Alussa Alo loi jumalat ja jumalat loivat mailman. Ei siitä sen enempää; maailma on ja pysyy ja ihmiset elävät siinä. Oppineet saattavat pohtia miksi näin on, ja papit saattavat yrittää vastata heille, mutta maanviljelijät ja kauppiaat tyytyvät toteamaan näin vain olevan ja jatkavat tavalliseen tapaansa.
Tunnettu Maailma toisaalta on jokseenkin pienempi kuin maailma, ja täysin eri asia. Se koostuu kaikesta mitä koskaan on piirretty kartalle. Ja kun sen ääriviivat oli kartalla, voitiin niiden väliin vetää rajoja. Rajat merkitsivät sitä, että osa Tunnetusta Maailmasta kuului Joillekin, ja toiset osat taas eivät. Tämä puolestaan teki Jotkut Muut kateelliseksi näille Joillekin, mistä oli seurauksena rajojen muuttuminen. Kakkien muutoksien seurauksena syntyi Keisarikunta. Se alkoi Durrinin kuningaskuntana, jonka alueella sijaitsi useita rautakaivoksia sekä kunnianhimoisia vallanpitäjiä. Maarlanti oli ensimmäinen vallattu naapurivaltio, mutta ei suinkaan viimeinen. Keisarikunta laajeni kolmensadan vuoden aikana valtaisaksi ja lopulta kaikki Tunnetun Maailman kahden mantereen olivat saaneet tuta sen voiman – missään vaiheessa Keisarikunta ei kuitenkaan onnistunut hallitsemaan kaikkia Tunnetun Maailman kuningaskuntia samanaikaisesti. Tilanne pysyi melko vakaana toiset kolme vuosisataa, mutta muuttui sitten yhtäkkiä kun kolme itäisen mantereen provinssia nousi vastarintaan samanaikaisesti ja menestyksekkäästi. Näinä päivinä Keisarikunta (virallisesti Hänen Majesteettinsa Durrinilainen Keisarikunta) kattaa yhä lähes koko Agelleran – läntisen mantereen. Yksittäiset provinssit ovat kuitenkin saavuttaneet yhä itsenäisemmän aseman vuosikymmenien ja vuosisatojen kuluessa Keisarien varmistaessa jäljellä olevien alamaistensa uskollisuuden yhä uusin lupauksin ja myönnytyksin taistellessaan samalla kapinoivia ryhmiä vastaan jossakin muualla.
Maarlanti on kuulunut Keisarikuntaan lähes vuosituhannen ajan. Se on todennäköisesti ainoa provinssi joka ei koskaan ole edes harkinnut kapinaa, sillä sen asema on monella tapaa edullinen; keskeisten akatemioiden oppineet ovat monin paikoin onnistuneet parantamaan elämänlaatua, työkaluja ja raaka-aineita on runsaasti saatavilla ja sodat sekä taistelut keskittyvät kauas Keisarikunnan ulkorajoille. Siinä missä Durrin alunperinkin oli sotaisa valtio on Maarlanti aina luottanut maanviljelyyn – Maarlannin asukkaat jättävät mielellään maailmanmullistukset muiden hoideltaviksi. Rohkeimmat nuorukaiset hakeutuvat akatemioihin jos heillä on siihen varaa ja armeijaan jos heillä ei ole. Kotiseuduilleenkin jäävät Maarlantilaiset kokevat tiettyä ylpeyttä siitä, että he asuvat Keisarikunnan ensimmäisessä provinssissa, ja he ovatkin lähes onnistuneet vakuuttamaan itsensä siitä, että jos he vain olisivat halunneet, he olisivat voineet luoda aivan oman Keisarikuntansa.
Maarlannin rikkaissa eteläisissä osissa hallitsivat aikaisemmin useat nimekkäät kauppiassuvut, joista eräiden kuiskittiin olevan aivan itse Keisarin korvan tuntumassa ja joista toiset käytännössä omistivat hänen valtaistuimensa. Yksi toisensa jälkeen nämä suvut ovat kuitenkin taantuneet, eikä Maarlannin kuningaskunnassa ole enää yhtään selvästi muita menestyksekkäämpää perhettä. Aateliston linnat ja hovit sijaitsevat kuitenkin yhä suurimmaksi osaksi etelässä, ja etelän lämpimistä ja mukavista kaupungeista käsin maan ylimystö myös johtaa villejä pohjoisia maa-alueitaan.
Pohjoisessa maisemaa hallitsevat suuret synkät metsät joista pientenkin peltotilkkujen raivaaminen on suuren työn takana, Marland ei ole Keisarikunnan pohjoisin provinssi, mutta jo täällä on selvää rajaseudun tuntua. Akatemioiden oppineet ovat suhteellisen harvinainen näky ja ihmiset uskovat vielä vanhoihin kansantaruihin. Kylät ovat pieniä, usein vain noin viidenkymmenen asukkaan keskittymiä joista löytyy tavallisimmin yksi seppä, joku joka osaa panna hyvää paikallista olutta ja jokunen parantavat yrtit tunteva vanha vaimoihminen. Lapset oppivat tavallisesti vanhempiensa ammatin, ja monet eivät koskaan käy pariakymmentä mailia kauempana synnyinpaikastaan. Vieraita katsotaan yleensä oudoksuen, elleivät he sitten ole kauppiaita, jotka toimittavat sanomalehtien virkaa kuljettaen uutisia ja juoruja kylien välillä. Aatelisten pohjoiset omistusmaat ovat syrjäisiä ja laajoja ja vaikeasti hallittavissa. Turvallisimman matkareitistön tarjoavat Keisarintiet, joita sotilaat partioivat säännöllisesti. Pienemmillä teillä vaanivat sekalaiset rosvojoukot, jotka elää kituuttavat harvojen matkalaisten kustannuksella.
Moni vanha tarina hirviöistä ja sankareista sijoittuu juuri pohjoisen metsiin, ja totta on, että nämä metsät ovat nielaisseet monta matkalaista sylkemättä koskaan ulos heidän luitaan. Vain puut tietävät, josko he ovat joutuneet metsästävien ihmissusien saaliiksi vai edellä mainittujen roistojen uhreiksi.
Rajametsä on suuri, pimeä metsä avian Maarlannin ja Taberian pohjoisella rajalla. Metsä ei oikeastaan kuulu kummallekaan kuningaskunnalle. Kun maiden hallitsijat tahtovat ylpeillä suurilla rikkauksillaan, mainitsevat he usein suuret metsänsä korkeine suorine puineen joista voisi rakentaa niin laivoja kuin linnojakin, mutta kun puheeksi tulevat huolestuttavat katoamiset ja epäilyttävät onnettomuudet tapahtuvat nämä luonnollisesti rajan toisella puolella, naapurimaan villeillä salomailla.
Rajametsän liepeillä sijaitsevissa kylissä puhutaan sekä Maarlannin että Taberian kieliä [Suomi/Englanti] yleisesti ja monet kylien asukkaista ovat käytännössä kaksikieliesiä. Nimi ”Rajametsä” on Maarlantilainen, Taberiankielellä aluetta kutsutaan Mistwoodiksi, mikä tarkkaan käännettynä tarkoittaa utumetsää.
Maarlannin hallitsijat ja aateliset ovat suurimmalta osin tyytyväisiä asemaansa, eivätkä varmaankaan ottaisi vastaan itsenäisyyttä Keisarikunnasta vaikka sitä heille tarjottaisiin. Luonnollisestikaan he eivät myönnä tätä Keisarille eivätkä kansalleen – muutenhan he menettäisivät arvokkaan neuvotteluvaltin etuuskeskusteluissa, ja saisivat niskoilleen alamaistensa päivittelyt laiskuudesta ja vastuuttomuudesta. Maarlannin hovi on suhteellisen pieni, ja moni aatelisnuorukainen on joutunut matkustamaan kauas ulkomaille löytääkseen itselleen puolison jolle hän ei jotakin kautta ole jo sukua. Aatelisperheet ovat hyvin vanhoja ja ylpeitä sukulinjoistaan.
Ulkopuolisen silmissä Maarlanti saattaa vaikuttaa nukkuvalta maalta. Se oli heräämäisillään kun Durrin sisällytti sen Keisarikuntansa, sillä se oli juuri itsekin yhdistynyt yhden hallitsijan lipun alle. Uusi vallanpitäjä onnistui kuitenkin tyynnyttämään ja peittelemään Maarlannin mukavaan petiin lämpimän ja turvallisen peiton alle ja vakuuttamaan maan torkkumisen terveysvaikutuksista. Maarlantia ei kuitenkaan tule erehtyä pitämään kuolleena; maalla on valtavat luonnonvarat ja paljon asukkaita, joista suurin osa asuu kylissä ja kaupungeissa etelässä. Jos Maarlanti joskus heräisi, se voisi helposti nousta hapertuneen Keisarikunnan vahvimmaksi provinssiksi.