. Nykyään joukkotiedotuksen vaikutuksista on useita eriäviä käsityksiä. Arvioidaan mm., että erilaisella kehitystasolla olevissa maissa vaikutus on erilainen. Kehitysmaissa vaikutus voi olla suorempi kuin pitkälle kehittyneissä teollisuusmaissa.

Pertti Hemánus puhuu vaikutustutkimuksen kolmannesta tai neljännestä aallosta. Vaikutus modernissa teollisuus- ja informaatioyhteiskunnassa on enemmänkin piilovaikutusta. Hemánus itse kannattaa mallia, jonka mukaan sen paremmin S -> R kuin S -> O -> R -mallit eivät kuvaa adekvaatisti medioiden vaikutusta. Hänen käsityksensä mukaan ihminen on motiiviensa pohjalta toimiva olento, joka käyttää tavoitteellisessa toiminnassaan hyväkseen myös joukkotiedotusta. Tästä ja muusta uudemmasta aiheeseen liittyvästä on enemmän kuitenkin Risto Kuneliuksen kirjassa. Harjoitustehtävä: HYPERLINK "http://webct.uta.fi:8900/SCRIPT/Tiedotusoppi/scripts/serve_home" TYT:n opiskelijat (Tampereen ryhmä) / HYPERLINK "http://webct.uta.fi:8900/SCRIPT/Tiedotusoppi2/scripts/serve_home" TYT:n opiskelijat (opistoryhmä) / HYPERLINK "http://www.internetix.fi/p1/harjoitus/lue7b.htm" Internetixin opiskelijat HARJOITUSTEHTÄVÄ KIRJALLISUUTTA Hemánus, Pertti: Viestinnän ja joukkotiedotuksen perusteet. Johdatus tiedotusoppiin 1. Helsinki 1989: Yliopistopaino. Kunelius, Risto: Viestinnän vallassa. Porvoo-Helsinki-Juva 1998: WSOY. Luostarinen, Heikki: Mielen kersantit. Tampere 1994: Hanki ja jää. Wiio, Osmo A.: Viestinnän perusteet. Espoo 1989: Weilin+Göös. Wiio, Osmo A.: Johdatus viestintään. Porvoo 1994: Weilin+Göös. -Näistä kaikista voi olla apua tämän ja myöhempien harjoitustehtävien tekemisessä. Sivun kuvitus: Ylinnä: Randolph Hearstin The World vuodelta 1898 Espanjan-Yhdysvaltain sodan aikana. Lehti lietsoi sotahysteriaa, joka ajoittain hämmensi myös Yhdysvaltain sodanjohtoa . Kun valokuvia sotatapahtumista ei ollut, lehti käytti piirroksia - aitoudella ei niin ollut väliä. Keskellä: Adolf Hitlerin propagandaministeri Heinrich Göbbels valjasti uuden median, radion, erittäin taitavasti propagandan käyttöön. Kuvassa Hitler pitämässä radiopuhetta Nürnbergin puoluepäivillä vuonna 1936. Alinna: Vietnamilaiset pudottivat ja ottivat vangiksi vuonna 1965 amerikkalaisen lentäjän William Robinsonin. Taitavasti otettu valokuva levisi koko maailman lehdistöön murtaen amerikkalaisten propagandaa, jonka mukaan Yhdysvallat taisteli 'vapaan maailman' puolesta 'kommunistien aggressiota' vastaan.

Onko suuri kaunista?

- eli miten omistaminen vaikuttaa?

Tähän asti olemme liikkuneet tiedotusopillisen tutkimuksen teoria-alueella ja korkeintaan käväisseet vilkaisemassa tekstintutkimuksen osalta empiirisen tutkimuksen eräitä asetelmia. Samalla on kuitenkin korostettu tiedotusoppia kulttuuritieteenä ja muistutettu tämän käsitteen laaja-alaisuudesta. Tekstintutkimus on vain pieni, mutta suosittu osa-alue - sekä perinteisesti että erityisesti nykyään diskurssitutkimuksen ansiosta. Itse asiassa voisi jopa sanoa, että 1970-luvulla voimakkaasti yhteiskunnallis-poliittiseksi mielletty tiedotusopin koulukunta tai suuntaus on 1990-luvulla kulkeutunut toiseen äärimmäisyyteen eli hienovaraiseen tekstitutkimukseen diskurssianalyysin menetelmin. Tätä suuntausta, joka on erityisen voimakas Tampereella, on ajoittain arvosteltu jopa epäyhteiskunnallisuudesta (esim. Erämetsä 1995)! Kehitys kuvaa hyvin, miten akateemiset suuntaukset ja koulukunnat voivat nopeasti siirtyä 'laidasta laitaan'. Toteamus tutkimuksen vetäytymisestä akateemiseen norsunluutorniin olisi kuitenkin yksinkertaistus. Myös toisenlaista tutkimusta on, ja suomalaisen tiedotusopin suuntautuminen 1990-luvulla on saanut osakseen kritiikkiäkin (esim. Luostarinen 1994). Tämän virtuaaliluentosarjan kääntyessä lopulle nostan tarkoituksellisesti esiin eräitä keskeisiä tutkimuksia, jotka kuvaavat mihin suuntaan ala on tätä nykyä kehittymässä lähinnä Suomessa.

Tiedotusvälineiden omistuksen keskittymistutkimus on esimerkki hyvin yhteiskunnallisesta tiedotusopin osa-alueesta, jota kohtaan niin tutkijoiden kuin suuren yleisön kiinnostus on kasvanut voimakkaasti viime vuosina. Tässä esitellään kommentoiden ja täydentäen yhtä alan tutkimusta. Samalla muistutan, että keskittymistutkimus on tyypillinen tiedotusopin osa-alue, jossa eri suuntauksia edustavien tutkijoiden mielipiteet ovat eri aikoina ja eri maissa menneet täysin ristiin: omistuksen keskittymistä on pidetty sananvapauden kannalta haitallisena ja vaarallisena sekä toisaalta myönteisenä ja hyvänä kehityksenä. Ymmärrettävästi tiedotusvälineiden omistuksen keskittymistä ei pidetty ongelmana eikä siitä edes puhuttu sanomalehdistön alkutaipaleella. Tämä tilanne jatkui pitkään vielä 1800-luvulle, jolloin omistuksen keskittymistä ei käytännössä ollut. Lisäksi lehtiä oli paljon; kullakin oli oma yksityinen omistaja.

Tilanne alkoi muuttua 1800-luvun lopulla, erityisesti Yhdysvalloissa, jolloin Joseph Pulitzer ja William Randolph Hearst perustivat ensimmäiset lehtiketjut. Euroopassa ne syntyivät 1910- luvulla.

Tilanne mutkistui entisestään I maailmansodan jälkeen radion tultua kilpailemaan sekä yleisö- että mainosmarkkinoista. Tällöin syntyivät Yhdysvalloissa valtakunnalliset konglomeraatit, joissa oli lehtien ja radioasemien ohella mukana mm. pankkeja ja sähköteollisuuden yrityksiä. Keskittymisen ohella tapahtui ns. ristiinomistusta: tietyt mediat saattoivat omistaa toisiaan: sanomalehti radioaseman jne.

Tämä sai aikaan varsinkin Yhdysvalloissa - ja muuallakin - keskustelua sananvapauden vaarantumisesta: alettiin kysyä pääsevätkö erilaiset, kilpailevat mielipiteet julkisuuteen, jos tietyillä markkina-alueilla mediat ovat yhden omistajan käsissä?

Yhdysvalloissa ratkaisu oli ns. antitrustilakien soveltaminen viestintäteollisuuteen. Niiden avulla omistuksen keskittymistä rajoitettiin. Euroopassa ratkaisut ovat eri aikoina vaihdelleet maakohtaisesti. Yhdysvalloista poikkeava ratkaisu oli yleisradiotoiminnan ottaminen valtion monopoliksi vuosikymmenien ajaksi lähes kaikissa Euroopan maissa. Tultaessa 1980-luvulle alettiin niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa asettaa kyseenalaiseksi julkisen vallan harjoittama omistuksen sääntely sekä suora monopoliomistus yleisradiotoiminnassa. Lainsäädännön liberalisointi on useimmissa maissa sittemmin aikaansaanut nopeaakin tiedotusvälineiden omistuksen ketjuuntumista ja keskittymistä. Monissa tapauksissa tämä ei ole jäänyt vain kansalliselle tasolle, vaan myös viestintäteollisuudessa suurimmat yritykset ovat laajentaneet toimintaansa ulkomaille. Näin monissa maissa mediat ovat siirtyneet ulkomaalaisomistukseen. Tässä suhteessa tilanne on radikaalisti muuttunut sitten 1800-luvun, jolloin lehdistö koostui lähes yksinomaan kansallisvaltioissa paikallisesti keskenään kilpailevista sanomalehtiyrityksistä. Siten ei ole ihme, että viimeisen 20 vuoden aikana myös tutkijoiden mielenkiinto tiedotusvälineiden omistuksen keskittymiseen on nopeasti lisääntynyt. Jyrki Jyrkiäisen mukaan keskittymisellä tarkoitetaan sitä, että muutaman harvan yrityksen osuus koko toimialan tuotannosta on huomattavan suuri. Keskittymisestä voidaan puhua myös silloin, kun suuryritys on hallitsevassa asemassa markkinoilla. Tutkijoiden kiinnostus on johtunut olettamuksista, joiden mukaan yhden viestintäyrityksen kasvu suureksi tai pääsy esim. alueellisilla markkinoilla hallitsevaan asemaan tai jopa ainoaksi yritykseksi voisi rajoittaa sananvapautta, ts. vaikeuttaa kilpailevien mielipiteiden pääsyn julkiseen keskusteluun.

Todettakoon jo tässä vaiheessa, että tutkijoiden käsitykset tästä kuumasta asiasta menevät täysin ristiin: "Mediapluralismi ei ole kaventumassa." (Everette Dennis) "Mediapluralismi on kaventumassa." (John Merrill)

Suomalaisessa tiedotusopissa voidaan löytää löyhähkö liittymäkohta keskittymiskysymyksiin perinteisen vaikutustutkimuksen kautta. Osmo A. Wiio on perinteisesti edustanut kantaa, jonka mukaan joukkotiedotuksen vaikutus on olematon tai ainakin suhteellisen vähäinen. Siksi myöskään omistuksen keskittyminen ei ole ongelmallinen asia eikä siksi oikeuta viestintäpoliittisia toimia. Kaarle Nordenstreng sen sijaan on edustanut kantaa, jonka mukaan joukkotiedotuksella on ainakin jossain määrin selvää vaikutusta. Siksi omistuksen keskittyminen on huolestuttava asia, koska se ainakin potentiaalisesti mahdollistaa tietyille yhteiskunnallisille näkemyksille muita paremmat mahdollisuudet päästä julkisuuteen. Tämän johdosta tarvitaan viestintäpolitiikkaa, jonka avulla mediapluralismi turvataan.

Seuraavaksi siirrymme tarkastelemaan neljää tutkimustraditiota, joilla on keskenään eroavat käsitykset siitä miten julkisen vallan tulisi suhtautua media-alalla kiistatta tapahtuvaan omistuksen keskittymiseen. Seuraava nelikenttä on peräisin Jyrki Jyrkiäisen väitöskirjasta. Koordinaatiston X- ja Y-akseleilla ovat julkisen vallan (hallituksen) toimien aste sekä tieteellinen näyttö keskittymisen kielteisistä vaikutuksista. Tässä se on muutettu hypertekstiksi siten, että nelikentän kautta pääset tutustumaan kunkin suuntauksen keskeisiin väittämiin, joita havainnollistetaan esimerkkien avulla. Samalla on muistettava, että tämäkin nelikenttä on typologia. Sen osiot eivät sellaisenaan toteudu puhtaana missään, vaan eri maissa sekaisin ja ristiriitaisesti.Voidaan kuitenkin osoittaa, että tietyissä maissa toteutetut lait ja muut toimet voivat tulla lähelle nelikentän kohtioita. Nelikenttä: Lehdistökeskittymisen sääntelyn ulottuvuudet (Jyrkiäinen 1994) Hallituksen toimenpiteet uhkaisivat sananvapautta PRIVATE Vähän tieteellistä näyttöä HYPERLINK "lue8a.htm" A HYPERLINK "lue8a.htm" "Antaa mennä" HYPERLINK "lue8b.htm" B HYPERLINK "lue8b.htm" Rajoitettu valvonta Merkittävää tieteellistä näyttöä keskittymisen kielteisistä seurauksista HYPERLINK "lue8c.htm" C HYPERLINK "lue8c.htm" Ehkäisevät toimenpiteet HYPERLINK "lue8d.htm" D HYPERLINK "lue8d.htm" Voimakkaat vastatoimenpiteet keskittymisen kielteisistä vaikutuksista Hallituksen toimenpiteet mahdollisia uhkaamatta lehdistön vapautta Harjoitustehtävä: HYPERLINK "http://webct.uta.fi:8900/SCRIPT/Tiedotusoppi/scripts/serve_home" TYT:n opiskelijat (Tampereen ryhmä) / HYPERLINK "http://webct.uta.fi:8900/SCRIPT/Tiedotusoppi2/scripts/serve_home" TYT:n opiskelijat (opistoryhmä) / HYPERLINK "http://www.internetix.fi/p1/harjoitus/lue8e.htm" Internetixin opiskelijat KIRJALLISUUTTA Erämetsä, Harri: Tieto joukkoviestimissä - huutolaispoika viihteen markkinoilla. Teoksessa Keskinen, Auli (toim.): Teledemokratia - tietoverkot ja yhteiskunta. Helsinki 1995: Painatuskeskus Oy. Jyrkiäinen, Jyrki: Sanomalehdistön keskittyminen. Tampere 1994: Acta Universitatis Tamperensis ser A Vol. 409. Luostarinen, Heikki: Mielen kersantit. Juva 1994: Hanki & Jää. Nordenstreng, Kaarle: Tiedotusoppi. Helsinki 1978: Otava. Wiio, Osmo A.: Johdatus viestintään. Porvoo 1994: Weilin+Göös. -Näistä kaikista voi olla apua tämän ja myöhempien harjoitustehtävien tekemisessä. Sivun kuvitus: Ylinnä: The World vuodelta 1898 Espanjan-Yhdysvaltain sodan aikana. Lehti lietsoi sotahysteriaa, joka ajoittain hämmensi myös Yhdysvaltain sodanjohtoa . Kun valokuvia sotatapahtumista ei ollut, lehti käytti piirroksia - aitoudella ei niin ollut väliä. - Joseph Pulitzerin ensimmäisenä perustama lehtiketju sekä Randolph Hearstin lehtien häikäilemätön keltainen journalismi vuosisadan alussa oli Yhdysvalloissa keskeinen syy antitrustilakien soveltamiseen lehdistöön.

A "Antaa mennä" Tämä suuntaus perustuu ajatukseen, että joukkotiedotusvälineiden omistuksen keskittymisen haitoista ei ole riittävää tieteellistä näyttöä. Julkisen vallan puuttuminen lehdistön toimintaan sen sijaan on haitallista ja aiheuttaa ongelmia sananvapaudelle. Tämän aatesuunnan takana on periaatteessa klassinen liberalismi ja sen esittämä ajatus vapaan kilpailun hyödyllisestä vaikutuksesta. Liberalistit (mm. J.S.Mill) esittivät 1800-luvulla, että talouden tasapaino saavutetaan, kun tuotanto ja kulutus kohtaavat markkinoilla. Paras tuote menestyy kilpailussa parhaiten. Valtion tehtävänä oli pysytellä mahdollisimman erillään markkinoista. Mill sovelsi tätä talousajattelua lehdistöön. Sananvapauden arveltiin toteutuvan, kun erilaiset aatteet ja ideat kohtaavat vapailla markkinoilla. Aatteiden ja ideoiden kilpaillessa vapaasti saavutettaisiin myös totuus, paras "tuote" siis voittaisi "aatteiden vapaalla markkinapaikalla", kuten Mill kutsui ihanteellista lehdistöä.. Ajatussuuntausta on kutsuttu paitsi vapaan kilpailun ideologiaksi myös "antaa mennä" eli laissez faire -kapitalismiksi. Sittemmin ajatusta on puolustettu vetoamalla viiteen seikkaan: Tuotannon keskittyminen suurten haltuun on talouden perustosiasia. Kehitystä ei voida muuttaa häiritsemättä koko talousjärjestelmää. Suurtuotanto on tehnyt medioista entistä kannattavampia ja vakavaraisempia, jolloin sisältöä on voitu kehittää ja tarve sensationalismiin on vähentynyt. Suurtuotannon edut näkyvät myös sellaisissa kaupungeissa, joissa on vain yksi lehti. Kuuluminen lehtiketjuun lisää paikallista riippumattomuutta ja toimituksellista vapautta. Tieteelliset näytöt kilpailun sisältöä parantavasta vaikutuksesta ovat heikkoja. Mm. Yhdysvalloissa tehdyt tutkimukset osoittivat, että kahden lehden kaupungeissa lehdissä oli enemmän rikos-, onnettomuus- ym. sensaatioainesta kuin yhden lehden kaupunkien lehdissä. Paikallinen kilpailu yhden lehden kaupungissa on korvautunut toisissa kaupungeissa julkaistavien lehtien leviämisellä ko. alueelle. Paikallisen kilpailun päättyminen ei siis ole johtanut lehdistökilpailun loppumiseen. "Aatteiden kilpailua" ei enää käydä lehtien (medioiden) kesken, vaan niiden sisällä. Omistaja-toimittajat ovat kadonneet ja tilalle on tullut palkattujen toimittajien ja managerien johtama lehti. Näin omistajien vaikutusvalta on vähentynyt ja ammattijournalistien turvin toteutuu sisäinen pluralismi. Täysin vapaa kilpailukapitalismi ei tietenkään ole puhtaana toteutunut missään. Lähellä tätä tilannetta oltiin ehkä Englannissa 1860-luvulla (ns. Manchesterin liberalismi) ja Yhdysvalloissa 1880-luvulla. Tämän mallin mukaisesti lehdistö on tällä vuosisadalla kehittynyt ehkä myös eräissä latinalaisen Amerikan maissa. Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa 1980-luvulla uudelleen päätään nostanut ns. uusliberalismi on asettanut tavoitteekseen eräänlaisen paluun 1800-luvun klassisen liberalismin ihanteisiin, myös lehdistön alueella. Ajatussuunnan mukaan valtio muodostaa uhkan sananvapaudelle eikä sen toimille viestintäteollisuuden sääntelemiseksi ole perusteita.

B Rajoitettu valvonta

Rajoitetun valvonnan kannattajat pyrkivät kumoamaan kaikki A-suuntauksen esittämät väitteet, jotka tiivistetysti olivat: suurtuotannon mittakaavaedut ja muut hyödyt ovat seurausta siitä, että on yhden lehden kaupunkeja; ryhmäomistus tuo monia etuja; viestinnän 'kanavien' lukumäärä ei ole vähentynyt keskittymisen myötä; olemassa olevien lehtien sisällä on riittävästi moniarvoisuutta. Vasta-argumentteja on esitetty neljä: Tuotannon keskittäminen ei ole medioille välttämätöntä. Suurimman hyödyn ovat saaneet mainostajat. Sen sijaan kuluttajille hinnat eivät ole laskeneet - jopa päinvastoin on saattanut tapahtua. Paikallisella tasolla kannattavuus ei edellytä kuulumista ketjuomistukseen. Suurtuotannon mittakaavaedut saattavat toteutua esim. suurkaupungeissa, mutta eivät samoin maakunnallisella, alueellisella tai valtakunnallisella tasolla. On tutkimuksia, jotka osoittavat kilpailun parantavan laatua. Kanadassa tehdyt selvitykset osoittivat, että paikallista ja kunnallishallintoa koskeva uutisointi heikkeni ja yksipuolistui kilpailevan lehden lakattua. Kanadalaisen Kentin komission mukaan yhden sanomalehden tilanne johtaa toimituskustannusten pienenemiseen ja sitä kautta sisällön heikkenemiseen. Suurtuotannon mittakaavaetuja ei voida tarkastella irrallaan uutiskilpailulle asetettavista vaatimuksista. Jos kilpailua pidetään suotavana tavaroiden ja palvelujen tuotannossa, tämän on koskettava taiteellisia ja henkisiä tuotteita, kuten uutisia. Täten "managerijohtajien" ja ammattijournalistien riippumattomuus omistajista on lopulta suhteellista - viime kädessä omistajat pystyvät ja haluavat määritellä viestintäyrityksen yleiset tavoitteet ja toimintalinjat. Tällaisia näkemyksiä on esittänyt mm. brittiläinen tutkija Graham Murdock. Hieman samanlaisiin johtopäätöksiin tuli Hutchins-komissio Yhdysvalloissa vuonna 1948. Yleistä tälle näkökulmalle on kuitenkin kaksi hieman ristiriitaista asiaa. Toisaalta suuntauksen edustajat pyrkivät osoittamaan omistuksen keskittymisen haitat, mutta samanaikaisesti myönnetään julkisen vallan puutuminen lehdistön toimintaan ongelmalliseksi, markkinatalouden yleisten periaatteiden vastaiseksi. Siksi tämä suuntaus korostaa vapaaehtoisten toimien merkitystä lehdistön vastuullisuuden lisäämiseksi. Lainsäädöllisten toimien on oltava mahdollisimman vähäisiä. Sen sijaan tämän suuntauksen kannattajat ehdottavat erilaisten lehdistöneuvostojen perustamista sekä rohkaisevat kansalaisjärjestöjä ja epäkaupallisia yhteisöjä mediakritiikkiin. Näin teki mm. mainittu Hutchins-komissio Yhdysvalloissa loppuraportissaan vuonna 1948. Täysin puhtaana tämäkään suuntaus ei esiinny missään, mutta sen vaikutus on ilmeinen ja laaja. Osittain sen seurauksena on syntynyt erityinen lehdistöteoria, ns. sosiaalisen vastuunalaisuuden lehdistöteoria. Suuntaus on ollut ajoittain kustantajien ja 1980-luvulta alkaen ns. uusliberalistien kritiikin kohteena. Nämä ovat korostaneet myös lehti- ja mediayritysten olevan liiketaloudellisia yksikköjä, joiden ensisijainen tavoite on liiketaloudellisen voiton tuottaminen - sosiaalinen vastuu yms. ei kuulu yrityksille. Rajoitetun valvonnan kannattajien vaikutus on silti edelleen melkoinen. Lähes kaikissa maissa toimii erilaisia lehdistöneuvostoja, joiden toimenkuvana on hyvän lehtimiestavan valvominen. Esimerkki tästä on mm. Suomen JSN (Julkisen Sanan Neuvosto). JSN on tyypillinen vapaaehtoisuuteen perustuva valvontaelin. Se voi antaa medioille lausuntoja hyvän lehtimiestavan noudattamisesta, mutta se voi antaa rikkomuksista vain huomautuksia. Juridista valtaa JSN:lla ei ole, joten se ei voi määrätä sakkoja tai muita rangaistuksia.

C Ehkäisevät toimenpiteet

Tämä suuntaus vaikuttaa jossain määrin ristiriitaiselta. Julkinen valta voi puuttua voimakkainkin ottein lehdistön toimintaan, vaikka kiistatonta näyttö omistuksen keskittymisen haitoista ei ole. Kuitenkin myös tällainen ajattelutapa on olemassa ja on vaikuttanut moninkin tavoin. Tiivistäen voisi sanoa, että tämän suuntauksen toimet pitävät sisällään erilaista ennalta ehkäiseväätoimintaa. Näkökanta C katsoo, että vain riittävän suuri sanomalehti, jonka takana on suuren omistajaryhmän intressit, voi harjoittaa systemaattisesti tutkivaa, demokratiaa tukevaa journalismia. Samalla tämän suuntauksen edustajat kuitenkin katsovat, ettei tällaisten sanomalehtien ja mediayhtiöiden luominen edellytä valtakunnallisia, alueellisia tai paikallisia monopoleja. Täten suuntaus C sallii toimet, joilla valvotaan omistusryhmien kasvua. Tilanne voitaisiin julkisen vallan toimin "jäädyttää", kunnes tilanne muuttuu tai keskittymisen vaikutuksista saadaan lisätietoja. Periaatteessa kuitenkin hyväksytään toimet, joilla estetään pysyvänasteinen olemassa olevan keskittymisasteen kasvu. Suomessa tällaista suuntausta on edustanut mm. kilpailuviraston perustaminen. Tämän elimen tehtävänä on "terveen ja toimivan taloudellisen kilpailun edistäminen". Jonkun yrityksen saavuttama määräävä markkina-asema ei sinänsä ole lain mukaan vahingollista - vasta tällaisen aseman väärinkäyttö. Maailmassa on muitakin esimerkkejä pyrkimyksistä estää tai valvoa ennalta ehkäisevin toimin keskittymisasteen nousua. Yhdysvalloissa säädettiin selviä rajoituksia ns. ristiinomistuksen rajoittamiseksi. Liittovaltion telehallintoviranomainen FCC (Federal Commission of Communications) sai valtuudet estää sanomalehtien ja radio- sekä tv-asemien ristiinomistus. Sanomalehti ei voinut omistaa ilmestymisalueellaan radio- tai tv-asemaa eikä yhdellä omistajalla saanut olla kuin korkeintaan 7 radioasemaa. Tämä tapahtui soveltamalla vuosina 1890-1914 säädettyjä antitrustilakeja viestintäteollisuuteen. Todettakoon, että Suomessa ei ole ollut vastaavaa lainsäädäntöä. Täten täällä on kaupunkeja, jossa sama viestintäyritys omistaa samalla paikkakunnalla sanomalehden, ilmaisjakelulehden, paikallisradion ja kaapelitelevision. Tämän kirjoittajan käsityksen mukaan radio- ja televisiotoiminnan valtiolliset monopolit Euroopassa 1900-luvun alussa edustivat C-suuntauksen mukaista julkisen vallan pyrkimystä turvata korkeatasoinen viestintä riittävin resurssein - puuttumatta samanaikaisesti painetun lehdistön toimintaan. Samoin voidaan arvioida, että Pohjoismaissa valtioiden jakama lehdistötuki erityisesti puoluelehdille on eräänlaista ennalta ehkäisevää toimintaa lehdistön keskittymisasteen nousua vastaan. Julkisin varoin halutaan tukea tiettyjen lehtien toimintaa, jotta hallitsevassa markkina-asemassa olevat lehdet eivät saavuttaisi täydellistä monopolia.

D Voimakkaat vastatoimenpiteet

Tämän suuntauksen edustajat katsovat, että medioiden omistuksen keskittymisen haitoista on riittävää tieteellistä näyttöä. Samanaikaisesti katsotaan ettei julkisen vallan voimakaskaan puuttuminen keskittymisprosessiin vaaranna sananvapautta. D-suuntaus viittaa kokemuksiin ja tutkimuksiin, joiden mukaan medioiden omistajat ovat kiistatta käyttäneet omistusvaltaansa tiettyjen poliittisten puolueiden, ehdokkaiden tai yritysten hyväksi toisia vastaan. Yhdysvalloissa on mm. tutkittu ketjuomistuksessa ja paikallisessa omistuksessa olevien lehtien suhtautumista presidentinvaaleihin. Esimerkiksi St.Dizier totesi ketjuomistuksessa olevien lehtien tukevan muita useammin republikaaneja. Hänen mukaansa 93% ketjusanomalehtien julkaisijoista oli republikaaneja verrattuna itsenäisten sanomalehtien 55 prosenttiin. Samoin on saatu tutkimustuloksia, joiden mukaan ketjuomistuksessa olevien lehtien ilmoitushinnat eivät olekaan suurtuotannon eduista huolimatta edullisia, vaan jopa 11% kalliimpia kuin itsenäisillä lehdillä. Busternan (1991) mukaan tämä näyttäisi tukevan olettamusta, jonka mukaan hyvin järjestäytyneillä lehtiketjuilla on valta määrätä haluamansa hinnat. Lehti- ja mediayhtiöiden omistajat ovat aikojen kuluessa useinkin puuttuneet suoraan politiikkaan. William Randolph Hearst käytti lehtiään 1910-luvulla hyväkseen presidentinvaaleissa (tuloksena tosin oli epäonnistuminen). Euroopassa on herättänyt huomiota mm. italialaisen Silvio Berlusconin omistamien televisiokanavien avoin hyödyntäminen vaalikamppailussa. Samoin Englannissa ja Saksassa mediayhtiöt ovat avoimesti käyttäneet medioitaan poliittisten tarkoitusperiensä hyväksi. Eräissä maissa tämän on katsottu oikeuttavan julkisen vallan voimakkaat toimet omistuksen keskittymistä vastaan. Yhdysvalloissa puuttumisen aste on vaihdellut suuresti eri aikoina, mutta toisinaan viranomaiset ovat antitrustilakien nojalla puuttuneet suoraan omistamiseen. Tämä on tapahtunut pääomien voiton verotuksen avulla tai yksinkertaisesti määräämällä mediakonglomeraatteja myymään omistamiaan tiedotusvälineitä kilpailutilanteen palauttamiseksi. Näin tapahtui mm. vuonna 1948, kun merkittävässä oikeudellisessa ennakkotapauksessa Paramount Pictures -elokuvayhtiö määrättiin myymään omistamansa 1197 elokuvateatteria itsenäisille esitysyhtiöille. Tuomioistuin perusteli päätöstään sillä, että jos elokuvien tuottaja omistaa elokuvateatterit se pystyy vaikeuttamaan kilpailevien elokuvayhtiöiden tuotteiden levitystä. Hieman saman tyyppinen oli II maailmansodan jälkeinen päätös, jolla NBC-radioyhtiö pakotettiin myymään omistamansa toinen valtakunnallinen radiokanava. Päätöstä perusteltiin siten, että maan radiomarkkinoilla ei ollut riittävästi kilpailua, kun NBC omisti kaksi valtakunnallista radioverkkoa ja CBS yhden. Uusi omistaja muodosti kanavasta ABC-radioyhtiön. Näin viranomaistoimin luotiin pitkään kestänyt kolmen suuren radio- ja tv-yhtiön kilpailutilanne Yhdysvalloissa. Voimakkaiden vastatoimien suuntaus onkin eri maissa turvautunut lainsäädäntöön. Omistukselle on asetettu prosentti- tai lukumääräisiä kattoja, joiden rikkominen on sanktioitu. Ehkä pisimmälle tämän suuntainen kehitys meni Kanadassa, jossa ns. Kentin komissio ehdotti vuonna 1981 ettei millään lehtiketjulla saa olla enemmän kuin 5% valtakunnallisten päivälehtien kokonaislevikistä. Tämän ylittävät konsernit voitaisiin pakottaa myymään omistuksiaan. On hyvin ymmärrettävää, että kanadalaiset kustantajat vastustivat kiivaasti Kentin komission ehdotuksia. Vaikka Kanadan hallitus lievensi komission esityksiä, kustantajat tekivät kaikkensa estääkseen sen muuttumisen laiksi. Käytäväpolitikointi ja painostus onnistuikin, sillä vuoden 1984 hallituksenvaihdoksen yhteydessä esitys raukesi. Lehdistön keskittymistä voimakkain toimin vastustava D-suuntaus onkin ollut huomattavissa vaikeuksissa 1980-luvulla alkaneen uusliberalismin aikakaudella, jolloin monissa maissa on purettu keskittymistä rajoittavaa lainsäädäntöä 'liberalisoinnin' nimissä.

Objektiivinen joukkotiedotus vs. joukkotiedotus yhteisyytenä

Virtuaaliluentosarjamme alkaa kääntyä loppua kohtia. Syy siihen miksi olemme edenneet juuri esitetyssä järjestyksessä, ei suinkaan ole sattuma. Tarkoitukseni on ollut pohjustaa historiaa ja alan tutkimuksen eri näkökantoja esittelemällä viimeistä luentoa, jossa tarkastellaan mihin nykyaikaisen joukkotiedotuksen 500-vuotinen kehitys on johtanut. Aivan erityisesti haluan viimeisessä osuudessa arvioida meneillään olevan ns. 'informaatioyhteiskunnan' synnyn vaikutuksia. Se, että käytin edellä puolilainausmerkkejä informaatioyhteiskunnan yhteydessä kertonee hieman siitä mitä on tulossa. En aio liioitella enkä mystifioida esimerkiksi tietoverkkojen vaikutusta, vaikka niillä epäilemättä pitkällä aikavälillä onkin syvällinen merkitys tulevaisuuden yhteiskunnassa. Loppua varten haluan tällä kertaa havainnollistaa teorian ja esimerkkien avulla millaista tiedotusopillista keskustelua Suomessa on käyty viimeisen 20 vuoden ajan viestinnän peruskysymyksistä. 1980-luvun alussa tamperelainen tiedotustutkimus jakautui selvästi kahteen suuntaan. Tarkalleen vuonna 1980 ilmestyi kaksi kirjaa, joissa oli aivan erilainen näkökulma viestinnän peruskysymyksiin. Toinen kirja oli Pertti Hemánuksen ja Ilkka Tervosen Objektiivinen joukkotiedotus ja toinen puolestaan Kauko Pietilän väitöskirja Formation of the Newspaper: A Theory. Kirjoittajat ovat sittemmin julkaisseet lukuisia kirjoja ja tutkimuksia, joissa näkemyksiä on täsmennetty. Hemánuksen ja Tervosen näkökannat ovat (?) koko ajan pysyneet suhteellisen yhdensuuntaisina. Kauko Pietilä sen sijaan on vuosien varrella eri julkaisuissa vältellyt tiettyjen kysymysten käsittelyä, vaikkakin on pysynyt (?) keskeisimpien väittämiensä takana. Miksi nämä kaksi suuntausta ovat keskeisiä ja tärkeitä? Siksi, että niissä kulminoituvat useimmat tiedotusopin peruskysymykset, tapa ymmärtää viestinnän olemus. Tulevan 'informaatioyhteiskunnan' ja Internetin kiihkeimmät puolestapuhujat taas sanovat, että tulevaisuuden 'tietoyhteiskunnassa' koko viestinnän olemus muuttuu. Puhutaan jopa 'informaatiovallankumouksesta'. Seuraavan tarkoituksena on pohtia missä määrin näin on.

Aloitamme tarkastelemalla miten Hemánus ja Tervonen ymmärtävät viestintätapahtuman perusolemuksen Objektiivinen joukkotiedotus -kirjassaan. Näkökulma on ensisijaisesti tieto-opillinen. Kirjoittajat ovat itse sanoneet, että heidän perusajatuksensa tulee lopulta suhteellisen lähelle ideaalista liberalistista lehdistöteoriaa, jossa lehdistö nähtiin J.S.Millin mukaan 'aatteiden vapaana markkinapaikkana'. Taustalla on usko ihmisen rationaalisuuteen. Kun erilaiset opit ja ajatukset kamppailevat 'aatteiden vapaalla markkinapaikalla', paras 'tuote' - totuus - voittaa lopulta ja rationaalinen ihminen saa tätä kautta lehdistöstä ainekset järkevään päätöksentekoon.

(-Hemánuksen oleellisin ero klassiseen liberalismiin on ehkä siinä, että realistina Hemánus näkee vapaan kilpailun johtavan monopolisoitumiseen, jolloin 'aatteiden vapaa markkinapaikka' ei enää olekaan täysin vapaa. Siksi Hemánus on hyväksynyt julkisen vallan viestintäpoliittiset toimet 'aatteiden vapaan markkinapaikan' toimintakykyisyyden turvaamiseksi.)

Mutta millainen 'tuote' eli uutinen tai muu joukkotiedotusviesti sitten voittaa kilpailun 'aatteiden vapaalla markkinapaikalla'? Hemánuksen ja Tervosen perusväittämä on se, että objektiivinen uutinen tai sanoma menestyy parhaiten tiedon markkinoilla. Milloin sanoma tai uutinen sitten on objektiivinen? Tarkastelemme tätä seuraavassa teorian ja esimerkin avulla. Hemánus ja Tervonen määrittelevät objektiivisuuden seuraavasti:

"Joukkotiedotussanoman objektiivisuuden yleiset kriteerit lopputuloksen tasolla ovat 1) todenmukaisuus ja 2) olennaisuus."

Näillä perusteilla voidaan arvioida oheista kahta joukkotiedotussanomaa. Todenmukaisuuden tasolla arvioiden voidaan ensin kiinnittää huomiota EMU-artikkelin rakenteeseen. Täyttääkö se todenmukaisuuden kriteerit? Jotta se täyttäisi, journalistisen työprosessin tulee sisältää ne edellytykset, joiden avulla todenmukaisuus ja olennaisuus voidaan maksimoida. Sanoman sisällön tasolla todenmukaisuuden ratkaisee maksimaalisen vastaevidenssin käyttö. Journalistin on tutkijan tavoin annettava hypoteeseille tai niihin verrattaville ennakko-odotuksille mahdollisuus osoittautua niin oikeaksi kuin vääräksi.

Kyse on siis tavallaan - kuten edellä jo todettiin - tietynlaisesta liberalistisen lehdistöteorian soveltamisesta journalistiseen työprosessiin. Asettamalla erilaiset ja vastakkaisetkin näkemykset kilpailemaan keskenään journalisti voi muodostaa kokonaisuuden, jonka tuloksena on objektiivinen juttu - hieman samoin kuin aatteiden ja ideoiden ajateltiin kilpailevan 'aatteiden vapaalla markkinapaikalla'.

Tältä kannalta arvioituna Hemánus esittäisi mitä ilmeisimmin kritiikkiä tätä yhtä Kalevan artikkelia kohtaan, koska siinä tuodaan esiin vain yksi näkemys Emusta. Kriittisiä tai Emuun kielteisesti suhtautuvia näkemyksiä jutussa ei tuoda esiin lainkaan - ainoa haastateltu on Pankkiyhdistyksen toimitusjohtaja. Hemánuksen objektiivisuustutkimuksessa ei kuitenkaan rajoituta vain yhteen artikkeliin. Tässä on palautettava mieleen objektiivisuuden yleinen määritelmä:

"Määrätyn joukkotiedotusvälineen välittämien sanomien muodostama kokonaisuus on objektiivinen, jos ja vain jos tämä kokonaisuus vastaa todellisuutta."

Keskeistä tässä on sana kokonaisuus. Käytännön journalistisessa työssä on mahdotonta sisällyttää jokaiseen uutiseen tai juttuun erilaisia kilpailevia näkemyksiä maksimaalisen vastaevidenssin nimissä, vaikka usein tähän pyritäänkin. Siksi medioiden olisi objektiivisuuden saavuttamiseksi pitemmän ajan kuluessa tehtävä useita erilaisia ja sisällöltään vastakkaisiakin juttuja ja ohjelmia maksimaalisen vastaevidenssin nimissä. Näin ollen esim. Kalevan HYPERLINK "grafiikka/MTKB.jpg" 50 pennin leipätempausta käsittelevän jutun voidaan ajatella jossain määrin tasapainottavan EMU-jutun EU-myönteisyyttä. Hypoteesinomaisesti Hemánus mitä ilmeisimmin mittaisi lehtien EMU-juttujen sisällön maksimaalista vastaevidenssiä esimerkiksi kuukauden ajalta. Tämän jälkeen voitaisiin arvioida missä määrin jokin lehti tai media täyttäisi objektiivisuden todenmukaisuuden vaatimuksen. Olennaisuuden suhteen Hemánus mitä ilmeisimmin ei esittäisi kysymyksiä: EMU on suuresti niin kansantalouteen kuin tavallisen kuluttajan elämään vaikuttava asia, joten olennaisuuden vaatimus Kalevassa on toteutunut. On helppo ymmärtää, että objektiivisuusteorian näkökulmasta oheinen Weekly World News-lehti sen sijaan saisi osakseen Hemánuksen ankaraa kritiikkiä. Lehden etusivu ei täytä todenmukaisuuden eikä olennaisuuden vaatimuksia. Tieteellisesti ei voida osoittaa, että ihminen polveutuisi avaruusolioista. Samoin kyyneleitä vuotavan Elvis-maalauksen Hemánus vaatisi tarkemmin tutkittavaksi. Väitetyn tutkimuksen sielun painosta Hemánus haluaisi maksimaalisen vastaevidenssin kohteeksi: jutussa olisi oltava mukana eri näkökantoja edustavia lääkäreitä, biologeja ja teologeja. Maksimaalisen vastaevidenssin idea tuskin on toteutunut myöskään jutussa, joka käsittelee joen virtaussuuntaa muuttanutta meediota. Todenmukaisuuden lisäksi objektiivisuustutkimus kyseenalaistaisi kyseisen lehden olennaisuuden. Yleisen yhteiskunnallisen relevanttiuden näkökulmasta sielun paino ja kyynelehtivä Elvis-maalaus eivät olisi kovin tärkeitä asioita. Objektiivisuustutkija tuhahtelisi pahanlaisesti tämän lehden kohdalla.

Syvennymme nyt enemmän Kauko Pietilän edustamaan ajatteluun ja tarkastelemme samaa EMU- uutista. Pietilän edustama suuntaus haluaisi tutkia millaisia sosiaalisia suhteita jutun välityksellä rakentuu. Ensin lähdettäisiin etsimään millaisia toimijoita jutussa on. Seuraavat olisivat löydettävissä: Pankkiyhdistyksen toimitusjohtaja Matti Sipilä. Pankkiasiakas. EMU ja EU. Suomalaispankit. Kaleva Tämän jälkeen alettaisiin miettiä millaisessa suhteessa nämä toimijat ovat keskenään ja lukijaan. Tuloksena voisi olla oheisen kaltainen kontaktiverkko. Mielenkiintoista, ja eräänlaiseen puolueettomuuteen pyrkivälle uutisjournalismille tyypillistä on toimittajan näkymättömyys juttujohdannosta: toimittajan persoona on häivytetty kokonaan; hän ei esiinny toimijana lyhyessä esimerkissämme. Kontaktiverkon perusteella tämä tutkimussuuntaus alkaisi miettiä millaisia yhteiskunnallistumisen prosesseja tässä verkossa syntyy.

"Kuka käyttää hyväksi ketäkin? Kenen funktio toiselle, kenen merkitys toiselle on suurempi tai pienempi? Kenen riippuvuus toisesta on niin muodoin suurempi tai pienempi? Kenen valtaresurssit ovat suuremmat ja kuka voi siten ohjata enemmän toista, horjuttaa toisen funktioita tai peräti riistää ne häneltä?"

Näin löydetyt pelaajat ja siirrot muodostaisivat empiirisen aineiston rungon. (-Huomattakoon tässä, että Pietilän lähestymistapa on erilainen kuin Fisken; lisäksi hän huomauttaa Klaus Sondermannin kanssa, että heidän tutkimusmenetelmänsä on alustava ja 'kalibroiva' - uuden suuntauksen tutkimusmenetelmät kaipaavat hiomista.) Pelaajia ja heidän välisiään sosiaalisia kontakteja voidaan luokitella, esimerkiksi seuraavasti: millaisiin yhteiskuntaelämän alaan toimijat kuuluvat (yritys, valtio, puolue, kunta, yhdistys jne.), millainen on toimijoiden kansallinen ja kansainvälinen asema, millainen on toimijoiden luokka-asema (johtava, koulutettu, toimihenkilö, maanviljelijä, työväestö jne.). Tämän jälkeen tutkittaisiin millaisia ominaisuuksia toimijoilla on esimerkiksi positiivisuus-negatiivisuus- tai vastaavilla vastakohta-akseleilla, siis millaisia sisältöjä suhteet saavat. Ensimmäinen luokittelu tuottaisi havainnon, että kontaktiverkon toimijat näyttäisivät olevan yhteiskunnan ylintä kerrosta, yrityksiä sekä kansainvälisen tason toimija. Toimitusjohtaja, EU ja suomalaispankit kääntyvät tässä jutussa Kalevan välityksellä anonyymin pankkiasiakkaan (lehden lukijan) puoleen kertoen jotain Emusta ja EU:sta. Päällisin puolin näyttäisi siltä, että toimijoihin liitetään seuraavia ominaisuuksia, jotka määrittävät toimijoiden välisiä suhteita: POSITIIVINEN OMINAISUUS/ NEGATIIVINEN OMINAISUUS huoleton/huolestunut asioinnin muuttumattomuus/asioinnin muutos alhainen korkotaso/korkea korkotaso säästö/tuhlaus demokratia/diktatuuri vakaus ja rauha/jyrkät vaihtelut ja sota helppous/vaikeus ympäristöystävällisyys/saastuttaminen Tämän tutkimusmenetelmän mukaan voitaisiin satunnaisesti valitun esimerkkijutun arvioinnissa päätyä samaan lopputulokseen mihin Pietilä ja Sondermann päätyivät Helsingin Sanomien osalta eli lehti on ideologisen yhteiskunnallistumisen väline. Positiivisesti pelaavilla toimijoilla on lähes puhtaat paperit vastakohtiinsa verrattuna: lehtijutussa toteutuu hyvän liitto pahaa vastaan. Euroopan unioniin, Emuun ja suomalaisiin pankkeihin liittyvät sellaisen positiiviset asiat kuin huolettomuus, asioinnin muuttumattomuus, alhainen korkotaso, kuuden miljardin säästöt, demokratia, vakaus ja rauha, helppous ja ympäristöystävällisyys. Toimijoiden vastakohdat - joita jutussa ei nimetä eikä osoiteta - ovat lähes tulkoon kammottavia: sota, diktatuuri, korkojen nousu, tuhlaus yms. Yhteenvetona voitaisiin todeta, että jutun toimijoiden rakenne on hyvin yksisuuntainen. Tietyt tahot lähestyvät lehden kautta lukijaa asettaen jutun toimijat tarkkaan ja täsmälliseen suhteeseen lukijan kanssa. Missään vaiheessa jutussa ei rakennu diskurssia tavallisesta pankkiasiakkaasta toimitusjohtajaan tai hänen kauttaan puhuviin instansseihin: suhde on ehdottoman yksisuuntainen, sillä toimitusjohtaja ja hänen takanaan olevat instanssit puhuvat pankkiasiakkaalle ja määrittävät yksipuolisesti jutussa rakennetun sosiaalisten suhteiden verkoston. Jäädään siis kaipaamaan jotain sellaista, missä myös toisensuuntainen suhde olisi mahdollinen, eli ylhäältä alaspäin suuntautuvan 'tiedottamisen' sijasta olisi mahdollisuus vuorovaikutukseen. -Tässä yhteydessä jätämme käsittelemättä miten tämä tutkimussuuntaus suhtautuisi Weekly World News -lehden etusivuun, koska aihetta sivutaan (tosin eri tavoin) Fisken kirjassa ja alla olevassa harjoitustehtävässä. Harjoitustehtävä: HYPERLINK "http://webct.uta.fi:8900/SCRIPT/Tiedotusoppi/scripts/serve_home" TYT:n opiskelijat (Tampereen ryhmä) / HYPERLINK "http://webct.uta.fi:8900/SCRIPT/Tiedotusoppi2/scripts/serve_home" TYT:n opiskelijat (opistoryhmä) / HYPERLINK "http://www.internetix.fi/p1/harjoitus/lue9b.htm" Internetixin opiskelijat KIRJALLISUUTTA Hemánus, Pertti & Tervonen, Ilkka: Objektiivinen joukkotiedotus. Helsinki 1980: Otava. Hemánus, Pertti & Tervonen, Ilkka: Totuuksista utopioihin. Helsinki 1986: Otava. Hemánus, Pertti & Pietilä, Kauko: Seitsemän erää journalismista. Tampere 1982: Vastapaino. Kunelius, Risto: Viestinnän vallassa. Porvoo-Helsinki-Juva 1998: WSOY. Mäntylä, Jorma: Kotimikrolla tiedon valtateille. Tiede 2000-lehti, 6/1994. Pietilä, Kauko: Formation of the Newspaper: A Theory. Tampere 1980: Acts Universitatis Tamperensis, Ser A Vol 119. Pietilä, Kauko & Sondermann, Klaus: Sanomalehden yhteiskunta. Tampere 1994: Vastapaino. Wiio, Osmo A.: Johdatus viestintään. Porvoo 1994: Weilin+Göös. -Näistä kaikista voi olla apua tämän ja myöhempien harjoitustehtävien tekemisessä. Kirjoittajan huomautus: Luennoilla usein esiintyvät EU/EMU-aiheiset esimerkit ovat puhdas sattuma. Luentosarjan tätä osaa valmisteltiin toukokuun 1998 alussa EMU-päätösten aikaan, jolloin aiheesta oli luonnollisesti paljon uutisia medioissa.

Takakautta koukaten tulevaisuuteen - Onko siellä muutakin kuin tietoverkkoja?

Aloitimme tämän opintojakson tutkimalla ensimmäisten alkeellisten sanomalehtien syntyä, kun keskiaika alkoi kääntyä uudeksi ajaksi 1500-luvun taitteessa. Apuna oli oheinen kuvio, joka typologisoi sanomalehden 500-vuotista historiaa. Monessa yhteydessä totesimme, että radion ja television kehityksessä on jossain määrin samoja piirteitä kuin sanomalehden pitkässä historiassa. Kaikkialla on ollut havaittavissa ensimmäisten kokeilujen ja tutkimusten vaihe, jolloin ei oikein ole tiedetty mihin ja miten uutta mediaa käytetään. Kuvaavaa on, että kirjapainon keksimisestä kului yli 100 vuotta ensimmäisen sanomalehdeksi katsottavan julkaisun syntyyn. Ensimmäiset radiot saatiin toimimaan 1890-luvun lopulla, mutta vasta 1920-luvun puolivälissä tapahtuivat ensimmäiset merkittävät kaupalliset läpimurrot Yhdysvalloissa ja Englannissa. Aikaa kului siis 30 vuotta. Television tekniset ongelmat ratkaistiin Englannissa jo 1930-luvun taitteessa, mutta vasta II maailmansodan jälkeen 1950-luvun alussa televisio levisi Englannissa koko kansan keskuuteen. Aikaa kului tässäkin tapauksessa 30 vuotta. Tosin sekä radion että television kaupallisia läpimurtoja hidastivat maailmansodat.

Tällä hetkellä elämme uuden median, tietoverkkojen ja erityisesti Internetin läpimurron aikaa. Viimeisellä virtuaaliluennolla haluan tutkimuksen valossa arvioida mihin suuntaan olemme menossa? Kysymys on aiheellinen, kun poliitikot puhuvat 'informaatiovallankumouksesta' tai 'tietoyhteiskunnasta' ja yritysjohtajat ovat valmiita maksamaan tuhansia markkoja muutamien tuntien Internet-seminaareista. Niiden ohjelma on keskimäärin samanlainen: erilaiset Internet- asiantuntijat käyvät kertomassa miten ainutlaatuinen media Internet on ja miten juuri heiltä saa sen parhaan tiedon verkon tulevaisuuden kaupallisista näkymistä. Tämän kirjoittajan mielestä Osmo A. Wiio on monessa suhteessa parhaiten arvioinut uuden viestintätekniikan vaikutuksia. Seuraavassa kommentoin Wiion viisikohtaista arviota: Kuvitellaan, että keksinnöt muuttavat ihmisen perusluonnetta. Kuvitellaan, että kaikki ihmiset ovat innokkaita saamaan äänensä kuuluviin. Toiset ihmiset ovat sosiaalisempia kuin toiset. Ihmisen älyllisyyttä liioitellaan, elämyksellisyyttä aliarvioidaan 'akateemisen vinoutuman' seurauksena. Varhaiset käyttäjät ovat vaikuttajayksilöitä, joiden käyttäytyminen ei vastaa koko kansan käyttäytymistä. Lähitulevaisuus yliarvioidaan, kaukainen tulevaisuus aliarvioidaan. Medioiden 500-vuotinen historia näyttäisi osoittavan, että uudet viestimet eivät hävitä vanhoja, mutta muuttavat niiden muotoa, sisältöä ja käyttötottumuksia. Kun radio aikoinaan keksittiin, sanomalehden pelättiin kuolevan. Television läpimurron jälkeen epäiltiin radion menettävän merkityksensä. Tietoverkkojen tehdessä nyt tuloaan oletetaan, että lehdet, radiot ja tv-kanavat nykymuodossa loppuvat ennen pitkää ja siirtyvät digitalisoidussa muodossa jaettavaksi tietoverkkojen kautta. Tarkastellaanpa kehitystä tarkemmin. Radion läpimurto 1920-luvulla vaikutti syvällisesti sanomalehtien toimittamiseen ja käyttöön. Lehti ei mitenkään kyennyt kilpailemaan nopeudessa radion kanssa. Sanomalehtien oli siksi kehityttävä, jotta ne olisivat kyenneet kilpailemaan radion kanssa. Journalismin tutkimus osoittaa, että ns. kärjelleen käännetyn pyramidin sekä elementtikirjoittamisen tekniikka vakiintuivat sanomalehtiuutisten perusmuodoksi viimeistään radion läpimurron aikaan 1920-luvulla. Tärkein, uutisarvoisin aines tiivistettiin jutun alkuun, ensimmäiseen kappaleeseen, jota alettiin kutsua ingressiksi. Sitä seuraaviin kappaleisiin eli elementteihin lisättiin tärkeysjärjestyksessä aiempia kappaleita täydentävää informaatiota. Kunkin kappaleen eli elementin väliin alettiin sijoittaa väliotsikko, josta ilmeni seuraavan kappaleen pääsisältö. Tällä kirjoitustyylillä haluttiin helpottaa lehtien lukemista: lukijan ei tarvinnut enää lukea juttua alusta loppuun, vaan otsikoita, ingressejä ja väliotsikoita silmäilemällä saattoi valikoida, mistä voi löytyä aiempaa tietoa täydentävää tietoa. Kun lehdet oli aikaisemmin tehty perinteisen kirjeen tai kronologisesti kaunokirjallisessa muodossa, lukijan oli pakko lukea koko artikkeli ymmärtääkseen mitä oli tapahtunut. Uudella kirjoitustyylillään sanomalehti ikään kuin mukautui radion luomaan kilpailuun ja muuttui enemmän taustoittavaksi mediaksi. Radion heikkoutena taas oli vastaavasti tavaton pinnallisuus: taustoittamiselle ei juuri jää mahdollisuuksia, jos 10 minuutin uutislähetys muodostuu noin 2-3 konekirjoitusliuskasta eli noin puolesta tabloid-sanomalehden sivusta. Tiedämme hyvin, että radio syrjäytti sanomalehden ykkösmedian paikalta, mutta sanomalehti on kaikkea muuta kuin kuollut. Sen 'käyttöliittymä' on monella tapaa edelleen ylivoimainen eikä ainakaan nähtävissä olevassa tulevaisuudessa ole ennusteita sanomalehden kuolemasta. Sen sijaan sanomalehtien lukeminen on muuttunut suuresti. 1800-luvulla ihmiset saattoivat lukea lehtiä tuntikausia, huolellisesti, kommentoiden ja keskustellen, kun muita medioita ei ollut. Tämän päivän sanomalehden lukeminen on erilaista. Radio joutui 1950-luvulla vastaavaan tilanteeseen kuin sanomalehti. Television läpimurron jälkeen radionkuuntelu väheni huomattavasti ja medialle ennustettiin ankeita aikoja. Tultaessa 1960-luvulle radionkuuntelu kääntyi kuitenkin selvään nousuun ja alan kannattavuus myös lisääntyi Yhdysvalloissa. Syitä oli kolme; ne kaikki kietoutuivat toisiinsa: radio kehittyi teknisesti, rock-musiikki teki suuren läpimurtonsa ja radiossa siirryttiin ohjelmista ns. formaatti-ajatteluun. Teknisistä innovaatioista merkittävin oli transistori, joka mahdollisti kevyiden, liikuteltavien ja autoon asennettavien radioiden valmistuksen. Ohjelmallisesti merkittävin mullistus 1960-luvulla oli siirtyminen musiikkiformaatteihin. Radioasemat alkoivat Yhdysvalloissa soittaa rock- musiikkia, joka keskeytyi vain uutislähetysten ajaksi. Näin radio teki saman kuin sanomalehti 40 vuotta aikaisemmin. Se menetti ykkösmedian paikan televisiolle, mutta muuttui taustamediaksi siinä mielessä, että kevyt, liikuteltava transistorivastaanotin soi mukana autossa ja työpaikalla. 'Taustamedia' ei kuitenkaan tarkoita vähäpätöistä tai merkityksetöntä mediaa: monet tutkimukset ovat osoittaneet, että isot ja järisyttävät uutiset on ensimmäisenä huomattu juuri radiosta, minkä jälkeen ihmiset ovat hakeutuneet television ääreen tai hankkineet sanomalehtiä saadakseen lisäinformaatiota. Radionkuuntelu on kuitenkin muuttunut, kuten sanomalehtien lukeminen. Radiosta ei (yleensä) enää kuunnella kuunnelmia tai raskaita dokumentteja. Aina 1950-luvulle saakka radiota kuunneltiin keskittyneesti ja huolellisesti. Tämän kirjoittajalla on se käsitys, että televisiolle on tietoverkkoaikana käymässä hieman samoin kuin sanomalehdille ja radiolle on aikoinaan käynyt. Televisio ei siis kuole, mutta siitä saattaa tulla radion kaltainen 'taustamedia' - jollaiseksi mm. suomalaisten tv-kanavien ohjelmakartat ovatkin jo osittain muuttuneet. Televisiosta tulee tunnin välein uutislähetyksiä, joiden väliset ajat on täytetty erilaisille yleisöille valikoiduilla (viihteellisillä) sarja- ym. ohjelmilla. Ensimmäiset Yhdysvalloissa ja Kanadassa tehdyt Internetin käyttöä mitanneet tutkimukset ovat osoittaneet, että paljon verkkoa käyttävät katselevat muita vähemmän televisiota. Samoin on mahdollista, että Internetistä voi tulla myös uutishankinnassa ykkösmedia. Radion ja television nopeat ja tehokkaat uutisvälitysjärjestelmät tuovat ensimmäisenä uutiset tarjolle, mutta Internetistä voidaan hakea uutta, täydentävää, ristiriitaistakin tietoa, mitä muissa medioissa ei ole.

Lopuksi palaan vielä Wiion teeseihin uuden teknologian käyttöönotosta. Ensinnäkin näyttäisi siltä, että ihmisten perustarpeet tiedonsaannin suhteen ovat varsin stabiileja. Uusien medioiden tulo tällä vuosisadalla on muuttanut medioiden käyttötottumuksia, mutta uutuuden viehätyksen jälkeen on seurannut arkipäiväistyminen. Internetin yhteydessä on pidetty suurta meteliä vuorovaikutuksellisuudesta. On sanottu, että uusi media mahdollistaa lähettäjän ja vastaanottajan tasa-arvoisen vuorovaikutuksen. Internetin lyhyt historia osoittaa, että vuorovaikutuksellisuutta liioitellaan. Vain harvoilla ihmisillä on WEB-sivuja ja harvat osallistuvat news-keskusteluun. WWW-sivujen lukijoiden, siis vastaanottajien määrä sen sijaan mitataan miljoonissa. News-ryhmiä luetaan monisatakertaisesti enemmän kuin niihin postataan artikkeleita. Näyttääkin ilmeiseltä, että työnjakoa ei voida kumota. Kaikista ihmisistä ei yksinkertaisesti voi tulla joukkotiedotussanomien lähettäjiä siinä mielessä kuin toimittajista, näyttelijöistä, laulajista jne. On kylläkin mahdollista ja ilmeistä, että vuorovaikutuksellisuuden helppous saattaa antaa joillekin syrjäytyneille ihmisille ja ryhmittymille uusia demokraattisia mahdollisuuksia, mitä mm. Kauko Pietilä on vaatinut. Internet on kuin testilaboratorio Pietilän teorialle. Elämyksellisyyden aliarviointi jos mikä on tunnettu asia Internetin suhteen. On yleisesti tunnettua mitä verkosta eniten haetaan: seksiä. Wiion havaintoa voidaan kuitenkin kommentoida huomauttamalla, että myös tarjonta vaikuttaa kysyntään. Internetissä on toistaiseksi ollut suhteellisen vähän professionaalisesti tuotettua aineistoa, mm. journalismia. Niin kauan kuin toinen toistaan tarpeettomammat ja turhemmat WWW-sivut ja news-ryhmät eli verkkoroska täyttävät verkkoa, kysyntä on nykyisen kaltaista. Siihen, mitä verkkoon tuotetaan, voi taas olla vaikutusta sillä kuka omistaa keskeisimmät tuotanto-organisaatiot. Tässä suhteessa ei ehkä ole ollenkaan samantekevää kehittyykö Internet periaatteella "antaa mennä" (laissez faire) vai onko julkinen valta jollain tavoin ohjaamassa tai monipuolistamassa kehitystä? Internetin varhaisista käyttäjistä on tehty jos jonkinlaisia johtopäätöksiä. Julkisuudessa on usein ollut sana nettiaddiktio. Medioissa on jatkuvasti juttuja sosiaalisten kontaktien puutteeseen nääntyvistä, "koukkuun" jääneistä verkkofriikeistä. Tässä yhteydessä voidaan palauttaa mieliin, mitä tapahtui radion keksimisen aikaan. Koko vuosisadan vaihteen ajan ja aina 1920-luvulle radiota kokeili ja kehitti intomielinen tutkijoiden ja radioamatöörien joukko. Monille heistä radio oli koko elämä: he kokeilivat ja tutkivat uusia laitteita ympäri vuorokauden laiminlyöden perheensä ja työasiat. Yhdysvaltain suurimman radioyhtiön RCA:n johtoon kuulunutta insinööriä Lee de Forrestia arvosteltiin siitä, että hän ei riittävästi osallistunut yhtiön johtamiseen, vaan käytti aikansa yrittäen saada vastaanottimellaan kuuluville mahdollisimman kaukaisia radioasemia. Radio olisi epäilemättä kielletty, jos sen ensimmäisiä kokeilijoita ja tutkijoita olisi pidetty tyypillisinä käyttäjinä - he olivat eräänlaisia 'radioaddikteja'. Tietoverkkojen osalta voitaneen odottaa samaa: uuden median läpimurto kestää vuosia, jopa vuosikymmeniä, joten ensimmäisistä käyttäjistä ja heidän mahdollisista ongelmistaan ei voi tehdä yleistyksiä Vuorovaikutuksellisuudesta on puhuttu ja haaveiltu jo paljon ennen Internetiä. Radion tunnetuin keksijä Guglielmo Marconi kauhistui nähdessään miten hänen laitettaan käytettiin Yhdysvalloissa ja Englannissa 1920-luvulla. Hän olisi halunnut nähdä radion vuorovaikutuksellisuuden ja demokratian lisääjänä sen sijaan, että muutamalta radioasemalta lähetettiin ohjelmia miljoonille ihmisille, jotka tyytyivät passiivisen vastaanottajan, kuuntelijan osaan. Yhdet ja harvat lähettivät, massat kuuntelivat. Marconi olisi halunnut radiosta laitteen, jolla kuka tahansa saa mistä tahansa yhteyden toiseen ihmiseen. Ehkä Wiio on tässäkin suhteessa oikeassa. Marconi yliarvioi lähitulevaisuuden, mahdollisesti aliarvioi kaukaisen tulevaisuuden. Tietyllä tavalla kännykkä on nimittäin toteuttanut unelman, jonka toteutumista Marconi ei saanut koskaan nähdä, koska 1920-luvun alkeellien radioputkiin perustunut tekniikka ei mahdollistanut kevyitä kannettavia radiopuhelimia. Ne tulivat mahdollisiksi vasta transistorin ja mikroprosessorin myötä. Onko tietoverkkojen kohdalla sama tilanne? Harjoitustehtävä: HYPERLINK "http://webct.uta.fi:8900/SCRIPT/Tiedotusoppi/scripts/serve_home" TYT:n opiskelijat (Tampereen ryhmä) / HYPERLINK "http://webct.uta.fi:8900/SCRIPT/Tiedotusoppi2/scripts/serve_home" TYT:n opiskelijat (opistoryhmä) / HYPERLINK "http://www.internetix.fi/p1/harjoitus/lue10b.htm" Internetixin opiskelijat KIRJALLISUUTTA Hemánus, Pertti: Journalistiikan perusteet. Johdatus tiedotusoppiin 2. Helsinki 1990: Yliopistopaino. Kunelius, Risto: Viestinnän vallassa. Porvoo-Helsinki-Juva 1998: WSOY. Mäntylä, Jorma: Kotimikrolla tiedon valtateille. Tiede 2000-lehti, 6/1994. Mäntylä, Jorma: Radion kuuntelu ja sanomalehtien lukeminen: yhtä läisyyksiä ja eroja. Teoksessa Taisto Hujanen (toim.): Radiotutkimusta kohti. Tampereen yliopisto, Tiedotusopin laitos, Julkaisuja, Sarja C 18, s. 81-92, 1993. Wiio, Osmo A.: Viestinnän perusteet. Espoo 1989: Weilin+Göös. Wiio, Osmo A.: Johdatus viestintään. Porvoo 1994: Weilin+Göös. -Näistä kaikista voi olla apua tämän ja myöhempien harjoitustehtävien tekemisessä. Sivun kuvitus: Ylinnä: Sanomalehden historiaa 1500-luvulta nykypäiviin (K.Pietilän mukaan). Keskellä: Tärkein sijoitetaan uutisjutun alkuun ja sitä täydennetään yksityiskohdilla. Alinna: Guglielmo Marconi.