[In Finnish] [In English]

Voisiko olla mahdollista tehdä totta unelmista? Ainakin yksi muutaman vuoden ajan mielessä elänyt haave alkoi toteutumaan, kun marraskuun lopun lauantaiaamuna lähdin kohti lentokenttää. Jollain Amerikan vaelluksistamme Valin ja Charlesin kanssa olimme saaneet haaveen Uudesta Seelannista, joka olisi ainakin tasapuolisesti kaukana kaikista. Siellä kuulemma olisi upeat vaellusmaastot ja uusimpana ja viimeisenä niittinä oli, että Taru sormusten herrasta -elokuvat upeine maisemineen oli pääosin kuvattu juuri Uudessa Seelannissa.

Lentokentällä pyörin hetken aikaa epämääräisesti. Paikka ei ollut mitenkään outo, olinhan juuri keskiviikkona tullut työmatkalta Amerikasta eikä Suomeen ollut edes vielä ehtinyt kunnolla laskeutua. Hetken kuluttua kentälle ilmestyi myös seurueemme toinen suomalainen Tiina, jolla ei kuitenkaan ollut samat lennot kuin minulla, vaikka lähtöaika olikin parinkymmenen minuutin tarkkuudella sama. Tiinan reitti kulkisi Wienin, Kuala Lumpurin ja Sydneyn kautta Christchurchiin, kun minä lentäisin Kööpenhaminan ja Singaporen kautta. Toivottelimme toisille pitää ja hyvää matkaa ja sitten suuntasimme porteillemme. Ensimmäinen yllätys oli, että lentoni Köpikseen kulkisi Göteborgin kautta. Olinkin vähän ihmetellyt pitkää lentoaikaa Tanskanmaalle... No, Kööpenhaminaan kuitenkin päästiin ja sitten etsimään paikkaa, jossa voisin saada boarding passin Singapore Airlinesin lennolle. Muutaman kyselyn jälkeen selvisi, että ainut paikka, jossa se onnistuisi olisi lähtöportti. Porttihenkilökunta ei ollut ehkä nopein mahdollinen ja osansa saattoi olla myös sillä, että minulla kuten muillakin jatkolennot Singaporesta olivat mitä oudoimpiin paikkoihin, ainakin tanskalaisten mielestä.

Sitten Singapore Airlinesin koneeseen. Edessä oli 12 tunnin lento, joten kytkin aivot kokolailla off-asentoon ja yritin ainakin vaipua lentokonehorrokseen. Turhaan ei lentoyhtiötä ole kehuttu, sillä palvelu kyllä pelasi ja ruokakin oli varsin kelvollista lentokone ruuaksi. Ystävälliset lentoemot kiersivät koko lennon ajan tarjoilemassa juomia ja välipalaa. Palvelualttius oli "hieman" parempi kuin eräässä kotimaisessa lentoyhtiössämme. Lieneekö osansa, että lentoemäntien korkein ikä SIA:lla on 28 vuotta? Useaan otteeseen lähetin myös lämpimät kiitokset sille, joka on keksinyt henkilökohtaisen videoscreenin lentokoneisiin. 12 tunnin lennon aikana on mukava katsella juuri haluamaansa elokuvaa, kuunnella haluamiaan cd-levyjä tai pelata tietokonepelejä.

Singaporeen kone laskeutui kuudelta aamulla paikallista aikaa. Jatkolento olisi vasta illalla, joten matkatoimistoni oli ehdottanut päiväpakettia Singaporessa. Passi- ja tullimuodollisuudet Singaporeen olivat olemattomat. Tullia ei oikeastaan edes ollut. Jossain oli ovi, josta punainen linja kulki, muut menivät liukuovesta vastaanottoaulaan. Hakeuduin Stop Over -deskille. Sieltä pikkubussikuljetus vei minut Albert Court -hotellille, jossa minulla olisi päivähuone. Jo matkalla huomio kiinnittyi Singaporen uskomattomaan vihreyteen. Tietenkin osansa oli sillä, että tuli Suomen synkkyydestä, mutta kuitenkin mielikuva Singaporesta tuo mieleen ensinnä vierivieressä olevat pilvenpiirtäjät. Huomiota herätti myös 26 asteen lämpötila kello seitsemän aamulla, ihanaa! Hotellilla vastaanottotyttö vakuutti, että huone pitäisi luovuttaa ehdottomasti viimeistään kello kuusi illalla, minähän lupasin. Huone oli varsin kodikas ja yritin nukkuakin, mutta se jäi yritykseksi. Suihku virkisti, ja puhdisti, kummasti. Päätin lähteä katselemaan kaupunkia. Hotellilla oli Singapore Airlinesin edustaja järjestelemässä päiväohjelmaa. Yritin ostaa turistipäiväbussilipun, mutta se ei kuulemma kannattanut, kun sunnuntaisin oli vain yksi bussi kiertämässä turistireittiä. Virkailija sanoi, ettei kauppakadulle voinut kävellä, kun se oli niin kaukana. Hullu, ja kartanlukutaitoinen, suomalainen ei kuitenkaan moista uskonut ja lähti kävellen kauppakadulle, jonne olikin alle puolen tunnin matka. Kaupunki alkoi vasta vähitellen heräillä sunnuntaiaamuun ja liikkeellä olivat pääsääntöisesti japanilaiset turistit ja minä. Täällä ei tarvinnut mitenkään peitellä turistiasemaansa, koska 190 cm keikkui pitkälti niin paikallisten kuin japanilaisturistienkin yläpuolella. En ole mitään ostostyyppiä, joten lähinnä vain kiertelin ja katselin kauppoja. Eniten suomalaista hämmästyttivät jouluvalot ja joulupukkikoristeet paikassa, jossa oli yli 30 lämmintä ja yhtä vihreää kuin Suomessa kesällä. Orchard Roadilta jatkoin matkaa kenties Singaporen kuuluisammalle nähtävyydelle Raffles-hotellille. Olihan se komea myös ulospäin, vaikka pääosa kuuluisuudesta perustuu siihen, että hotellin baarimikko kehitti Singapore Sling -drinkin. Raffles-hotellin vieressä oli Suntec City -kauppakeskus, jossa kiertelin ja tein jopa pikkuostoksiakin. Singapore ei ole mitenkään erityisen halpa paikka, mutta elektroniikka tekee sitten melkoisen poikkeuksen asiaan. Neljän tunnin kierroksen jälkeen suuntasin takaisin hotellille. Matka kulki basaarikadun kautta, jolla meininki oli melkoinen. Matkalla huomasin myös, että puheet Singaporen ylisiisteydestä olivat vähintäänkin liioiteltuja. Kyllä kaupunki hyvää länsimaista tasoa on, mutta puheet ylisteriliydestä eivät kyllä pidä paikkaansa. Hotellilla lepäilin ja kiertelin vähän lähikortteleita aikani kuluksi. Vielä virkistävä suihku ja sitten kyyti takaisin lentokentälle. Changin lentokenttä sitten kyllä oli siistein koskaan näkemäni; valtavasti tilaa, kasveja, palveluita ja kaikki sujuu hyvin. Iltayhdeksältä sitten lähti vielä vajaan kymmenen tunnin lento päämäärään Uuteen Seelantiin.

Kone oli sen verran etuajassa, että lentoaika oli vain(!) vähän yli yhdeksän tuntia. Viimeisen puolen tunnin aikana ikkunasta avautuivat jo upeat näkymät Eteläalpeille. Ja sitten koneen pyörät jo koskettivat Uuden Seelannin maaperää pitkien lentojen jälkeen. Ensimmäinen positiivinen yllätys oli, että kaikki matkatavarani tulivat perille. Sitten tulliin. Koneessa oli jaettu tullikaavake täytettäväksi ja se vähän pelotti. Uuteen Seelantiin ei saa tuoda mitään ruokaa ja retkeilytavaroiden kanssa joutuu automaattisesti punaiselle linjalle. Olin raksinut kaavakkeen rehellisesti ja itse asiassa se varmaankin helpotti tilannetta. Minulla oli mukana jotain ruokaa tyyliin keksejä, urheilujuomajauhetta ja purkkaa. Näistä virkailija ei sen kummemmin ollut edes kiinnostunut. Retkeilytarvikkeita tarkasteltiin sattumanvaraisesti. Minulla tarkastukseen joutuivat vaelluskengät. Pohjassa oli vähän jotain heinää, jonka ystävällinen tullivirkailija kävi takahuoneessa puhdistamassa. Tämän jälkeen tarvikkeeni läpäisivät seulan ja läpivalaisun jälkeen olin vapaa. Huonommin kävi jollekin kiinalaiselle viereisessä tarkastuspisteessä. Kaveri oli ilmoittanut tuovansa suklaata, jota ei sitten löytynytkään ja sitten tyhjennettiin ja tarkastettiin kaikki matkatavarat.

Tullin jälkeen aloin etsiskelemään muuta matkaseuruetta. Heitä ei kuitenkaan näkynyt. Onneksi on kuitenkin kännykät ja kuulin, että he olivat vasta tulossa vuokra-autonhakureissulta. Kohta koko seurue oli sitten ensimmäistä kertaa koossa. Minä olin viimeisenä paikalla. Juha oli tullut Suomesta jo paria päivää aikaisemmin, kun oli saanut sopivat lennot sille aikataululle. Tiina oli saapunut edellisenä yönä. Amerikan osastomme Val, Charles ja Vili olivat saapuneet aiemmin aamulla. Vuokra-auton löytyminen oli työn takana, kun varauksemme oli hukkunut jonnekin. Tämän lisäksi ongelma oli löytää riittävän iso auto kuudelle ja ennen kaikkea matkatavaroillemme, joita ei ihan vähää ollutkaan. Loppuen lopuksi löytyi varsin hyvä ratkaisu, kun saimme Hiace-pikkubussin, josta otettiin takapenkki pois. Tässä tilaa oli sitten aivan tarpeeksi. Toinen ongelma oli löytää Juha, joka luuli olevansa jossain muualla kuin olikaan. Vielä ei kuitenkaan päästy kentältä eteen päin. Tiinan matkalaukku oli jäänyt Sydneyhin. Hänelle annettiin 50:50 -mahdollisuus, että laukut tulisivat parin tunnin päästä tulevalla koneella. Päätimme jäädä odottamaan. Linnoittauduimme lentokentän baariin ja maistelimme paikallista Cantebury Draught -olutta sen verran, että se pääsi kokonaan loppumaan. Tiina kävi aina välillä kyselemässä laukkuaan, mutta mitään ei kuulunut. Sitten lentokentän kuulutus kuulutti ainakin jotain Tiinan nimeen viittaavaa. Ja siellähän laukut olivat. Lentokenttävirkailijakin muisti seurueemme kuljettuaan baarin ohi...

Nyt kaikki siis olivat paikalla ja kaikkien tavaratkin olivat mukana. Ja sitten kohti ensimmäistä yöpaikkaamme Arthur's Passia. Löysimme oikealle tielle helposti. Ja ensimmäinen tauko oli noin 10 min ajon jälkeen. Lampaat pelästyivät pahemman kerran Charlesia, mutta se siitä tarinasta. Yritimme etsiä myöskin ruokapaikkaa, mutta uusiseelantilaiset eivät kuulemma maanantai-iltaisin syö vaan silloin katsotaan televisiosta laukkakilpailuja ja lyödään vetoa. Näin ollen jouduimme tyytymään lammasten, saksanhirvien sekä muutaman laaman ihailuun. Maisema Christchurchin ympäristössä oli sangen tasaista, mutta pikkuhiljaa alettiin kipuamaan vuoria kohti. Ja kohta oltiin keskellä Taru sormusten herrasta -elokuvien maisemia. Matka sujui käsittämättömän upeita maisemia ihaillen. Ja maisemia on aivan mahdoton kuvata, oli kuin olisi ollut keskellä jotain satua. Tie seurasi jokilaaksoa ja pian oltiin pari kilometriä ennen varsinaista Arthur's Passin kylää sijaitsevalla Bealey-hotellilla, jossa yöpyisimme. Paikan omistajan rento ote miellytti heti ja vaikka aksentti olikin hieman erikoinen, viihdyimme heti. Vihdoinkin saimme myös ruokaa nälkäisiin vatsoihimme. Ja majoittauduimme backpacker's lodgeen, jossa meille oli runsaasti tilaa ja kaukonäköisesti Val oli varannut jokaiselle oman huoneen mahdollisia jetlag-oireita silmällä pitäen. Teimme vielä pienen iltakävelyn joen rantakivikolla, ja sitten uni alkoi tulla jokaisen silmiin.

Aamulla kaikki nousivat ylös hyvinkin aikaisin, osin aikaisesta nukkumaanmenosta johtuen, osin aikaeron takia. Tiesimme, että hotellilta saisimme aamupalaa vasta kello yhdeksän jälkeen, johon olisi vielä pari tuntia. Päätimme, että lähtisimme itse kylään katsomaan löytyisikö sieltä aamupalapaikkaa. Maksoimme huoneen ja kysyimme omistajalta hyvää paikkaa aamupalaan. Hän ystävällisesti soitti kylään ja selvitti meille, että aamupalaa kyllä löytyisi. Hieman pelästyimme, kun aamupalaksi oli tarjolla käärmettä (äännettynä [sneik]). Edellisenä päivänä olimme jo oppineet, että seven äännetään täällä [si:ven] ja hetken kuluttua pohdittuamme tajusimme, että tarjolla olisi pikkupurtavaa, snack. Hotellin pihalla ihastelimme vielä talon tunnusta, oikean kokoista kolme metristä moa-lintua, joka kuoli sukupuuttoon joskus 1800-luvulla. Sitten ajoimme Arhur's Passin kylään, jossa kävimme pikaisesti kansallispuiston vierailukeskuksessa ja sitten menimme Chalet-hotelliin syömään aamupalaa.

Aamupäivällä päätimme tehdä reitin ensimmäisen pikku vaelluksen. Aivan Chaletin vierestä lähti polku Devils Punchbowl-vesiputouksille. Ja me lähdimme kipuamaan. Ja hetkessä olimme satumetsässä. Kaikkialla kasvoi naavaa niin paljon, etten koko elämässäni ole yhteensä nähnyt niin paljoa naavaa. Polku putouksille oli kohtuullisen jyrkkä ja saimme heti tuntumaa ylämäkeen. Reitti on ilmeisen suosittu, koska osalle matkaa oli rakennettu kunnon portaatkin. Välillä katse suuntautui taaksepäinkin, jossa kohosivat lumihuippuiset rinteet. Putouskin alkoi lähestyä ja vesiputous sen kun kasvoi. Varsinaiselta näköalapaikalta jatkui vielä heiveröinen polku, jota seuraamalla pääsi aivan putouksen juurelle. Ja siellä meteli oli varsin huumaava ja lisäksi siellä oli melkoisen märkää. Palasimme autollemme ja jatkoimme matkaa.

Seuraava pysähdys oli itse Artur's Passin harjanteella. Aluksi suurimman huomiomme vei kea-alppipapukaija, joka saapui paikalle ilmeisesti makupalojen toivossa. Me kuitenkin otimme vain valokuvia, sillä kaikkialla kiellettiin ruokkimasta keoja. Kea ei pelkää ihmistä ollenkaan ja kaikki tavarat ovat sille leikkikaluja. Huomasimme myös, että keojen herkkua ovat tosiaankin auton renkaat, kuten meille oli väitetty. Arthur's Passilta tie jatkui alas hyvinkin jyrkkänä ja ylämäkeen puskevat rekat olivat surkea näky, onneksi meillä suunta oli alas päin.

Matka suuntasi kohti Hokitikaa ja Tasmanian merta. Ja maisema muuttui merelliseksi. Nummimaisia peltoja ja palmuja kasvoi siellä täällä. Hokitikassa pidimme parin tunnin paussin. Ensin kävimme syömässä ja sitten kiersimme kylää. Paikka oli myös jonkinasteinen turistipaikka, koska matkamuistomyymälöitä riitti. Kävimme myöskin katsomassa greenstonen hiontaa, josta hiottuna tulee jade-koruja. Valtameren aaltoja ja kylmää vettäkin käytiin katsomassa. Hokitika-kierros päättyi paikalliseen markettiin, josta hankimme aamupalatarpeet seuraavaksi aamuksi ja käytännössä vielä muutamaksi muuksikin. Hokitikasta matka jatkui kohti seuraavaa majapaikkaa Fraz Josefissa. Kanoottiretki päätettiin jättää suosiolla väliin, koska iltapäivä oli jo pitkällä ja ajomatkaa riitti. Tie kulki rannikolla ja välillä ajettiin keskellä subtrooppista sademetsää, joka ilman kokemusta tropiikista ei juurikaan ero trooppisesta sademetsästä ainakaan tiheydeltään. Iltapäivän lopulla saavuimme Franz Josefin motellille ja majoittauduimme kolmen hengen huoneisiimme. Erityistä huomiota, kiinnitti määräys, että olutta sai juoda vain omassa "yksikössään", mitä ikinä se sitten tarkoittikin. Nälkä alkoi kurnia ja ajoimme itse kylään syömään. Ruokailu ei sujunut ihan ongelmitta, kun Charlesin pääruokatilaus hukkui jonnekin eikä jälkiruokaa kai koskaan ilmestynyt. Muilta osin ruoka oli jälleen kerran maistuvaa. Uni tuli jälleen nopeasti, vaikka Vili olisikin kaivannut juomaseuraa yksikköönsä.

Aamulla nousimme varhain. Eihän lomalla tuhlata aikaa nukkumiseen, varsinkaan tällaisessa paikassa. Eikä erityisestikään, kun olimme jo ennen matkaa varanneet opastetun jäätikköretken aamupäiväksi. Aurinko nousi pilvettömälle taivaalle mukavasti ja valaisi vuoren huippuja, jotka näkyivät motellillemme saakka. Hieman jännittyneinäkin suuntasimme kohti Franz Josef Glacier Guidesin toimistoa, jonne meidät oli määrätty puoli kahdeksaksi. Eihän kellään meistä ollut ihan tarkkaa kuvaa, mitä retki sisältäisi. Ensimmäinen yllätys oli hinta, joka oli noin puolet siitä mikä meille oli etukäteen ilmoitettu. Syy tähän ei koskaan selvinnyt, emmekä sitä juuri kyselleetkään. Saimme oppaaksemme Krisin, joka järjesteli meille myös vaelluskengät, jääraudat, gore-takin ynnä muun tarpeellisen. Olimme pukeutuneet lämpimästi, koska näin oli kehotettu.

Bussikuljetus vei meidät kylästä lähemmäksi jäätikköä. Loppumatkan kuljimme sitten jalan. Patikoidessamme huomasimme, että tähän aamuun kolme kerrosta vaatetta oli liikaa. Pikku hiljaa vaatekerrokset vähenivät. Samoin aurinkorasva alkoi osoittaa tarpeellisuuttaan. Matkalla Kris kertoi jäätiköstä ja muutenkin luonnosta jäätikön lähettyvillä. Hän myöskin maistatti meillä pippuripuun lehteä, joka maistui varsin vahvalta. Kuljimme kohti jäätikköä pitkin kivikkoa, jossa jäätikkö vielä muutama sata vuotta sitten oli ollut kymmenien metrien paksuinen. Ilmaston lämpeneminen näkyi Franz Josefilla selvästi. Jäätikkö on myöskin siitä erikoislaatuinen, että se ulottuu puurajan alapuolelle. Ainoastaan Patagoniassa Argentiinassa on vastaavia jäätiköitä. Vaelluksemme alkoi lähestyä jäätikön laitaa ja jäätikkö alkoi näyttää aivan valtavan kokoiselta. Meidät ohitti myös oppaiden kunnostusryhmä, joka oli vasta menossa tarkistamaan reittiämme. Olimme siis aamun ensimmäinen ryhmä. Itse jäätikkö alkoi jääportailla ja sitten laitoimme myöskin raudat kenkien pohjaan ja pito parani hetkessä, joskaan vieraat vaelluskengät eivät sinällään olleet parhaat mahdolliset kävelyyn. Alkumatka jäätiköllä oli varsin kivinen, kivet siis liikkuvat jäätikön mukana hitaassa virrassa. Välillä pysähdyimme, kun Kris kunnosti reittiä. Aloimme mennä syvemmälle ja syvemmälle jäätikölle. Kris kertoili jäätikön muodostumisesta ja muotoutumisesta. Näimme erilaisia jäätikkömuodostelmia, korkeita jääpilareita, erilaisia jääluolia, veden aiheuttamia onkaloita. Välillä kuljimme niin kapeissa railoissa, että harteikkaampi olisi ollut pulassa. Pääsimme myös liukumaan läpi kahdesta jääluolan, jotka nekin olivat todella tarkkaan mitoitetut. Aurinko paistoi koko ajan ja kokemus oli todella upea. Sen selittäminen sanallisesti on vaan vaikeaa. Pitkän kierroksen jälkeen aloimme laskeutua alas päin ja vastaamme alkoi tulla muitakin ryhmiä. Patikoimme takaisin parkkipaikalle ja saimme bussikuljetuksen kylään. Vaellus oli todella upea ja ylitti kaikki odotukset mielin määrin.

Mahtavan aamupäivän jälkeen oli edessä pitkä ajo Queenstowniin. Alkumatka oli varsin mutkaista vuoristotietä, johon olimme jo eilen saaneet vähän tuntumaa. Nälkäkin alkoi taas pikku hiljaa vaivata. Sopiva ruokapaikka löytyi South Westland Salmon -lohifarmilta, jossa söimme makoisat lohiannokset ja yritimme väistellä turistibussien virtaa. Tie laskeutui takaisin meren rantaan ja pysähdyimme pitkäksi aikaa Ship Creekin rannalle. Hiekkarantaa palmuineen riitti kilometritolkulla ja helposti olisi voinut kuvitella olevansa jossain Thaimaan unelmarantalomakohteessa. Ainoa ero oli, että vesi oli jäätävän kylmää. Kiersimme paitsi rannalla myös suokävelyreitin, jossa olimme keskellä sademetsää, jossa kasvoi valtavia 50 m korkeita puita.

Matkamme jatkui edelleen kohti Haastia ja sieltä käännyimme taas vuorille kohti Haast Passia. Pysähdyimme näköalapaikalle, jolta näkymät olivat todella upeat. Pysähdys oli kuitenkin paha erehdys. Saimme ensi kosketuksen sandfly-armeijaan. Sandfly on mäkäräisen tapainen, joskin isompia ja puree todella kipeästi. Matka jatkui kohti Queenstownia. Päivä oli ollut jo pitkä ja autossakin istumista oli ollut riittämiin, joten suurin into maisemien ihailuunkin alkoi välillä hiipua. Queenstownia lähestyessämme saavuimme Kawarau Riverin laaksoon, jossa taas löytyi päivälle uusia maisemia: joki syvällä rotkolaaksossa ja tasangolla viinitarhoja.

Sitten saavuimme Queenstowniin. Siellä meille oli vuokrattu kokonainen talo kolmeksi yöksi. Talo oli kertakaikkisen upea: kolme makuuhuonetta kaksi suihkua, pesuhuone, hieno keittiö ja olohuone kaikilla hienouksilla ja terassilta näkymä koko kaupungin yllä. Talo ylitti kyllä kaikki villeimmätkin unelmamme. Sen omisti amerikkalainen, joka käytti taloa vain muutaman viikon vuodessa ja loppuajan hän oli antanut sen paikalliselle perheelle vuokrattavaksi edelleen. Käytyämme syömässä kiinalaisessa ravintolassa ja palattuamme talolle oli olohuoneesta mukava katsella upeaa auringon laskua. Päivä oli ollut kerta kaikkisen upea. Mielettömät maisemat vuoristoa, jäätiköitä, rantabeachia, sademetsää. Ei tätä päivää osaa oikein käsittääkään. Elämäni upeimpia ehdottomasti kuitenkin!

Edellisenä iltana olimme päättäneet, että vasta aamulla päätetään lopullisesti, mitä tehdään. Meillä oli kaksi kokonaista päivää aikaa Queenstownissa ja vielä tässä vaiheessa kuvittelimme aikaa olevan yllin kyllin. Aamu aloitettiin rauhallisesti ja toiset nukkuivat pidempään kuin toiset. Aamutoiminen jälkeen menimme keskustaan tutkimaan aktiviteettitarjontaa. Jotain aavistusta oli talomme noin puolen metrin korkuisesta esitepinosta. Keskustassa suuntasimme yhteen aktiviteettitoimistoon. Se ei ollut kovin vaikeaa, kun sellainen oli noin joka kolmannessa ovessa, muut olivat ravintoloita ja matkamuistomyymälöitä. Sitten vaikeudet alkoivatkin. Tarjonta kun oli laaja, siis todella laaja. Alkuun kävi selväksi, että samalle päivälle oli vaikeaa enää löytää mitään, koska suurin osa aktiviteeteista alkoi heti aamusta. Pitkällisten pohdintojen ja vaihtoehtojen kuulemisen jälkeen päätimme varata perjantaiaamuksi jetboat-pikaveneilyä ja rafting-koskenlaskua kumilautalla. Aktiviteettitarjonta oli uskomaton ja joukossa oli niin paljon mielenkiintoista, mikäli aikaa olisi ollut ylettömästi ja kukkaro olisi kestänyt. Varauksemme jälkeen päätimme hajaantua katselemaan kaupunkia. Homma kuitenkin tyrehtyi, kun kaikki ajautuivat samaan ruokakauppaan etsimään aamupalatarpeita sekä retkeilyevästä muutaman päivän päästä alkavalle vaellukselle. Kauppa oli pieni eikä siellä ollut juuri ostettavaa, mutta aikaa saatiin kulumaan tuhottomasti.

Lounasaikakin alkoi lähestyä ja olimme jo aamulla saaneet idean lähteä tutustumaan viinitilalle. Ajoimmekin Gibbston Valleyn viinitilalle. Edellinen kierros oli juuri alkanut, joten päätimme mennä ravintolaan syömään ja odottamaan seuraavaa kierrosta. Ravintolan ruoka olikin erinomaista, vaikkei tähän asti muutenkaan mitään valittamista ollut. Tosin Juhan ja Vilin annosten salamit eivät saaneet herkkämakuisten amerikkalaistemme suosiota. Ruokailimme kohtuullisen pitkän kaavan mukaan ja jäimme seuraavaltakin kierrokselta, mutta jo seuraavalle sitten ehdimme. Tutustuimme luolaan, jossa oli optimaaliset olosuhteet viininkypsyttämiselle. Saimme myöskin maistaa tilan omia viinejä. Kuulimme viinin valmistuksesta ja erityisistä ongelmista, kun alue oli aivan viininviljelyn äärirajoilla. Erityisesti mieleen jäi, että laaksossa käytettiin helikoptereita kierrättämään ilmaa, jos halla uhkasi viljelmiä. Näimme myös, että tänä keväänä (eli meidän syksynämme) halla oli vaurioittanut viiniköynnöksiä helikoptereista huolimatta. Kierros päättyi kauppaan, josta ainakin yksi viinipullo tarttui mukaammekin.

Iltapäivän jatkoksi päätimme nousta gondoli-hissillä Queenstownin keskustan ylle maisemia ihailemaan. Komeat maisemat ylhäällä odottivatkin. Ylhäällä oli myöskin kesäkelkkarata, jolla muutaman kierroksen laskimme. Val ja Charles hävisivät jonnekin meidän vielä kelkkaillessamme. Syykin selvisi, kun he palasivat: Val hyppäisi benji-hypyn Queenstownin kaupungin yllä. Odotellessamme Valin vuoroa ihailimme maisemia ja siemaisimme yhdet oluetkin. Sitten olikin jo Val "tapaamisaika" ja me lähdimme innokkaana seuraamaan hyppyä. Val suoriutui siitä kunnialla ja me kauhistelimme katselupaikalla. Hypyn jälkeen Val ja Charles jäivät lunastamaan T-paitaa ja sovimme tapaavamme ylhäällä. Jenkeille ei tullut kuitenkaan mieleen katsoa ylhäällä matkamuistomyymälään ja niin he matkasivat alas ja me puolestamme jäimme ylös ihmettelemään, että minne he hävisivät. Lopulta päätimme ajaa gondolilla alas ja siellä sitten tapasimme.

Seuraavaksi suuntasimme kaupungin suurimpaan ruokakauppaan etsimään loput vaelluseväät, joita emme aamulla löytäneet. Ja taaskin ostosreissusta tuli melkoisen aikaa vievä, mutta nyt ruokatarvikkeita löytyi jo paljon helpommin. Sitten taas takaisin kaupungin keskustaan ja nyt hajaantuminen onnistui jo paljon paremmin. Juha ja minä suuntasimme ensimmäiseksi Alpine Marketiin, josta saimme pakkaskuivatut ateriat vaellukselle, koska kahdesta edellisestä kaupasta niitä ei ollut löytynyt. Pyörin hetkisen yksinäni, kunnes törmäsin Valiin ja Charlesiin. Meille puolestaan tarjoiltiin Winnies-nimisen ravintolan edessä pizza-maistiaiset, joka oli uskomattoman hyvää. Sovittuna aikana tapasimme muut ja palasimme porukalla Winniesiin. Paikka oli tosi cool. Hyvä tunnelma, hyvää olutta ja erinomaista pizzaa. Meidän pizzassamme oli kanaa ja hapankermaa ja erikoiselta kuulostava yhdistelmä toimi loistavasti. Pizzat olivat valtavan kokoisia ja jouduimme toteamaan tehtävän mahdottomaksi ja ottaman loput mukaamme. Ruokailun aikana hämmästelimme myös baarin avautuvaa kattoa, joka säännöllisin väliajoin raikasti sisäilman hetkessä. Kaiken kaikkiaan mukava ravintola. Suuntasimme takaisin talollemme ja jälleen saimme ihastella auringonlaskua.

Perjantaiaamuna herätys oli jälleen varhain. Aamussa oli heti alusta alkaen adrenaliinia ilmassa, kun vähän ennen kahdeksaa olimme lähdössä jetboat-pikaveneilemään ja laskemaan koskea kumilautalla. Kokoontumispaikka oli The Station, koko maailman extremeurheilun syntypaikkoja, pitihän täällä toimistoaan A.J. Hackett, joka aloitti benji-hyppyvillityksen. Me lähdimme kuitenkin Shotover-joelle vesiurheilujen pariin. Aluksi olisi luvassa nopeaa kyytiä jetboat-veneellä jokikanjonissa. Ja vauhdikasta kyyti tosiaan olikin. Vene kiisi hurjaa vauhtia todella syvässä kanjonissa. Välillä kuljettaja ajoi aivan kalliojyrkänteitä viistäen niin, että tuntui kuin vene iskeytyisi seinään. Nopeutta veneellä oli parhaimmillaan jopa 50 km/h. Ja kaiken huipennuksena oli 360-asteen pyörähdykset aina sopivissa väleissä. Minulla oli nopeista reaktioista hyötyä, kun ensimmäisessä pyörähdyksessä edessä istuvan aurinkolasit lähtivät muille teille, mutta sain ne siepattua. Pikaveneily kesti puolisen tuntia ja hauskaa piisasi. Sitten siirryimme rannan rakennukseen katselemaan ja ostamaan järjestäjien ottamia valokuvia.

Aamupäivän toinen aktiviteettimme rafting-koskenlaskun keskus oli aivan jeatboat-paikan vieressä ja suurin osa jetboat-ryhmästämme suuntasikin koskenlaskuun. Meidän valokuvien ostamisemme oli kestänyt hieman kauan, koska rafting-järjestäjät jo meitä kaipailivatkin. Järjestäjät olivat melkoisen villinnäköistä porukkaa rasta- ynnä muine kampauksineen eli sellaisia kuin extreme-harrastajat kaikkien mielikuvissa ovat. Meille jaettiin märkäpuvut, pelastusliivit ja kypärät. Märkäpuvun alle jäi pelkästään uikkarit ja muu varustus jätettiin tukikohtaan. Sitten hyppäsimme bussiin ja matka kohti koskenlaskun lähtöpaikkaa alkoi. Jo pelkästään bussimatka lähtöpaikalle oli melkoinen kokemus. Nousimme korkealle vuoristoon kohtuullisen leveää tietä kuitenkin. Sitten aloimme laskea takaisin kohti jokea rotkon reunaa seuraten. Tie oli kapea ja tien ulkopuolella oli sadan metrin pudotus rotkon pohjalle. En sitä tietä olisi missään nimessä lähtenyt edes henkilöautolla ajamaan. Puhumattakaan, että meillä oli bussi, jossa kumilautat olivat vielä peräkärryssä perässä. Hengissä kuitenkin selvittiin lähtöpaikalle. Lähtöpaikalla laitettiin varusteet kuntoon ja siirryttiin kuuntelemaan turvallisuusohjeita. Luento oli erittäin hauska ja pelastautumiset näytettiin kuivalla maalla konkreettisesti hauskojen "mitä tapahtuu, jos et tee niin kuin opetetaan" -esimerkkien avulla. Turvallisuuskoulutuksen jälkeen jakauduimme lauttoihin. Meidän kuusikkomme sai oman lautan, jolle ohjaajaksi tuli japanilainen opas ja hänelle vielä tulkki, vaikkei mitään tulkkia oikeastaan olisi edes tarvittu. Kaiken kaikkiaan lauttoja oli kymmenkunta, joten joella kyllä porukkaa riitti. Alkumatka oli rauhallista menoa ja meillä oli hyvää aikaa opetella melomista ja eri komentoja. Aikaa riitti jopa aina välillä pieneen vesisotaankin, jota muiden lauttojen oppaat lietsoivat emmekä me kyllä jääneet yhtään tappiolle. Pikku hiljaa virta alkoi nopeutumaan, mutta taitavasti oppaamme lauttaa ohjasi. Välillä näytti siltä, että menisimme päin kallioseinää, mutta aina virta kuitenkin ohjasi meidät joelle päin. Sitten oli vuorossa ensimmäinen varsinainen koski. Vili ja minä istuimme etummaisina ja saimme tietenkin suurimman osan vedestä päällemme. Mutta hauskaa koskessa oli. Koskipätkän jälkeen oli jälleen pieni suvanto-osuus. Oppaat järjestivät siinä pientä lisäviihdykettä kiskomalla ihmisiä muista lautoista veteen. Meitäkin yritettiin, mutta istuimme lautalla niin tukevasti, ettei kiskominen onnistunut. Saimme myöskin ohjeita seuraavaa pidempää koski pätkää varten sekä lopun tunneliin. Seuraava koski olikin sitten hurjaa menoa. Vettä tuli lauttaan oikein kunnolla ja välillä vettä oli sisällä laitoja myöten ja me edessä istuvat saimme tietenkin pääosan päällemme, joten olimme todella märkiä. Koskenlasku huipentui lopputunneliin ja sitä seuranneeseen kunnon pärskyyn. Tunnelista on paha sanoa mitään, koska siellä oli sysipimeää. Tunnelin olivat rakentaneet kaksi kullankaivajaa tarkoituksenaan muuttaa joen virtausta ja helpottaa kullankaivuuta. Joki ei kuitenkaan ollut miehiä totellut, mutta hieno loppuhuipennus myöhempien aikojen koskenlaskijoille. Vili pääsi avustaviin ohjaushommiin ja luotsasi meidät tunnelin läpi. Sitten olikin tunnelin jälkeinen kunnon pudotus takaisin varsinaiseen jokiuomaan. Ja sitten kaikki hauskuus olikin jo valitettavasti ohi. Tosin reissun ehkä haasteellisin osuus oli vielä edessä, kun yritimme nostaa lauttaa peräkärylle pinon päällimmäiseksi. No, toisella yrittämällä se jo onnistui. Tukikohdassa meitä odotti lämmin sauna, joka hämärästi muistutti suomalaista, muttei ehkä ihan tarpeeksi. Sitten vaatteet päälle ja nauttimaan hintaan kuulunutta välipalaa.

Kaikki eivät olleet saaneet aamupäivästä tarpeekseen, vaan Queenstowniin palattuaan halusivat lisää adrenaliinielämyksiä. Koskenlaskun yllä oli Canyon Swing -benjihyppypaikka, jota Val, Charles, Juha ja Vili päättivät lähteä kokeilemaan iltapäivällä, Tiina lähtisi heidän mukaansa, mutta minä päätin jäädä Queenstowniin katselemaan paikkoja. Kävimme talollamme paistattelemassa helteessä päivää ja sitten muut lähtivät swingailemaan. Tuo oli siis eräänlainen benjihyppy, mutta siinä oli myös liuku mukana. Minä jäin hetkeksi talollemme järjestelemään tavaroita ja sitten lähdin keskustaan. Tähän asti olimme kulkeneet aina autolla, joka ei välttämättä olisi ollut tarpeen, kun keskustaan oli 10 min kävelymatka. Tosin matka oli alamäkeen. Keskustassa kiertelin kauppoja ja kävin yhdessä lukuisista internet-paikoista katselemassa kotimaan kuulumisia sekä tutkimassa sääennustetta parin päivän päästä alkavalle vaelluksellemme. Internetin käyttö nettikahviloissa on Uudessa Seelannissa halpaa, yleensä 5 NZD/tunti eli noin alle 3 euroa. Muiden paluuta odotellessani ehdin kiertää koko keskustan läpikotaisin ilman suurempia vaikeuksia. Aika ei kuitenkaan ehtinyt käydä pitkäksi ja pian törmäsinkin Charlesiin ja Valiin Hard Rock Cafeen -myymälässä ja kohta pian Tiina ja Juhakin ilmestyivät samaan paikkaan. Kun vielä löysimme Vilinkin, oli porukka taas kasassa. Kävimme syömässä pihvipaikassa ja sain kuulla hyppykokemukset. Charlesia lukuun ottamatta muut olivat innostuneet hypyistä niin, että olivat hypänneet toisenkin kerran.

Ruokailun jälkeen amerikkalaiset halusivat jäädä katselemaan kaupungin yöelämää ja me suomalaiset suuntasimme talollemme. Löysimme kaapista Taru Sormusten Herrasta kakkososan DVD:n, jota aloimme katselemaan; talomme oli tosiaankin hyvin varusteltu. Tai siis Vili ja minä katselimme, kun Juhan nojatuolista kuului viiden minuutin jälkeen tasainen kuorsaus. Elokuvan maisemat olivat totta tosiaan juuri sellaisia, missä olimme viimeiset päivät eläneet!

La 29.11.2003 Queenstown - Te Anau

Lauantaiaamuna oli sitten tullut aika jättää jäähyväiset hienolle talollemme ja Queenstownille. Aamutoimien ja pakkaamisen jälkeen suuntasimme vielä kerran keskustaan. Swing-hyppääjien piti saada valokuvansa, jonka lisäksi maksoimme vaelluksemme maksut jo täällä, jottei meidän tarvitsi niistä enää murehtia Te Anaussa. Näihinkin operaatioihimme saimme kulumaan ihan tarpeeksi aikaa ja päivä oli jo lähes puolessa, kun pääsimme lähtemään Queenstownista. Tunnin verran ajettuamme maisema muuttui jälleen melkoisesti. Tulimme entiseen laajaan jokilaaksoon, jota kukkulat ympäröivät. Tätä laaksoa pitkin sitten ajoimme Te Anauhun, joka sijaitsee saman nimisen järven rannalla. Järven toisella puolella siinsivät taas sitten Eteläalppien lumihuippuiset vuoret. Aloitimme kaupunkiin tutustumisen lounaalla, koska nälkä kurni suonissa, kun Queenstownin ja Te Anaun väliltä emme olleet huomanneet mitään ruokapaikkaa. Vilillä oli pieniä vaikeuksia alkukeittonsa ja myöhemmin myös pääruokansa saamisen kanssa. Kaikki tulivat kuitenkin lopulta ravituiksi.

Seuraavaksi suuntasimme Backpacker's-retkeilymajaamme. Paikan tason suhteen meillä oli pieniä epäilyksiä, mutta meillä kävi pienoinen tuurikin, kun saimme omaan käyttöömme kuuden hengen huoneiston, jossa oli vielä oma pieni keittiö-olohuonekin. Parvekkeelta avautui hieno maisema järvelle ja toisen puolen vuorille. Emme kuitenkaan majalla pitkään viihtyneet, vaan palasimme takaisin Te Anaun keskustaan. Ensimmäiseksi varasimme liput illan kiiltomatoluolaretkelle. Seuraavaksi kiersimme tuttuun tyyliin turistimyymälät ja yritimme löytää Vilille julisteita siinä kuitenkaan onnistumatta. Tutustuimme myös paikalliseen viinakauppaan, josta löytyi oluen ystävien taivas. Kaupassa ei olueille ollut kylmäkaappia, vaan kokonainen useamman neliön kylmähuone.

Kadun toisella puolella oli The Ranch -niminen ravintola, josta tähän saakka aina oikeassa ollut opaskirjasemme antoi hyvät arvostelut. Eikä se tälläkään kertaa ollut väärässä, ei tosiaankaan. The Ranch sai meidän asteikossamme erittäin ylistävät arvosanat. Ruoka oli todella hyvää, palvelu nopeaa ja erittäin ystävällistä, kaikille ruuat tulivat samaan aikaan ja ilmapiiri oli kaikin puolin mieluisa. Tiinan arvostelua tosin varmaan paransi 8% siideri, joka sisälsi 2.2 standardiannosta; tavallinen olutpullo sisältää 1.0 standardiannosta. Tähän paikkaa tulisimme vielä palaamaan neljän päivän kuluttua vaelluksemme jälkeen.

Veimme ostokset nopeasti retkeilymajallemme ja suuntasimme kohti kiiltomatoretkeä. Matka alkoi veneellä Te Anau -järven toiselle puolelle. Matkan aikana saimme ihailla upeita maisemia illan alkaessa pikku hiljaa hämärtyä. Ryhmästämme oli noin 2/3 japanilaisia turisteja, joita toki tähänkin asti oli varsinkin Queenstownissa ollut runsaasti. Mitta heihin alkoi kuitenkin vähitellen täyttyä, kun ilmeisesti Japanissa kapteenin kuulutus "edessä istuvat odottakaa paikoillanne rauhallisesti" tarkoittaa jotain ihan muuta. Siinä meinasi kaksi kertaa pidempi suomalainen jäädä jalkoihin, kun 30 japanilaista rynnii veneen hädin tuskin koskettua laituriin veneen takaosaan. Kiiltomatokeskuksessa näimme ensin multivisioesityksen luolien synnystä ja kiiltomadoista. Sitten oli luolakierroksen vuoro. Me toki jouduimme odottamaan vuoroamme viimeiseen ryhmään, koska jäimme aina japanilaisten jalkoihin, kun seuraava ryhmä pääsi lähtemään. Eipä meillä mihinkään kiire ollutkaan. Lopulta pääsimme luoliin. Osa matkasta kuljettiin veneillä ja osa kävellen. Näimme hienosti valaistuja putouksia luolassa ja hienoa veden virtausta. Ja tietenkin kiiltomatoja. Luolissa ei saanut kuvata, koska se häiritsisi matojen elämää. Olimme varmoja, että kielto johtui siitä, että siellä ei oikeasti ollutkaan mitään matoja, vaan ne olivat sinisiä led-valoja, jotka opas sytytti aina ryhmän tullessa. Led-valoja tai kiiltomatoja, joka tapauksessa pitkä vene kierros pilkkopimeässä luolassa täydessä hiljaisuudessa sinisten pisteiden kiiltäessä luolan katossa oli vaikuttava elämys. Kierroksemme aikana oli jo tullut pimeä ja pilkkopimeän järven yli suuntasimme takaisin Te Anauhun. Retkeilymajalla pakkasimme jo tavaroita huomisaamuna alkavaa Milford Track -vaellustamme varten ja sitten painuimme pehkuihin.

Kartta Milford Track -vaelluksesta Department of Conservation karttasivulla.

Sitten pääsisimme toden teolla vuorille vaeltamaan. Olihan koko ajatus Uuden Seelannin matkasta syntynyt vaellusteeman ympärille jollain Valin ja Charlesin kanssa tekemistämme Amerikan vaelluksista, taisi olla jo ensimmäisellä Mount Reinierin retkellä. Vaelluksemme olisi Milford Track, yksi Department of Conservationin Great Walks -sarjasta. Milford Trackia sanotaan maailman kauneimmaksi vaellukseksi 1900-luvun alussa julkaistun lehtiartikkelin mukaan. Paikalliset useimmiten ovat kyllä jo lieventäneet termiä "yksi maailman kauneimmista".

Aamulla kaikki olivat pirteinä liikkeellä ja itse asiassa kenties ainutta kertaa koko matkalla olimme etuajassa valmiina. Meidän piti olla DOC:n toimistolla kello yhdeksän ja retkeilymajalta oli noin 10 min kävelymatka sinne. Ajoimme automme turvaan retkeilymajan ruohoparkkipaikalle ja ennen puoli yhdeksään taivalsimme DOC:lle. Siellä ei sitten kulunut aikaa kuin 10 min paperiasioissa, joten meille jäi tunti aikaa pyöriä toimistolla ja katsella alueen historiasta kertovia näyttelyitä sekä tutkia myymälän antia. Lopulta bussimme tuli ja kipusimme sen kyytiin. Bussi kuljetti meidät Te Anau Downsiin, jossa siirryimme veneeseen, joka puolestaan kuljetti meidät Lake Te Anaun pohjoispäähän, josta itse vaellus alkaisi. Venematkan maisemat olivat komeat ja aurinko hemmotteli meitä. Tosin yläkannella oli melkoisen tuulista ja lakista sai pitää tosissaan kiinni. Komeita vuorikuvia yläkannelta kuitenkin sai.

Venematka päättyi Glade Wharfiin. Siellä purimme rinkat veneestä ja aloimme valmistautua vaellukseen. Ensimmäinen päivä olisi tosin vaivaiset 5 km tasaista jokilaaksoa. Amerikkalaistemme retki alkoi seuraavina päivinä tutuksi tulevalla deet-myrkytyksellä sandflyitä vastaan. Sandflyit eivät tosin vaivaa liikkeellä ollessa, koska ne ovat todella hitaita, mutta paikalla ollessa ne kyllä iskevät. Kävelimme pyökkimetsässä ja ihmettelimme valtavaa naavan määrää. Ilmansaasteet eivät ainakaan täällä olleet ongelma, jos naavan määrä siitä kertoo. Emme ehtineet juurikaan kuin aloittaa kävelyn, kun tulimme Glade Hauselle, joka oli opastettujen retkien ensimmäinen yöpymispaikka. Milford Track oli mahdollista kulkea joko opastetusti tai itsenäisenä retkeilijänä. Kummatkin yöpyvät majoissa, mutta palvelun taso on vähän eri. Me olimme siis itsenäisiä retkeilijöitä. Milford Track on todella suosittu, vuosittain noin 14 000 retkeilijää kulkee sen. Tämän vuoksi retkeilijöiden määrää on rajoitettu ja päivittäin maksimissaan 40 itsenäistä retkeilijää voi aloittaa vaelluksen.

Glade Hausen jälkeen ylitimme Clinton-joen pitkää riippusiltaa pitkin. Clinton-nimi herätti Vilissä ja amerikkalaisissamme hilpeyttä, onhan heidän kotikaupunkinsa myös Clinton. Leveä ja erittäin hyväkuntoinen polku seurasi jokea. Ihastelimme joen kirkasta vettä ja veden upeita värejä, jotka vaihtelivat vaaleansinisestä tumman vihreään. Vesi oli todella kirkasta, sillä pohjan näkyi selvästi useiden metrien syvyydessäkin. Vähän ennen majapaikkaamme oli noin 10 m nousu, joka sekin tuntui jaloissa ihan mukavasti. Ensimmäisen päivän vaellus päättyi kuitenkin noin tunnissa, kun saavuimme Clinton Hutiin. Meillä ei ollut ihan tarkkaa kuvaa majojen varustetasosta, muuta kuin mitä esitteissä oli puhuttu patjoista ja kaasuhelloista. Clinton Hutissa oli kaksi majoitusrakennusta, joista molemmissa oli parikymmentä sänkyä, joissa oli ihan kunnon patjat. Lisäksi oli erillinen keittiörakennus, jossa oli runsaasti kaasulevyjä. Tämän lisäksi oli erillinen pesurakennus, jossa oli myös oikeat vesivessat. Varsin ylellistä siis suomalaisiin autiotupiin verrattuna, telttamajoituksesta nyt puhumattakaan. Aurinko paistoi lämpimästi ja oli mukava syödä eväitään terassin pöydissä. Majan helikopterikentältä oli upeat näkymät vuorille, joita tietenkin hämmästelimme.

Iltapäivällä lähdimme kiertämään suoluontoreitin ja otimme myös uimavarusteet mukaan, josko joessa pulahtaisimme. Suokierroksella näimme komeita puita ja avoimelta alueelta oli jälleen upeat näkymät jokilaaksoa ympäröiville vuorille. Jokilaakso oli jäätiköiden muodostama U-laakso eli pohja varsin tasainen ja sitten vuoret nousevat lähes pystysuoraan laaksosta. Kierroksen jälkeen palasimme joenrantaan ja helteisen päivän kunniaksi päätimme uskaltautua uimaan. Vesi oli tosin jääkylmää johtuen tietenkin, että joki tuli vuorien jäätiköiltä. Pikainen pulahdus oli ihan riittävästi ja piristi kummasti. Haittapuolena oli, että vedestä noustua sandflyit olivat saman tien kimpussa ja purivat todella kipeästi. Sandflyita suurempi ongelma syntyi, kun digikamerani päätti myös viilentyä ja "hyppäsi" veteen. Juha sen kuitenkin urhoollisesti pelasti. Kamera kuitenkin kostui sen verran pahasti, että siitä tuli kuivausyrityksistä huolimatta entinen kamera. Näin ollen tämän uintiretken jälkeen Milford Trackin -kuvat ovat muiden varassa. Kuivatellessamme itseämme näimme myös, kun kolmen hengen ryhmä saapui kalaretkeltä sivujokea pitkin. Yhdelle kaverista kävi jokea kahlatessa huonosti, kun hän kaatui jokeen rinkka selässä eikä meinannut päästä joesta pystyyn, sen verran virtaava joki oli.

Syötyinä palasimme majalle. Päätimme osallistua uudelleen suokierrokselle, nyt majan vartijan Suen johdolla. Kierros alkoi ilmeisen tahallisesti samalta paikalta, jossa olimme olleet uimassa ja jouduimme uudelleen sandflyitten syötäväksi. Kierroksella Sue kertoi kasveista ja muusta luontoon liittyvistä asioista, erityisesti linnuista. Tosin pääosan huomiosta vei Suen hauska englannin murre.

Nälkä alkoi pikku hiljaa vaania ja kun majalla ei mitään sen kummempaa tekemistä ollut ryhdyimme ruuanlaittoon. Minä olin Queenstownista hankkinut uusiseelantilaisia pakkasmuonia, joihin lisättiin vain kiehuva vesi. Ensimmäisen päivän annos oli pastaa ja lihaa. Ruoka oli hyvää ja yllättävän maustettua verrattuna eurooppalaisiin ja amerikkalaisiin vastaaviin annoksiin, melkein Harrin itse kuivaamien ruokien tasolla. Ruokailun aikana jutustelimme myös muiden vaeltajien kanssa ja porukkamme oli sangen kansainvälistä. Saksalaisia oli useampiakin, amerikkalaisia, englantilaisia, israelilaisia, japanilaisia, taiwanilaisia, ausseja, malesialaisia, Pohjoismaita meidän lisäksemme edusti tanskalainen pariskunta. Uusiseelantilaiset olivat selvä vähemmistö, itse asiassa mieleen muistuu vain yksi, joka oli saksalaisten ystäviensä kanssa. Iltasella oli vielä majakokous, jossa Sue opasti meitä reitin tavoille ja kertoi seuraavan päivän reitistä. Meitä hämmästytti tieto, että vain viikkoa aikaisemmin osa jo kulkemaamme reittiä sekä seuraavan päivän reitti oli ollut pahasti tulvan alla, ja osa seuraavan päivän reitistä oli ylitetty helikopterilennoilla. Illalla kävimme vielä pienellä kävelyllä ja ihailimme auringonlaskua helikopteripaikalla. Sitten olikin aika siirtyä yöpuulle.

Yö oli sujunut rauhallisesti, enkä ollut kuullut mitään metsätöitä (lue: kuorsausta), joita majassamme oli yön aikana harrastettu. Joitain muitakin oli jo hereillä, kun me aloimme nousta makuupusseistamme. Aamu oli sangen viileä ja fleece oli ihan tarpeen. Olimme laaksossa aamuauringon säteiden ulottumattomissa. Aamupalat kokkailimme ja paikallinen pikapuuro isoine omenapaloineen oli varsin herkullista. Sitten rinkat selkään ja matkaan. Reitti seuraili Clinton-jokea metsässä. Kävimme katsastamassa vanhan majapaikan, jolta maja oli purettu, kun se oli jatkuvasti uhannut vajota jokipenkalta alas. Kävellessä oli vaikea uskoa, että joki oli viikko sitten tulvinut ja polku oli ollut veden alla, niin tasainen polku nyt oli ja joki kaukana polulta. Vastarinteessä näkyivät Hirere-putoukset, jotka tosin kärsivät lievästi veden puutteesta ja olimme nähneet niistä komeampiakin kuvia kuin mitä ne tällä hetkellä olivat.

Matka jatkui ja tapasimme lintututkijan, joka tutki kiwi-lintuja. Sellaisia oli kuulemma illalla kuulunut ja nyt hän oli menossa etsimään niitä. Clintonin laakson kiwit ovat istutettuja ja niillä on radiolähettimet, joten kaveri etsi niitä hauskannäköisen antennin avulla. Piipahdimme Hidden Lakella, jonka piti olla hyvä uintipaikka, mutta nyt vesi oli sen verran matalla, ettei mutaiselta näyttänyt pohja houkutellut. Avoimilta paikoilta alkoi näkyä myöskin Mackinnon Pass, jonka yli kipuaisimme. Lounastauko Bus Stopilla ei houkutellut, sen verran ankealta paikka vaikutti. Paikan tarkoitus selvisi vasta sadan metrin päässä, kun ylitimme joen, joka tulviessaan olisi saattanut olla hankala kohta. Nyt uoma oli suurin piirtein kuiva. Kävimme myöskin Pompolona Hutin pihalla. Sopivaa lounaspaikkaa ei löytynyt, mutta mukava jutusteluhetki henkilökunnan kanssa kuitenkin. Pompolona oli jälleen näitä opastettujen retkien majoja. Kuulimme, että opastettujen retkien osallistujien keski-ikä on noin 50 vuotta ja edellisenä aamuna joukossa oli ollut 78-vuotiaskin. Ruokala näytti kuin parhaimmalta ravintolalta ja kahden hengen huoneissa oli omat suihkut ja vessat. Pelkkä ruokalistan lukeminen sai veden kielelle, täydellinen kolmen ruokalajin ateria viineineen. Päätimme, että joskus 30 vuoden kuluttua tulemme takaisin tänne opastetulle retkelle.

Matka jatkui ja löysimme sopivan ruokapaikan käyttämättömien varasiltojen rakennuspaikalta. Lounaan jälkeen matka jatkui alueelle, jossa talvella oli ollut pahoja lumivyöryjä. Polun paikkaa oli vähän siirrelty ja paikka paikoin oli pätkiä, joihin ei saanut pysähtyä. Toki pahin lumivyöryaika oli tältä keväältä jo ohi, mutta turvallisuus ennen kaikkea. Edessä oli pieni jokiylityskin, jossa minun vedenpitävistä vaelluskengistä ja vaellussauvoista oli ehkä kohtuutonkin etu, kun muut yrittivät päästä kiviä pitkin matalan uoman toiselle puolelle. Pieni sivukoukkaus vei meidät Mirror-järvelle, jonka lähellä pääsimme lumiluolaankin. Luolan sisälle uskalsi vielä mennä kastumaan, vaikka sen päivät alkoivat olla luetut, sen verran sulamisen merkkejä jo oli. Vielä oli edessä kohtuullinen nousu Mintaro Hutille, vaikka ei se mitenkään erityiseltä loppuen lopuksi tuntunut. Olimme selvinneet päivän vaellusurakasta vähän yli viidessä tunnissa, kun kuusi tuntia oli ohjeaika. Päivä oli ollut varsin lämmin ja juomavesi oli meiltä oikeastaan loppu, kun saavuimme majalle. Useat jatkoivat matkaa kuta kuinkin suoraan Mackinnon Passille, kun meitä oli edellisenä päivänä kehotettu nousemaan sinne, jos sää olisi hyvä, koska sää alueella oli vaihteleva ja Mackinnonin maisemiin kannattaisi panostaa. Me päätimme kuitenkin vielä hetken miettiä asiaa.

Mintaro Hutilla kaikki asuivat samassa talossa. Osa alakerrassa ja osa vintillä. Me majoituimme suosiolla ylös, kun ensin ehtineet olivat vallanneet alakerran huoneet. Majoittautumisen jälkeen lähdimme tutkimaan uintimahdollisuuksia. Mintaro Lakelta löytyikin sopiva paikka, kun viitsi mennä vähän kauemmaksi ensimmäiseltä uomalta. Uintiin meno vaati tällä kertaa hieman enemmän rohkeutta, koska tuuli oli viileä ja aurinkokin osan aikaa pilvessä. Lopulta kaikki Tiinaa myöten pulahtivat jääkylmässä järvessä, joka oikeastaan oli joen leventymä. Esimerkkimme rohkaisi myös saksalaistytön uimaan, vaikka hän oli sitä jo pidempään penkalla empinyt. Uintireissullamme näimme ylhäällä vuorien jäätiköillä useita lumivyöryjä. Kaukaa katsottua ne näyttivät varsin vaatimattomilta, mutta laaksoon saakka kuulunut jylinä kertoi enemmän niiden voimasta.

Iltapäivä oli venynyt jo sen verran pitkälle, että päätimme jättää harjanteelle nousemisen huomiseen, jolloin joka tapauksessa sinne menisimme. Luotimme hyvään onneemme sään suhteen. Lepäilimme yläkerrassa ja taisipa melkein jokainen vähän torkahtaakin. Sitten olikin jo päivällisen vuoro. Minulla oli kasvisateria, joka oli jälleen erinomaisen maistuvaa. Lounaan jälkeen keittelimme teet, jota nautimme asiaan kuuluvasti viskin kera. Saimme seuraksemme hauskan saksalaispariskunnan, joista tyttö opiskeli Australiassa ja he piipahtivat myös Uudessa Seelannissa, kun poika oli tullut jouluksi Australiaan. Juttelimme kaikkea mukava ja kehuimme kovasti Suomea. Poika oli tosin joka tapauksessa tulossa ensi kesänä Jyväskylään. Majakokous oli varsin naseva, mutta sisälsi kuitenkin pari hyvää vinkkiä huomiseen vaellukseen. Väsy iski minuun varsin aikaisin ja painuin nukkumaan. Onnellisena nukuin, kun illalla kuulemma oli ollut melkoinen rapina, kun kukin vuorollaan oli etsinyt rinkkojen muovikasseista tavaroita.

Yöllä satoi, sateen voimakkuudesta tosin on vaikea sanoa mitään, koska peltikatolla sade kuulosti varmasti rankemmalta kuin mitä se oli. Yöllä oli todella pimeä eikä majassa nähnyt yhtään mitään siitä huolimatta, että nukuimme ikkunan vieressä. Lisäksi yläkerrassa oli kuuma ja kuorsaus oli melkoinen. Kaikesta huolimatta nukuin varsin kohtuullisesti. Aamulla meidän joukkomme oli selvästi ensimmäisenä ylhäällä ja muut varmaankin kirosivat melskaamistamme. Meidän jo lopetellessamme aamupalaamme, muut vasta heräilivät. Tiesimme päivän urakan melkoiseksi ja halusimme varhain liikkeelle. Vaikka itse asiassa lähdimme majalta liikkeelle vain 15 min eilisaamua aiemmin eli oikeastaan muut vain venyttivät aamuaan.

Nousu Mackinnon Passille oli varsin mehevä. Nousua kertyi lyhyellä matkalla Mintaro Hutin 600 metristä harjanteen reiluun 1100 metrin korkeuteen. Erityisen mielenkiintoinen osuus oli pätkä, jolla lumivyöry oli vienyt osan polkua ja tilapäinen polku oikaisi yhden siksak-kurvin pystysuoraan rinteeseen. Osalle pätkää oli laitettu köysiä vaeltajien avuksi, mutta tosi mieshän nousi senkin pelkkien sauvojen avulla. Muilta osin rinne oli varsin tasaista siksak-nousua ja huippu lähestyi tasaista tahtia. Noustuamme puurajan tuntumaan, polun varrella alkoi näkyä upeita alppikukkia, jotka olivat juuri parhaassa kukassaan. Aurinkoisessa säässä nousimme vielä puurajan yläpuolella ja ihastelimme takanamme aukeavia maisemia Clinton-joen laakson suuntaan, jota olimme kaksi päivää taivaltaneet.

Lopulta ylämäki päättyi ja saavuimme Mackinnonin muistomerkkinä toimivalle kivipaadelle. Paaden takana aukesi näkymä harjanteen toiselle puolelle Arthur-joen laaksoon. Ymmärsimme nyt hyvin, miksi Mintaro Hutin valvoja oli sanonut, että paadelta täytyy kääntyä oikealle, jos sää on sumuinen ja näkyvyys muutama metri. Harjanteelta oli nimittäin muutaman sadan metrin täysin pystysuora pudotus alas päin. Yksi kalliokieleke oli aivan täysin tyhjän päällä ja toki itsensä kielekkeellä piti kuvauttaa. Näkymä Arthur-joen laaksoon oli huikaiseva ja jälleen näimme lumivyöryjä vuorten rinteillä. Muistopaadelta jatkoimme matkaa harjanteen suojamajaa. Lähdettyämme lennähti muistopaaden päälle kea-papukaija. Hieman alempana näimme myös seuraavia vaeltajia nousemassa kohti harjanteen huippua. Tähän asti olimme taittaneet matkaa ensimmäisinä. Vähän ennen majaa ohitimme vaelluksen korkeimman kohdan 1154 metriä, joka lukuna ei tunnu sinällään korkealta, mutta lähtötaso oli 150 metrissä, joten nousua oli kyllä riittänyt. Majalle saapuessamme pihaan lennähti myöskin viisi kea-papukaijaa selvästi herkkupalojen toivossa. Majassa söimme välipalaa ja lepäilimme hetken rankan nousun päätteeksi.

Sitten alkoi laskeutuminen alas. Ja jos oli nousu ollut jyrkkää ja kohtuullisen rankkaa, niin alaspäin laskeutuminen sitä vasta olikin. Alku oli kyllä suhteellisen loivaa ja hetken ihastelimme polun vieressä astellutta lentokyvytöntä weka-lintua. Lumivyöryuhan takia jouduimme käyttämään jyrkkää oikotietä alas. Kaiken lisäksi oikotie oli varsin kapea, kivinen ja paikka paikoin huonokuntoinenkin. Etenemisemme oli varsin hidasta ja pysähtelevää. Val ja Charles erkanivat meistä suomalaisista ja tulimme hitaammin perässä. Ylitimme Roaring Burn -joen riippusiltaa pitkin ja kuljimme ja ihastelimme Dudleigh Falls -vesiputouksia. Polku parani hieman, mutta ehkä väsymyksestä johtuen vauhtimme hidastui entisestään eikä Quintin Hut tuntunut tulevan vastaan millään. Viimeiseen mailiin (1.6 km) meiltä kului tunnin verran aikaa. Ei se Quintin Hut ollut minnekään kadonnut, ja lopulta saavuimme perille.

Quintin Hut on pääasiassa opastettujen retkien majapaikka, mutta itsenäisillekin oli varattu huone. Söimme lounaan huoneessa, jossa oli tiivis ja hikinen tunnelma. Ulos ei kuitenkaan ollut mitään asiaa, sillä siellä odotti käsittämätön sandfly-armeija. Jopa kenkien sitominen ulkona oli täyttä tuskaa, puhumattakaan, että siellä olisi vapaaehtoisesti ollut. Ylivoimaisesti pahin paikka tähän mennessä. Quintin Hutilta matkamme jatkui Sutherland Falls -vesiputouksille. Sutherland Falls on peräti 580 metriä korkea vesiputous. Joskus sitä pidettiin maailman toiseksi korkeimpana vesiputouksena, mutta tarkemmat mittaukset osoittivat sen viidenneksi tai kuudenneksi korkeimmaksi. Quintin Hutilta putouksille oli noin puolen tunnin kävelymatka. Ja olihan putouksilla valtavasti korkeutta, varsinkin, kun viimeinen kolmesta askeleesta putosi käytännössä vapaalla pudotuksella yli 100 metriä. Edellisenä päivänä oli annettu ohjeet, että putouksen taakse pääsee, kun tietää, mistä mennä ja on riittävästi seikkailuhenkeä. Ja meiltähän sitä löytyi, tai siis Juhalta, Vililtä ja minulta. Itse olin varautunut shortseilla ja sandaaleilla, Juha ja Vili eivät sen sijaan olleet varautuneet. Shortsien vaihtoni sai tosin lievää hämminkiä aikaan muissa vaeltajissa, erityisesti tanskalaisissa, putouksen juurella. Kiersimme putouksen vasemmalta puolelta sen taakse ja touhu oli märkää ja meteli muualla kuin putouksen takana oli huumaava. Mutta elämys oli valtaisa, vaikkei juuri mitään nähnytkään, kun tuuli painoi vettä vasten kasvoja. Aivan mahtavaa! Esimerkin voima oli jälleen valtava, sillä tanskalaispoika seurasi meitä putouksen taakse. Palattuamme olimme aivan litimärkiä, erityisesti Juhan ja Vilin vaelluskengät olivat sangen kosteat. Sandaalit olivat ihan hyvä ratkaisu. Tanskalaisparista tuli muuten mieleen, että heillä oli varsin selkeä työjako: poika kantoi molempien tavarat ja tyttö vesipulloaan!

Märkinä tallustelimme takaisin Quintin Hutille. Tunnelma Hutilla oli entistä kosteampi ja halusimmekin nopeasti eteen päin. Minulla riitti energiaa vielä loppupäivälle ja päätin ottaa pikapyrähdyksen Dumpling Hutille. Matkaa olisi noin 3.2 km ja ohjeaika 1 tunti. Laitoin vauhdin päälle ja reipasta tahtia etenin. Maisemia voi toki ihastella kovemmastakin vauhdista, joten se ei tuottanut ongelmia. Vajaan puolen tunnin jälkeen sain Valin ja Charlesin kiinni ja kohta olimmekin Dumpling Hutilla. Aikaa Quintinilta minulla kului noin 35 minuuttia, pari minuuttia olisi voinut vielä petrata, jos olisin tullut lopunkin yksikseni.

Varasimme sängyt ja totesimme, että sandflyt olivat täälläkin varsin pahoja eikä huoneen ovat voinut pitää hetkeäkään auki. Vähän ajan kuluttua Tiina, Juha ja Vilikin saapuivat. Loppupätkän hekin olivat selvittäneet ihan kunnialla. Tosin Tiina voipui kyllä sängyn pohjalle heti saatuaan kengät jalasta. Väsymystäkin pahempia vaurioita oli syntynyt, kun uusiseelantilaisen kanssa ollut saksalaistyttö oli taittanut jalkansa, mutta oli lainannut Valerien vaellussauvoja, joiden avulla pääsi Dumpling Hutille. Illalla majan vartija onnistui järjestämään hänelle helikopterikyydin Milford Soundiin, kun hän tuskin olisi viimeisen päivän reissua selvittänyt. Illan majakokouksessa oli myöskin toinen huolenaihe, kun yksi amerikkalaistyttö oli vielä matkalla. Hän kuitenkin selvisi kohtuullisissa voimissa perille, vaikkakin vasta juuri ennen pimeää. Syy myöhäiseen saapumiseen kyllä tytöltä selvisi, kun hän oli nukkunut aamulla pitkään huomaamatta, että muut olivat jo matkaan lähteneet. Jostain syystä minua pidettiin aamuvirkkuna ja sovimme, että herättäisin Hollyn seuraavana aamuna, ettei hän vaan myöhästyisi venekyydistä. Ja tämähän oli minulle vain kunnia.

Hämmästykseksemme keittorakennuksessa eivät sandflyt vaivanneet ollenkaan, vaikka ovetkin olivat auki. Laitoimme raskaan päivän jälkeen päivällistä. Minulla oli vaelluksen kruunuksi lammasta alfredo-kastikkeella. Ai kun oli hyvää, tämä jo oikeastaan voitti Harrinkin muonat. Meidän porukassamme kaikki olivat säästelleet herkkuateriat viimeiseksi ja ruuat kiersivät sosiaalisesti kaikkien maisteltavina. Valin ja Charlesin pitsan paisto sai hieman mausteista vaikutusta, kun he olivat unohtaneet rasvan kotiin ja käyttivät minun salamiani rasvan korvikkeena. Mukamas liian tulista, no way! Illan mittaan jälleen juttelimme hampurilaisen pariskunnan kanssa, kuten edellisenäkin iltana. Seurassamme viihtyi myös se uusiseelantilainen, jonka kaveri oli taittanut nilkkansa. Kaiken kaikkiaan porukkamme oli oikein hauskaa ja seurallista, vaikka ympäri maailmaa tulimmekin. Olimme jo edellisenä iltana jutelleet porukan nuorimmaisen, 12-vuotiaan tytön ja hänen isänsä kanssa, ja nyt he olivat samassa 10 hengen huoneessa kanssamme. Aika kova tyttö ikäisekseen, kun ei ollut juuri moksiskaan päivän noususta ja laskusta. Vähitellen ilta alkoi pimentyä ja oli aika painua pehkuihin raskaan päivän päätteeksi.

Aamulla herätys meillä oli jo kello 5:30. Eilisen päivän vauhtimme oli ollut sen verran hidasta, että päätimme ottaa varman päälle ja lähteä ajoissa liikkeelle; varsinkin, kun meillä oli aikaisempi kello kahden lautta Sandfly Pointista. Herätin myös jenkkitytön, joka kohtuullisen helposti nousikin sängystä. Tosin hänen huonekaverinsa eivät herätysreissustani oikein tykänneet, vaikka yritinkin olla mahdollisimman hiljainen. Olimme jälleen ensimmäisinä ylhäällä. Meitä seuraavana ylhäällä oli tuttuun tyyliin uusiseelantilainen kaveri, jonka kanssa eilen jutustelimme. Onneksi tämä oli viimeinen aamu, ettei meistä tullut liikaa rutiinien orjia. Joka tapauksessa me olimme jo valmiina lähtöön siinä vaiheessa, kun suurin osa muista vasta harkitsi heräämistä.

Viimeisen päivän reitti oli pitkä, yli 18 km, joskaan ei kovin vaativa korkeuseroilta, nousua kertyi noin 100 m ja laskua 150 m. Alkumatka kulki uusittua reittiä pitkin väistäen viime talven lumivyöryalueen. Etenimme varsin reipasta vauhtia ja pian olimmekin jo Boatshedillä. Sen jälkeen kuljimme hetken Mackay Creekin soistunutta suistoaluetta. Mackay Falls -putous toki oli komea, mutta edellisiltana kuulemamme mukaan "a f*cking water fall again". Enemmän hämmästystä herätti putousten vieressä ollut Bell Rock. Ison kiven lohkareen sisustan olivat kivet ja vesi kaivertaneet ontoksi ja sitten kivi oli keikahtanut kivivyöryssä ylösalaisin. Kivi oli kiilautunut siten, että onttoon sisustaan pääsi ryömimään. Nyt sitten tiesimme, miltä tuntuu olla kirjaimellisesti kiven sisässä. Kiven sisällä mahtui hyvin seisomaan eikä yli kahden ja puolen metrin korkeuteen ulottuva käteni tavoittanut kattoa.

Ihmettelyn jälkeen matka jatkui kohti Lake Adaa. Järven rannalla olikin pientä haastetta, kun polku kulki järveen tippuvaa rinnettä pitkin. Tällä kohtaa polku ei ollut luonnollinen vaan 1800-luvun lopulla vangit olivat hakanneet polun jyrkkään rinteeseen. Giant Gate Falls -putousten luona pidimme lounastauon sandflyitä väistellen. Aikaa meillä oli aivan riittävästi, sen verran ripeästi olimme aamun tunnit tulleet eikä matkaakaan olisi enää paljoa jäljellä. Juha laski aikansa kuluksi päivän aikana ylittämiämme siltoja ja päätyi lukuun 148. 150 ylittyi sitten vielä, kun venelaiturille jouduimme käyttämään paria lisäsiltaa. Loppumatka kulki läpi subtrooppisen sademetsän. Polku oli Giant Gate Fallsin jälkeen leveää ja erittäin helppokulkuista. Matka alkoi kaikesta huolimatta vähän painamaan jaloissa. Sitten kuitenkin hieman yllättäenkin Sandfly Point majoineen tuli metsän keskeltä eteemme. Olimme paikalla hyvissä ajoin vähän puolen päivän jälkeen ja veneen lähtöön olisi vielä melkein kaksi tuntia aikaa. Olimme taittaneet viimeisen päivän urakan reilussa viidessä tunnissa, kun ohjearvo oli 5-6 tuntia. Ihan hyvää vauhtia siis.

Olimme lukeneet hurjia juttuja sandflyitten määrästä nimikkopaikallaan. Loppujen lopuksi tilanne ei ollut kovinkaan paha. Veimme rinkkamme kuitenkin majan suojaan. Kävin tutkimassa tilannetta laiturilla ja tein selkeän päätöksen. Ei kun uimaan reissun päätteeksi. Sain Vilin ja Juhan mukaani ja niin pulahdimme edellisiin päiviin verrattuna varsin kohtuullisen lämpimään veteen. Pieni, joskin positiivinen, yllätys oli makeaa vettä eikä vielä vuonon merivettä. Vaihdoimme hieman puhtaampaa vaatetta ylle ja söimme viimeisiä eväitämme. Hauska yksityiskohta oli Milford Trackin päätösportti, johon ihmiset olivat jättäneet vaelluskenkiään. Osa kengistä oli sangen huonokuntoisia. Pikku hiljaa alkoi myös muita vaeltajia saapua Sandfly Pointiin. Ja myöskin veneemme saapui, mutta se jäi varsin kauas lähemmästä laiturista ja jouduimme vielä vaeltamaan muutaman sataa metriä rinkkojemme kanssa. Hollykin ehti ensimmäiseen veneeseen, vaikka varsinainen varaus hänellä oli vasta kello kolmen lauttaan. Tyttö oli sangen onnellinen selvittyään vaelluksesta.

Vene kuljetti meidän Milford Sound -vuonon upeiden maisemien kautta Milford Soundin kylään. Siellä oli järjestäjillä pallo hieman hukassa. Vasta useamman kyselyn jälkeen löysimme bussimme ja kuljettajamme. Busseja kyllä oli kymmenittäin, mutta vaeltajien bussista kukaan ei tuntunut tietävän. Myöskin bussikuljetuksen järjestelyt ontuivat ja pahiten uhriksi joutui ystävämme Hampurista. Edellisenä iltana oli meille sanottu, että kaikille olisi tilaa eikä olisi väliä, vaikka varaus olisi myöhempää vuoroon. Tämä koski kuitenkin vain venettä eikä bussia, ainakaan tänään. Bussiin nimittäin otettiin myös muita vaeltajia ja näin hampurilaispariskunta joutui jäämään odottelemaan Milford Soundiin kahden tunnin kuluttua lähtevää bussia. Tämä harmitti myöskin meitä, koska olimme jo vähän sopineet heidän kanssaan syövämme päivällistä Te Anaussa The Ranchissa. Kyytiin tuli sellaista porukkaa, että ainakin minulle jäi vähän sellainen tuntuma, että kuski taisi tehdä firaabelikyytejä virallisen ohessa.

Maisemat Milford Soundista poispäin vievällä tiellä olivat huikaisevat. Niitä ihastelimme alkumatkasta bussin ikkunasta. Ajoimme myöskin Homer-tunnelin läpi, josta päästyämme laakso oli aivan huikaisevan näköinen. Routeburn Trackin päätepisteestä (toinen Great Walks -reitti) otimme lisää matkustajia kyytiin. Heidän ulkonäöstään ja käyttäytymisestään päätellen he eivät taatusti olleet kävelleet koko neljän päivän reittiä, hyvä jos yhden yön olivat olleet reissussa. Milford Trackin väki oli paljon vahvemman näköistä ulospäin, mutta meistä jokainen torkkui bussissa, kun uudet matkustajat pulisivat koko matkan ajan Te Anauhun. Lisäksi meidän seuraamme bussin takaosaan tuli australialaisten noin kaksikymppisten ryhmä, joiden jutut olivat viisitoista kesäisten tasolla: "huomenna bussi lähtee puoli kahdeksan, joten tänään voi juoda vain kaksi pulloa viiniä, hihihiih". Paljon mieluummin olisin vaihtanut heidät saksalaispariskuntaan, varsinkin, kun joka tapauksessa pari ihmistä joutui seisomaan käytävällä.

Te Anauhun saapuminen oli varsinainen show. Kuski oli luvannut heittää mm. australialaiset heidän retkeilymajalleen. Kun saavuimme DOC:lle, kuljettaja mumisi jotain epämääräistä jatkokyydistä eikä kukaan oikein tajunnut, mikä oli homman nimi. Me onneksi tajusimme, että me jäisimme pois tässä. Samalla sitten jäikin suurin osa muistakin, koska kuski ei heitä olisi kuitenkaan majapaikoille vienyt. Samoin tavaroiden purkaminen oli show, koska niitä ei oltu pakattu missään järjestyksessä vaan sitä mukaa, kun ihmiset olivat bussiin tulleet. Näin ollen purimme sitten kaikki rinkat (siis me, kuski ei eväänsä tässä liikauttanut) ja pakkasimme takaisin bussiin jäävien tavarat. Tästä selvittyämme taivalsimme autollemme, joka odotti turvassa retkeilymajamme ruohoparkissa. Autolla kaikki oli kunnossa, vaikka se yksin muutaman päivän olikin ollut.

Teimme radikaalin päätöksen. Emme kävisi Te Anaussa pesulla, koska iltapäivä oli jo pitkällä ja meillä olisi vielä pitkä ajomatka edessä emmekä kokeneet olevamme erityisen likaisia, toivottavasti muutkaan eivät huomanneet ainakaan liikaa. Sen sijaan menisimme syömään The Ranchiin ennen kuin jatkaisimme matkaa kohti Invercargilliä. Ruoka ja juoma Ranchissä oli aivan uskomattoman hyvää. Erityistä kiitosta sai nopea palvelu nälkäisille vaeltajille. Hyvän aterian kruunasi vielä erinomainen jälkiruoka. Olutkin maistui vaelluksen päälle entistä paremmalle. The Ranch nosti arvosanaansa entisestään ensimmäisen vierailumme jälkeen hyvin lähelle täyttä kymppiä.

Täysin ravittuina olimme valmiit ajomatkaan Invercargilliin. Minä ryhdyin etupenkille kartanlukijaksi ja Vilin hereillä pitäjäksi. Muut olivat olleet sen veran nuutuneita bussimatkalle, että minulle lankesi tämä luottotehtävä. Ajomatkan aikana kukaan ei kuitenkaan pahimmin tainnut nukahtaa, joten sen kummempia ongelmia ei tullut. Te Anausta suuntasimme etelään Manapourin kautta Southern Scenic Route -maisemareittiä pitkin. Tie kulki kukkuloilla ja laaksossa ja parin pikku kaupungin kautta tulimme Eteläsaaren etelärannikolle. Rannikko oli taas valtaisan näköinen, kun korkeat tyrskyt iskivät rantakalliojyrkänteisiin. Tiellä ei valitettavasti ollut maisemienihailupaikkaa ja kun ilta alkoi jo hämärtyä emme halunneet tehdä mitään sivupoikkeamia päätieltä. Soitimme matkalta motellille, että tulisimme vasta myöhään. Tämä olikin varsin hyödyllinen soitto, sillä saimme myös ajo-ohjeet, jotka olivat yönpimeydessä tosi tarpeen. Ensinnäkin motelli oli Lornevillessä Invercargillin ulkopuolella, mutta meidän tulosuunnassamme. Ohjeet olivat tietystä tienristeyksestä 3.5 km eteen päin. Tämä oli hyvin tarpeellinen neuvo, koska tuo 3.5 km oli aivan pilkkopimeää tietä, vaikka valtatie olikin. Auton mittarin näyttäessä matkan huomasimme tien laidassa taulun, joka osoitti motellimme paikan.

Saimme jälleen meille erittäin sopivan huoneiston, jossa oli kolme makuuhuonetta. Sitten aloitimme huoltotoimenpiteet. Pyykkikoneet jylläämään ja ihmiset suihkuun. Puhdasta jälkeä syntyi ja pitkälti puolen yön jälkeen viimeinenkin pesukonevahti pääsi nukkumaan vaellusväsymyksiään pois.

Meillä ei ollut paikasta oikeastaan minkäänlaista aavistusta, koska yöllä oli ollut pilkkosen pimeää, kun olimme motellille tulleet. Aamuherätyksestäni päätellen olimme lähellä lammaslaidunta, koska määintä kuulosti aivan kuin se olisi ollut seinän takana. Pikku hiljaa kaikki alkoivat heräilemään ja aamutoimien jälkeen kokosimme tavaramme ja suuntasimme taas eteen päin. Ennen lähtöä kuitenkin katselimme motellin viereisessä aitauksessa olleita lampaita ja harjoittelimme lampaiden kieltäkin juttelemalla niille.

Päivän alkuun ajoimme Bluffin niemelle Invercargillin eteläpuolelle. Siellä kävimme katsomassa merkkipaalua, jossa oli kilometrit maailman suurkaupunkeihin; ei tosin Helsinkiin. Kävelimme myöskin rannalla. Sitten päätimme testata autoamme ja kipusimme Bluff Hill -mäen päälle. Mäen näkötornista avautui näkymät niin merelle kuin mantereellekin. Steward Islandin saarikin näkyi hieman utuisena. Sitten ajoimme takaisin Invercargilliin tankkaamaan. Huoltoasemalta ostin kertakäyttökameran, jos ja kun loppumatkastakin vielä jotain kuvattavaa löytyisi. Emme jääneet Invercargillia sen kummemmin tutkimaan vaan matka jatkui eteen päin. Suuntasimme edelleen pitkin Southern Scenic Routea pitkin Catlinsin alueelle. Päivä oli jo taas edennyt lounasaikaan, mutta ruokapaikan löytäminen oli sitten sitäkin hankalampaa. Löysimme yhden paikan, mutta se ei varsinaisesti ollut auki. He lupasivat kasata meille jotain, mutta päätimme kuitenkin jatkaa matkaa. Niagara Fallseilta löysimme sitten paikan, josta saimme ainakin jotain syötävää. Ulkona oli juuri ja juuri niin kylmää, ettei siellä viitsinyt syödä. Sisälle sen sijaan paistoi aurinko, jolloin siellä puolestaan oli varsin helteiset olosuhteet. Seuraava tutustumiskohteemme oli kivettynyt metsä. Se ei siis ole mikään pystymetsä vaan maassa olevaa kalliota, joka onkin kivettynyttä puuta. Laskuvesi oli alhaalla, joten pääsimme katsomaan tätä "metsää". Tosin sen hahmottaminen oli alkuun erittäin vaikeaa, mutta kun ymmärsi mitä etsiä, niin löysi kantoja ja puunrunkoja. Matkamme jatkui Catlinsin läpi välillä rannikon rantatörmillä ja välillä kukkuloilla. Osa matkasta oli päällystämätöntä tietä, joka meinasi käydä Vili-kuskimme ja matkustajienkin hermoille. Rehellisyyden nimissä täytyy todeta, että Catlinsin mainostaminen luonnonihmeenä tuntui aika paljon liioitellulta, ehkä viimeisen viikon luonnonihmeet olivat turruttaneet mieltä. Tokihan luonto hienoa oli, muttei nyt kovinkaan ihmeellistä.

Meillä oli pitkä ajopäivä, joten rajoitimme pysähdyksiä. Toinen pidempi pysähdys oli Nugget Pointissa. Majakalle kävellessämme näimme alhaalla meren rannassa merileijonia, joiden touhuja seurailimme. Ne olivat varsin kaukana alhaalla, mutta tarkalla katseella niitä saattoi seurailla. Majakalta ihailimme merta ja näimme lisää merileijonia. Nugget Pointin niemen toisella puolella oli pingviinien katselupaikka. Vaikka ei ollutkaan pingviinien aika, se oli vasta myöhemmin illalla, yksi keltasilmäpingviini tepasteli rannalla iloksemme. Keltasilmäpingviinit ovat melkoisen harvinaisia, sillä niitä elää vain 6000 yksilöä. Pingviini vaikutti sen verran hassulta, että epäilimme sen a) toimivan pattereilla tai b) jossain rantapusikossa lymyilevän vartijan, joka turistien tullessa päästää pingviinin irti ja ottaa kiinni sen turistien häivyttyä.

Meillä oli vielä yli 100 km ajettavaa seuraavaan yöpymispaikkaamme Dunediniin, joten taas tien päälle. Pitkän päivän päätteeksi saavuimme Dunediniin, joka olikin sitten vähän suurempi kaupunki eli Eteläsaaren toiseksi suurin Christchurchin jälkeen. Retkeilymajamme löytyi vaivatta. Saimme käyttöömme noin 10 hengen huoneen. Vili peruutti pakettiautomme taitavasti 10 metriä korkean jyrkän mäen päälle aivan ovemme eteen. Tilaa meillä oli ruhtinaallisesti ja kaikille olisi riittänyt alapetikin. Hieman viileä huone tosin oli, mutta lämpöpuhaltimet toimivat tehokkaasti. Harmiksemme ilta oli jo niin pitkällä, että olimme joutuneet luopumaan ajatuksesta kiertokäynnistä Speight'sin panimolla. Nälkä kuitenkin vaivasi ja lähdimme kaupungille. Kartanlukijamme väisti taitavasti kaupungin keskusaukion, josta olisi löytynyt useampikin ruokapaikka. Osa porukastamme halusi välttämättä syödä meren eläviä. Sopiva ravintola kyllä löytyi, mutta se oli varattu ja olisimme saaneet pöydän vasta reilun tunnin kuluttua. Erinäköisiä paikkoja puntaroituamme päädyimme jostain käsittämättömästä syystä kamputsealaiseen ravintolaan. No, annokset olivat halpoja. Hintaansa nähden ne olivat runsaita, mutta maku oli myös suhteessa hintaan. Joten se siitä, voihan välillä syödä vähän kevyemminkin. Ruokailun jälkeen jakaannuimme kahteen ryhmään. Tiina ja minä lähdimme etsimään nettikahvilaa ja muut lähtivät kävelemään ja pubikierrokselle. Nettikahvila löytyi McDonaldsin yhteydestä ja yhteys oli jälleen halpa, 3 NZD/30 min. Paluumatkalla emme Tiinan kanssa kiertäneet keskusaukiota ja melkein olisi tehnyt mennä vielä syömään oikeaa ruokaa. Pubikierrokseltaan muut tulivat ihan kohtuulliseen aikaan kotiin ja kuulemma hauskaa riitti vielä retkeilymajallakin, mutta minä nukuin kaikesta onnellisen tietämättömänä.

Aamupalalla saimme Tiinan kanssa kohtuullisen seikkaperäisen selvityksen illan kiertolaisilta. Tosin osa tarinasta jäi hieman epäselväksi, eikä pelkästään omasta syystäni. Minkä ihmeen satelliittilautasten avulla Vili ja Charles olivat huudelleet toisilleen? Aina ei ole kuitenkaan pelkästään haitallista, vaikkei ihan kaikkea ymmärtäisikään... Edessä olisi pitkä ajopäivä, joten lähdimme jälleen kerran ajoissa liikkeelle. Ensimmäiseksi suuntasimme Dunedinin keskustaan pankkiasioille. Juhan ja Tiinan kanssa tutustuimme myös skotlantilaisten tavaroiden kauppaan kiltteineen ja säkkipilleineen, sillä onhan Dunedin vanha skottikaupunki.

Ajomatkamme alkoi paluulla hieman taaksepäin eiliseen tulosuuntaan. Ajoimme Otagon niemimaalle, joka on kuuluisa erikoisesta luonnostaan ja erityisesti eläimistöstään. Rantatie niemimaan kärkeen oli melkoisen mutkainen, mutta maisemat olivat kyllä hienot. Niemimaan kärjessä sijaitsee Kuningasalbatrossikeskus ja kuningasalbatrosseja (royal albatross) halusimme erityisesti nähdä. Keskuksessa selvisi, että alue oli suojelualuetta ja sinne pääsi vain oppaan johdolla. Edellinen kierros oli juuri alkanut, mutta pääsimme mukaan hieman myöhässä. Aluksi kuulimme pienen luennon albatrosseista, tai missasimme kyllä pääosan luennosta. Sitten kapusimme niemen harjanteelle, jossa oli albatrossien katselurakennus. Sieltä näimme albatrossien pesiä. Linnuilla oli pesimisaika ja toinen pariskunnista hautoi pesällä ja toinen oli hakemassa ruokaa mereltä jopa useiden päivien ajan. Pesällä oleva lintu puolestaan nukkui pääosan ajasta energiaa säästääkseen. Näin ollen pesillä oli enemmän kuin rauhallista. Hieman huvitusta herätti, kun oppaamme oikein innostui, kun yksi linnuista avasi silmänsä ja hieman käänsi päätään: "se on hereillä, se on hereillä!". Alempana olleessa merimetsokolonnissa oli sen sijaan paljon enemmän liikettä ja katseltavaa. Olimme jo Milford Trackilla kuulleet pahasta pedosta nimeltä stout. Emme olleet päässeet yhteisymmärrykseen pedon suomenkielisestä nimestä. Sanakirja koti-Suomessa antoi nimeksi kärppä, muttei täytetty eläin ihan kotimainen kärppämmekään ollut. Uusi Seelantihan on siitä erikoinen paikka, ettei alkuperäiseen maaeläimistöön kuulu kuin kaksi nisäkästä, kaksi lepakkolajia. Kaikki muut nisäkkäät ovat ihmisen tuomia. Kärppäkin tuotiin alunperin hävittämään jäniksiä, mutta ne ovat hävittäneet paljon muutakin, mutteivät jäniksiä.

Kierroksen jälkeen aloitimme varsinaisen ajourakkamme. Edessä olisi yli 400 km pohjoiseen Akaroaan Banksin niemimaalla. Tankkaus ja lounastauon pidimme Palmerstonin kaupungissa. Ruoka oli oikein hyvää taas kerran ja ilmapiiri rauhallinen, joka puolestaan johtui siitä, että olimme ainoat asiakkaat koko ravintolassa. Jälkiruuaksi haimme jäätelöt läheisestä kioskista. Ja sitten taas tien päälle. Seuraavana nähtävyys oli Moerakin pyöreät kivet. Ne olivat täysin pyöreitä isoja kiviä, jotka oikeastaan olivat silikaattimuodostumia. Vuorovesi ja eroosio kuitenkin söivät kiviä ja pikku hiljaa kivet hajoaisivat. Näimmekin muutamia kiviä, jotka olivat haljenneet ikään kuin lohkoissa. Kivet olivat melkoisen erikoinen näky, kun ne täysin pyöreinä olivat rantahiekassa. Varsinkin kun kivet olivat myös varsin kookkaita, jopa parin metrin korkuisia.

Ja ei kun tiellä eteen päin. Ajoimme valtatietä pohjoiseen. Varmasti matkalla olisi ollut paljonkin nähtävää, mutta edessä olisi vielä paljon ajamista. Seuraava pysähdys oli Tin Shed -villavaatemyymälä Geraldinessa. Geraldine oli noin 10 min poikkeama valtatieltä. Myymälää ei kuitenkaan heti löytynyt. Onneksi Valin oppaasta löytyi kartta, jonka mukaan myymälä ei oikeastaan ollutkaan Geraldinessa vaan melkein ajamamme valtatien varrella. Meidän kannalta huolestuttavampaa oli, että oppaaseen merkitty aukioloaika oli jo mennyt umpeen. Päätimme kuitenkin käydä katsomassa ja paikka olikin vielä auki. Kertoivat, että odottelivat vielä illan viimeistä bussia ja sen takia olivat epätavallisesti myöhään auki. Katselimme villatuotteita ynnä muita vaatteita ja ostoksia kertyi runsaasti. Kauppaan tuli myös muita asiakkaita, kuten ihan oikea sika, jonka myyjät sitten häätivät ulos. Japanilaisturistien bussi käväisi paikassa, mutta meidän kuuden hengen ryhmämme osti varmasti enemmän kuin koko japanilaisbussi, jossa senkin pääostokset teki ryhmän opas. Paikan pihalla oli siis kotieläintarha, jonka kanat olivat taatusti suurimpia koskaan näkemiäni. Onneksi ne olivat häkin sisällä.

Ilta oli venynyt jo sen verran pitkälle, että Ashburtonin kohdalla päätimme syödä päivällisen, koska laskeskelimme, että kello olisi kymmenen ennen kuin olisimme Akaroassa emmekä halunneet jättää sen varaan, että löytäisimme niin myöhään ruokapaikkaa. Illan hämärtyessä oikaisimme Banksin niemimaalle upean auringonlaskun saattelemana. Yön pimeydessä ajoimme kohti Akaroaa. Maisemat olisivat olleet varmasti upeat, jos vain olisi jotain nähnyt. Tie oli melkoisen mutkainen ja korkeuseroja riitti, joten eteneminen hidastui. Vihdoin kello kymmenen jälkeen olimme perillä Akaroassa. Kaksi seuraavaa yötä olisimme motellissa, jossa meillä oli jälleen varattuna kolmen makuuhuoneen huoneisto. Majoittautumisen jälkeen me neljä suomalaista päätimme lähteä vielä pienelle kävelylle erityisesti etsimään aamupalapaikkaa ennen seuraavan aamun delfiiniuintiretkeä. Kahvila löytyikin heti motellin nurkan takaa. Samalla kiersimme koko Akaroan kylän. Perjantai-ilta oli hyvin hiljainen ja kaikki ravintolat olivat jo sulkeneet ovensa kellon yhdentoista maissa. Yhden avoimen paikan kuitenkin löysimme iltadrinkeillemme. Paikka oli jonkinlainen vedonlyöntibaari, jotka tuntuivat maassa olevan varsin suosittuja. Ikärakenne oli baarissa kuitenkin varsin nuori ja päättelimme kylän koko nuorison kerääntyneen siihen ainoaan auki olleeseen baariin. Yksien oluiden jälkeen palasimme motelliin yöpuulle. Amerikkalaisten huoneesta kuului jo melkoinen hirsien sahaus.

Aamupäivän ohjelmistoksi olimme edellisenä iltana varanneet delfiiniuinnin. Aamupalalle suuntasimme läheiseen kahvilaan, jossa söimmekin varsin tuhdin aamiaisen. Ja sitten suuntasimme delfiiniuintiretken toimistolle. Siellä puimme märkäpuvut päälle ja saimme räpylät sekä snorkkelit. Oppaamme kertoi meille myös Hectorin delfiineistä, joiden seuraan olimme menossa uimaan. Hectorin delfiinit ovat harvinaisia, pienikokoisia delfiinejä, joita oli helpoimmin nähtävissä juuri Akaroan alueella. Ryhmämme oli jälleen kansainvälinen, kun meidän kuuden lisäksi oli kaksi tanskalaista sekä eteläafrikkalainen isä kahden lapsen kanssa. Alkuopastuksen jälkeen siirryimme veneeseen, jolla ajoimme Akaroan sataman alueelle. Pitkään ei tarvinnut ajellakaan, kun näimme ensimmäiset delfiinit ja hyppäsimme veteen. Alkuun delfiinejä ei oikein näkynyt ja aioimme vaihtaa paikkaakin. Mutta hetkisen kuluttua alkoi delfiinejä tulla paikalle. Delfiinit ovat luonnostaan uteliaita ja niitä kiinnostaa kaikki vedessä liikkuva ja ääntä aiheuttava. Uimme vedessä ja oppaamme huutelivat veneestä, missä delfiinejä liikkui. Vedessä oli hieman vaikea nähdä eläimiä, mutta aina silloin tällöin niitä vilahteli lähempänä ja kauempana. Minä väsyin hetken päästä vedessä uimiseen ja nousin veneeseen. Veneestä delfiinit näkikin paljon paremmin. Ja delfiinit olivat veneestä paljon kiinnostuneempia kuin uimareista, vaikka muutama delfiini jäikin pyörimään yksittäisen uimarin ympärille. Kaiken kaikkiaan veneen ja uimareiden ympärillä pyöri parikymmentä delfiiniä, oppaat pitivät määrää poikkeuksellisen suurena. Pikku hiljaa muutkin nousivat vedestä ja aloitimme matkan takaisin Akaroan kylään. Matka oli varsin viileä ja lämmin takki oli vedessä polskimisen jälkeen tarpeen. Kuten lämmin suihkukin, kun rantaan pääsimme.

Delfiiniretken jälkeen jakaannuimme jälleen kahteen ryhmään. Tiina, Val ja Charles jäivät Akaroaan ostoksille, Vili, Juha ja minä suuntasimme pienelle päiväretkelle. Vili oli löytänyt Akaroan infotoimistosta opaslehdykän päiväretkelle Heritage Parkiin kukkuloilla Akaroan yläpuolella. Akaroan ympäristössä oli kyllä useitakin vaellusreittejä, mutta ne kulkivat yksityisillä mailla ja niille pääsi vain maksua vastaan ja harvemmin myöskään muutaman tunnin päiväretkelle. Polku ylös oli melkoisen jyrkkä. Ensimmäinen este oli pari valtavan kokoista lammasta polulla, jotka kuitenkin väistivät meitä. Lampaat olivat myöskin miinoittaneet polun tehokkaasti, joten sai olla tarkkana, mihin astui. Jyrkkä polku kulki ruohikkoisena lammasaitojen välissä. Reittiä ei ilmeisesti paljoa kuljettu, koska välillä piti arvailla, mihin suuntaan polku jatkuikaan. Lopulta saavuimme ylös puistoon. Ylhäällä tuuli melkoisesti ja takki oli tarpeeseen. Puistossa oli veistetty tuulen jumalan patsas ja ymmärsimme tarkoituksen viimassa hyvinkin. Muuten tähän puistoon oli istutettu erilaisia Uuden Seelannin puita. Hanke oli varsin tuore ja puut lähinnä taimia toistaiseksi. Puistokierroksen jälkeen suuntasimme alamäkeen. Kuljimme lehtikuusimetsän viertä pitkin ja ihailimme maassa olevia jättiläiskokoisia käpyjä. Osa laskureitistä kulki vain avointa niittyä pitkin ilman sen kummempaa polkua. Laskeutumisemme oli vauhdikasta, muttei välttämättä erityisen kontrolloitua. Alarinteessä oli myöskin mielenkiintoisia ajatustauluja, joiden ymmärtäminen vaati suurempaa ajattelua, mutta ehkä ne juuri sitä varten olivatkin: "chickens come from broken home". Loppumatka kulki tietä pitkin ja pian olimmekin takaisin Akaroan kylässä. Mukava kahden tunnin retki, varsinkin edellisen päivän ajomatkan jälkeen. Vatsassakin alkoi kurnia, joten piipahdimme syömään eilisillan pubissa, kun se matkan varrelle osui. Samaan aikaan meidän kanssamme oli myös poikaporukka, joka kaikesta päätellen oli ollut baarissa myös edellisenä iltana, kun kaverit odottivat ruokaa maaten sohvalla ja ruuasta kelpasi ainoastaan ranskalaiset ja liha, vihannekset jäivät koskematta.

Ruuan jälkeen löimme Juha ja Vilin kanssa vetoa, kuinka kauan kestäisi ennen kuin löytäisimme muut, kun lähdimme rantatietä kulkemaan. Tähän kului neljä minuuttia. He jatkoivat vielä ostoskierrostaan ja mekin kiertelimme vähän pikku putiikkeja. Ostokset saatiin tehtyä ja palasimme motellillemme. Illan ruokapaikka tuotti alkuun vähän ongelmia. Ostosretkue oli syönyt paikassa, jossa saisi hyvää meriruokaa, jota jotkut olivat koko matkamme ajan odottaneet. He olivat varanneet paikasta pöydän, mutta opaslehti sanoi, että paikkaan vaadittiin illalla muodollinen pukeutuminen. Soitimme paikkaan ja varmistimme asian, ettei meidän matkalaukuistamme löytynyt riittävän muodollista vaatetusta. Lähdimme rantakadulle ottaman neuvoa antavia ja etsimään toista ruokapaikkaa. Kulkiessamme ohi 71-ravintolan olimme perumassa varaustamme, kun tarjoilijat sanoivat, että kyllä vaatteemme hyvin illallakin kelpaisivat. Eli se siitä ongelmasta. Menimme viereiselle terassille juomaan oluet ennen ruokailua. Illallinen Seventyonessa olikin oikein maittava ja kaikilla oli tosi hauskaa. Erityisesti jälkiruoka oli herkullinen, koska paikan uusi kokki oli nimenomaan erikoistunut jälkiruokiin. Söimme oikein pitkän kaavan mukaan ja hauskaa siis riitti. Päätimme vielä jatkaa iltaa samassa pubissa kuin edellisenä iltana. Valerie tosin lähti heti kohta nukkumaan, mutta muilla ilta jatkui verraten kosteana. Paikassa meno oli vauhdikasta ja väkeä paikalla mukavasti, nekin pojat olivat taas menossa mukana, jotka iltapäivällä olivat poteneet edellisen illan krapulaansa.

Sunnuntaiaamu alkoi, kun saimme itsenäisyyspäivän toivotuksia toiselle puolelle maapalloa. Toki täällä jo oli seuraavakin päivä valjennut, mutta meidän aamumme aikaan Suomessa vietettiin presidentin vastaanottoa edellisenä iltana 11 tunnin aikaeron turvin. Jälleen kerran tavarat kasaan ja tien päälle. Juha unohti kännykkänsä motellille, jota sitten muutaman kilometrin ajon jälkeen palasimme hakemaan. Tie Akarosta poispäin tuntui päivänvalossa jopa vielä mutkaisemmalta kuin sinne tullessa. Lievää matkapahoinvointiakin esiintyi, joka tietenkin johtui pelkästään tien mutkaisuudesta. Edellisen illan illanvietolla ei ollut juuri mitään osuutta asiaan. Tankkasimme automme ja huomasimme, että tankin korkki oli jäänyt muutamaa päivää aikaisemmin Palmerstoniin. Huoltoaseman pitäjä kertoi, ettei tämä ollut mikään ainutlaatuinen ongelma ja antoi meille valittavaksi noin 20 korkkia, jotka olivat jääneet hänen asemalleen. Pienellä insinööri-jeesusteippi virityksellä saimme itsellemme uuden korkin.

Päivälle oli minulla omat suunnitelmani. Muut aikoivat ajaa pari tuntia Christchurchin pohjoispuolelle kuumille lähteille. Minä asetan kuumat lähteet samaan kategoriaan asteikollani kuin japanilaisen ruuan enkä niiden takia enää jaksanut autossa istua, joten päätin jäädä Christchurchin kaupunkiin, kun siellä oli viimeinen yöpaikkamme ja reitti kulkisi sitä kautta joka tapauksessa. Eli jäin yksinäni Eteläsaaren pääkaupunkiin ja muut ajoivat Hanmer Springsiin. Aamupäivää kulutin katselemalla kaupungin keskustaa, joka olikin varsin viehättävä. Kiertelin kauppoja ja ainakin matkamuistomyymälöiden tarjonta oli runsas ja hinnat olivat varsin edullisia muuhun saareenkin verrattuna. Osansa tähän oli joulualella, joka tuntui hieman hassulta, kun tälläkin tarkeni hyvin T-paitasillaan. Päivän iloisin uutinen oli käynti valokuvausliikkeessä. Ennen digikamerani veteen tippumista ottamani 150 kuvaa olivat säilyneet kortilla ja nyt ne poltettiin CD:lle taattuun turvaan. Christchurchin keskusta ei ollut mitenkään erityisen iso ja muutamassa tunnissa se oli varsin tarkkaan koluttu. Nettikahviloita oli joka nurkalla ja kolmella eurolla olisi saanut surffailla kolme tuntia, jos niin pitkään olisi netissä halunnut roikkua. Turisteja pyöri keskustassa runsaasti ja suurin osa heistä oli aasialaista alkuperää. Keskusta rakentui komean katedraalin ympärille, jossa kävin sisälläkin. Paikka oli siitä erikoinen, että sisällä valokuvaamisesta perittiin erillinen maksu.

Nelisen tuntia keskustaa kierreltyäni kävelin majapaikallemme, joka sijaitsi noin 10 minuutin kävelyn päässä keskustasta. Majapaikka ylitti taas kerran kaikki odotukseni. Meille oli vuokrattu retkeilymajan yhteydessä ollut huoneisto. Siinä oli kolmessa kerroksessa jälleen kolme makuuhuonetta, keittiö ja olohuone kaikilla hienouksilla sekä vielä oma autotallikin. Vaikka tämä olikin vain(!) rivitalossa, veti se vertoja Queenstownin talollemme. Tiina lähetti tekstiviestin, että he viipyisivät vielä jonkun aikaa. En jaksanut jäädä talolle odottamaan, vaan tein vielä pienen kävelyretken keskustaan ja ympäristöön.

Muut tulivat sitten seitsemän aikoihin kylpyläretkeltään. He olivat hyvinkin nälkäisiä, joten lähdimme heti syömään. Olin hieman tiedustellut ruokapaikkoja jo aiemmilla retkilläni, ja suuntasimme viiden minuutin kävelymatkan päässä olevaan Bohemian-ravintolaan. Siellä saimme taas herkullisen aterian, viimeisen päivällisemme Uudessa Seelannissa. Itselläni oli saksanhirveä, joka oli herkullisinta koskaan saamaani. Ruuan jälkeen Val, Juha ja minä kävimme vielä katsastamassa Christchurchin baarikatua. Yhdessä ravintolassa oli käynnissä yksityiset pikkujoulut. Touhu oli vähän erilaista kuin kotimaisissa pikkujouluissa, kun ihmiset olivat terassilla havaiji-paidoissa ja shortseissa, joulupukkikin oli tummaihoinen. Me joimme yhdet Tap Roomissa, jonka vessan altaat oli tehty kivestä ja seinällä oli kolme televisiota. Ovissakaan ei ollut kylttejä vaan postikorttimainen maalaus kertoi, oliko kyseessä naisten vai miesten huone. Loppuilta kului sitten tavaroita järjestellessä, sillä huomenna olisi edessä paluu Suomeen.

Viimeinen aamu. Aamu alkoi valtavalla tavaroiden järjestelyllä, vaikka se oli jo edellisenä iltana aloitettukin. Tavarat saatiin kuitenkin kasaan, vaikka joku oli selvästi laittanut tiiliskiviä minun laukkuihini. Aamupalalla syötiin kaikki ruoka, mikä oli jäljellä tai yritettiin syödä, sillä ruokaa oli liikaa. Tavarat pakattiin autoomme. Strategiamme aamupäivälle oli, että veisimme auton vuokraamoon, kiertelisimme kaupungilla ja sitten suuntaisimme lentokentälle. Kaikkien lennot lähtivät kello kolmen ja puoli viiden välillä, vaikka reitit olivatkin erit. Ongelmalliseksi osoittautui auton tankkaaminen, koska vuokra-auto piti palauttaa tankki täynnä. Bensa-aseman löytyminen oli kuitenkin haastava urakka. Kiertelyn jälkeen sellainen kuitenkin löytyi ja olimme valmiit palauttamaan auton. Ajoimme vuokrafirmalle, joka oli aivan keskustan vieressä. Saimme jättää automme ja tavaramme sinne ja sovimme kyydin lentokentälle kahdeksitoista.

Meille jäi vajaa pari tuntia aikaa kierrellä kaupunkia. Minulla ei oikeastaan enää mitään nähtävää ollut, koska olin jo eilisen päivän keskustaa kiertänyt. Opastin Vilin ja Juhan julistekauppaan, josta he viimein löysivät useampaan kertaan etsittyjä Uusi Seelanti -julisteita. Hajaannuimme tehokkaasti, me suomalaismiehet päädyimme jotenkin taas eilisillan Tap Roomiin. Tiina puolestaan tapasi tavaratalossa matkamme ainoat suomalaiset. Kahdeltatoista sitten kokoonnuimme vuokraamolle. Koko kaksi viikkoa urhoollisesti kuskinamme toiminut Vili joutui vielä kerran kuskiksi, kun kyytimme oli vielä lentokentällä ja vuokraamon väki katsoi parhaaksi, että ajaisimme itse auton kentälle, jossa heidän väki sitten ottaisi sen takaisin.

Kentällä jakaannuimme kukin omalle lentoyhtiölleen: Val, Charles ja Vili New Zealand Airin kotimaan terminaaliin, Tiina sen ulkomaan tiskille, Juha Quantasille ja minä Singapore Airlinesille. SIA:lla oli melkoinen jono. Matkalaukuissani oli tosiaankin tiiliskiviä, sillä tulomatkan jälkeen painoa oli tullut melkein 10 kg lisää. Tämä ei virkailijaa miellyttänyt ja jouduin siirtämään vähän tavaraa kevyisiin käsimatkatavaroihini ennen kuin laukut hyväksyttiin. Sitten pyörimme kentällä hetken ja päädyimme syömään.

Kentällä otettiin vielä viimeinen ryhmäkuva ja sitten olikin minun jo aika suunnata portille. Amerikkaan suuntaavat lensivät reittiä Christchurch - Auckland - Los Angles - Chicago. Kaikilla suomalasilla oli eri reiti: Tiina Chc - Sydney - Wien - Helsinki, Juha Chc - Sydney - Bangok - Helsinki ja minulla Chc - Singapore - Zürich - Helsinki. Edes Tiina ja Juha eivät lentäneet samassa koneessa Sydneyhin, vaikka lennot puolen tunnin sisään olivatkin.

Aivot lennoiksi taas off-asentoon, koska siitä, kun kone nousi Christchurchista siihen, kun kone laski Helsinki-Vantaalle kesti 34 tuntia sisältäen vajaan neljän tunnin odotuksen Singaporessa ja reilun kolmen tuntia Zürichissä. Paljoa ei jäänyt mieleen, vain jotain välähdyksiä. Välähdys 1: Singapore Airlinesillä palvelu toimi ja ruoka oli hyvää. Erityisesti Christchurch - Singapore -lennon possu oli parasta, mitä lennoilla olen koskaan saanut. Välähdys 2: Singaporen kentällä elektroniikka oli halpaa ja uusi digikamera tarttui haaviini. Olihan se vanha jo muutenkin vanhentunut. Välähdys 3: Zürichissä oli kaamea kaaos, kun kukaan ei tiennyt mistään mitään, kun uusi terminaali oli otettu vasta käyttöön. Kentän odotustilat eivät olleet kuitenkaan merkittävästi parantuneet ja suurinta viihdettä oli puhelu Tiinalle, joka odotti konettaan Wienissä. Välähdys 4: Kotimaisen lentoyhtiön lentoemäntä pystyy olemaan koko kolmen tunnin lennon hymyilemättä kertaakaan.

Pitkä lento päättyi kuitenkin lopulta. Helsinki-Vantaalla positiiviseksi yllätyksekseni matkalaukut tulivat perille, vaikka olin 100% varma, että ne jäisivät viimeistään Zürichin kentän kaaokseen. Upea reissu Uuden Seelannin alkukesään vain oli harmikseni ohi ja harmaa Suomi odotti. Mutta heti kun minulla on lomaa oikeaan aikaan ja rahaa tarpeeksi niin määränpäästä ei ole mitään epäselvyyttä.

Christchurchin lentokentällä Tiinan videofilmikuvaus päättyi legendaarisiin loppuhaastatteluihin, joissa kukin kertoi matkan parhaat (eli siis parhaista parhaimmat) hetkensä. Yllättävää, että jokaisella oli eri valinta, vaikkei mitään sopimusta ollutkaan, ettei samaa saisi sanoa:

miikka.kaira@danisco.com tai/or/oder miikka.kaira@suomi24.fi