- Kansantarujen Hyödyllisyydestä
C. Escherin laatima tieteellinen näkökulma
- Älä mene metsään
Pohjoisessa Maarlannissa kuultu tarina
Kansantarujen Hyödyllisyydestä
C.Escherin laatima tieteellinen näkökulma
Viimevuosina akateemiset piirit ovat osoittaneet tiettyä orastavaa kiinnostusta kansantaruihin ja uskomuksiin. Suurin osa töistä on kuitenkin keskittynyt yksittäisiin tarinoihin ja niiden mahdollisiin selityksiin, sekä niiden yhtymäkohtiin Hänen Majesteettinsa Keisarikunnan tunnetun historian kanssa. Jotkut virkatovereistani ovat puolestaan koettaneet asettaa ansoja ennennäkemättömille taruolennoille, jotta he pystyisivät todistamaan näiden olemassaolon. Tämä työ tarjoaa asiaan uuden näkökulman. Kirjoittaja on kerännyt ja analysoinut suuren määrän uskomuksia, ottaen huomioon niiden mahdolliset hyödyt. Kirjoittaja uskoo vahvasti, että sadut ja tarinat ovat olleet erinomaisen tehokas tapa välittää arvokkaita tietoja ja taitoja sukupolvelta toiselle. Ne ovat tarjonneet mahdollisuuden siirtää paikallisten viisaitten tietoa eteenpäin luku- ja kirjoitustaidottomalle yleisölle, ja luoda terveyttä ja hyvinvointia edistäviä toimintamalleja ilman monimutkaisia tieteellisiä selityksiä. Tässä tutkielmassa kirjoittaja pyrkii tukemaan tätä esittämäänsä teoriaa ja valaisemaan sitä erinäisin esimerkkitarinoin sekä niihin liitetyin tulkinnoin.
Eräs mielenkiintoinen esimerkki on urlumppi. Kyseessä on tarujen mukaan parin jalan mittainen, jokseenkin ihmisenmuotoinen olento joka on täysin mustan karvan peitossa – tarinat ovat kuitenkin ristiriidassa keskenään siitä, onko kyseessä olennon alkuperäinen väritys vai onko tumma väri seurausta urlumpin intohimosta kaikkea likaista kohtaan. Urlumpin kerrotaan olevan iljettävä otus, jota jatkuvasti seuraa surisevien kärpästen parvi – useimmiten urlumpin huomaakin olevan lähistöllä juuri kärpästen pörinästä. Luonnossa urlumppi asuu soissa, mutta maalaisten mukaan otus on kovasti mieltynyt ihmisten jätteisiin. Tarina jopa kertoo urlumpin muuttavan mielellään talojen tunkioille tai käymälöihin, mikäli se vain löytää ravintoa lähistöltä – erityisen ihastunut urlumppi on pahanhajuisiin ruokiin. Vaikka urlumppi ei suoranaisesti ole ihmisille vaarallinen, se aiheuttaa sairauksia ja on ylipäätään inhottava seuralainen.
Tämä tarina varoittaa selvästi rakentamasta käymälää liian lähelle asumistaloja saatikka sitten keittiötä, sekä opettaa käsittelemään ruokaa hygieenisesti. On täysin mahdollista, että tämä tarina on säästänyt monta henkeä ja parantanut tuhansien ellei miljoonien syrjäkyläläisten elämänlaatua. Moni heistä olisi jättänyt doctorin luennot puhtaudesta omaan arvoonsa, mutta heidän uskonsa urlumppiin on raudanluja.
Toinen hyvin tunnettu myytti kertoo ihmissusista. Ihmissudet ovat tavallisia ihmisiä päivällä ja itse asiassa myös useimpina öinä. Ainoastaan täydenkuun paistaessa ne muuttuvat ihmisen ja suden välimuodoiksi, ilman mitään näkyvää syytä, ja joutuvat suunnattoman verenhimon valtaan. Jokainen, jota ihmissusi on purrut, muuttuu itsekin samanlaiseksi pedoksi. Paitsi että tarinalla on helppo pelotella lapsia, näkee kirjoittaja siinä peräti kaksi erinomaista opetusta. Toisaalta ihmissudeksi muuttumisen voi välttää polttamalla puremakohdan tulella. Tarina korostaa siis tulen puhdistavaa vaikutusta – tehokkaiden lääkkeiden puuttuessahan tuli on yhä paras tapa välttää vaaralliset tulehdukset. Tarinan toinen opetus on piilotettu syvemmälle, kyseessä on itse asiassa puhdas metafora. Löytääkseen sen lukijan on huomattava, ettei tarinoissa koskaan esiinny naispuolisia ihmissusia. Tarina siis tuntuu varoittavan nuoria tyttöjä miehistä, jotka voivat vaikuttaa täysin rauhallisilta ja miellyttäviltä suurimman osan ajasta mutta jotka saattavat hetkessä muuttua varsinaisiksi pedoiksi joita järkipuhe ei enää tavoita. Ainut pakokeino on silloin piiloutuminen. Tätä ajatusta voi vielä jatkaa varoitukseksi aviopuolison ystävistä, jotka ”purevat” häntä ja tartuttavat häneen tyytymättömyyttä, ja jotka voivat saada hänet kääntymään uskollista vaimoaan vastaan, jos tämä ei pidä miestään silmällä ja pidä hänestä hyvää huolta.
Tarinat vampyyreistä ovat vaikeampia tulkita. Nämä epäkuolleet henkilöt vaeltavat maan päällä öisin ja lepäävät päivisin. Selvitäkseen ne tarvitsevat jatkuvasti ihmisten verta, tappaen uhrinsa. Vampyyrin aterian kohteiksi joutuneet nousevat kuitenkin aina seuraavana yönä uudelleen henkiin, itsekin verta janoten. Kirjoittaja tahtoo painottaa, että monista muista satuhirviöistä poiketen vampyyreillä tuntuu olevan useita kiehtoviakin ominaisuuksia: he pystyvät täysin säätelemään omia tekemisiään, ja heillä on monia voimia joita tavallisilla kuolevaisilla ei ole. Silti on olemassa harvoja tarinoita, joissa vampyyri selviää kauaa sen jälkeen kun hänet on kerran löydetty ja paljastettu. Tästä syystä yksi mahdollinen tulkinta on, että tarina korostaa jatkuvaa taistelua houkutuksia vastaan. Ihminen saattaa ottaa jotakin joltakulta toiselta, jopa tämän hengen, saadakseen siitä henkilökohtaista etua, mutta kun hänen tekonsa kerran paljastuvat hänet sysätään yhteiskunnan ulkopuolelle ja lopulta omaan tuhoonsa. Toinen, paljon kirjaimellisempi tulkinta on, että tarina varoittaa suoneniskennän haitallisista vaikutuksista. Valitettavasti tämä perinne on yhä voimissaan kyläparantajien keskuudessa.
Kirjoittaja haluaa päättää tämän lyhyen tutkielmaan esimerkkiin, joka on edellistä hieman helpommin tulkittavissa. Menetettyjen sanotaan olevan kuolleiden henkiä jotka ovat jääneet kiertämään maailmaa syystä tai toisesta. Suurin osa Menetetyistä on pahantahtoisia, usein he ovat olleet murhamiehiä joilta on evätty pääsy seuraavaan maailmaan. Menetetyt eivät voi vaikuttaa materiaaliseen maailmaan. On kuitenkin olemassa yksi poikkeus: Menetty saattavat asettua vanhempiensa tappaman lapsen ruumiiseen. Pitääkseen tämän ruumiin Menetetyn on kuitenkin ensitöikseen tapettava tuo murhaaja. Tarina kielii siitä, että ihmiset ovat kautta aikojen tarvinneet – ja tulevat todennäköisesti aina tarvitsemaan – rohkaisua toimimaan hyvinä vanhempina lapsilleen, ja siitä, että myös aikaisemmilla sukupolvilla on ollut vastaavia ongelmia nuorison kanssa kuin mitä me kohtaamme tänä päivänä. Tämän nimenomaisen tarinan neuvoa kannattaisi monen oppineenkin seurata, elleivät he halua lastensa kasvavan vihaamaan heitä.
Kirjoittaja toivoo peräti neljän edellä esitetyn esimerkin havainnollistavan lukijalle hänen teoriaansa. Luonnollisesti esimerkkejä olisi lukemattomia, mutta yleisöä ei tulisi tylsistyttää. Tutkielma osoittaa, että ei ole tarvetta olettaa jokaisen kansantarun olevan vain jonkin historiallisen tapahtuman liioiteltu versio, ja toisaalta että taruolentojen jahtaaminen Maarlannin syvissä metsissä on turhaa. Lisätietoja kaipaavia pyydetään kääntymään kirjoittajan itsensä puoleen. Hän on lisäksi kiitollinen kaikista uusista tarinoista ja tulkinnoista, joita hänelle lähetetään.
Pohjoisessa Maarlannissa kuultu tarina
Lapset kerääntyivät tuvan takkatulen ääreen, posket yhä punaisina leikeistä kylmässä ulkoilmassa, hiukset märkinä sulavasta lumesta. Vanhin heistä oli viisitoistavuotias, melkein mies, nuorin ehkä viiden ikäinen pikku vesseli. Ulkona talven ensimmäinen lumisade jatkui. Muutaman päivän päästä ulkona olisi jo hankala liikkua, ja he kaikki joutuisivat auttamaan katujen lapioimisessa. Ehkäpä he silloin kiroaisivat lunta, mutta tänään he kaikki olivat leikkineet siinä innoissaan tuntikausia. Yö tummui, ja nukkumaanmenoaika lähestyi. Vielä oli kuitenkin eräs perinne, joka kuului vuoden ensimmäiseen lumiseen iltaan. Lapset kääntyivät vanhan keinutuolissa istuvan naisen puoleen. Hän istui niin lähellä tulisijaa, että liekit melkein ylettyivät häneen. Silti hän vaikutti värisevän kylmästä.
”Älä mene metsään.” Hänen äänensä oli kuin vanhan kellarinoven narinaa, oven jonka saranoita ei ollut öljytty vuosikymmeneen. Lapse kuuntelivat hänen jokaista sanaansa. He eivät kuulleet tarinaa ensimmäistä kertaa, ja se alkoi aina samalla lauseella. ”Vanhempanne toistavat aina tätä samaa. Älkää menkö metsään. Saatte leikkiä pihalla, saatte leikkiä pelloilla. Saatte leikkiä vaikka hautausmaalla, jos teidän kerran täytyy, mutta älkää menkö metsään.”
Vanha nainen hiljeni hetkeksi, hörppäsi sitten teekupistaan ja jatkoi: ”Tuntuu siltä kuin vanhempani olisivat varoittaneet minua vasta eilen. Oli ensimmäinen luminen päivä, ja olin vasta nuori tyttönen. Olin herännyt kovin aikaisin aamulla ja katsonut ulos ikkunasta. Tanssivat hiutaleet lumosivat minut, ja tiesin, että tämä päivä oli täynnä taikaa.”
Jälleen hän vaikeni hetkeksi, tällä kertaa katsellen käsiään jotka olivat kierot ja ryppyiset. ”Olin kaunis ja nuori. Joka päivä toivoin jonkun nuoren sotilaan tulevan kyläämme ja ryöstävän minut muualle, tai vielä mieluummin komean prinssin valepuvussa, joka huomaisi minun loistavan kirkkaana pienessä kyläpahasessa. Sinä päivänä, kun lumihiutaleet tanssivat taivaalla, tiesin jotain erityistä tapahtuvan. Tunsin sen. Aamun vasta sarastaessa puin päälleni lämpimimmät vaatteeni ja menin ulos. Olin ottanut mukaani pari kuivaa kukkaa huoneestani ja asetin ne napinläpeen. Vanhempani varoittivat minua tavalliseen tapaansa menemästä metsään.
Menin pihalle ja tanssin hetken lumihiutaleitten kanssa. Sitten tajusin, miten tyhmää olikaan jäädä pihalle – miten prinssini voisikaan löytää minut sieltä? Tanssin ulos portista ja tanssin itseni pyörryksiin kadulla, koettaen samalla pyydystää putoavia hiutaleita kieleni kärjellä. Kun pysähdyin katsoakseni ympärilleni, huomasin olevan aivan lähellä metsän reunaa. Sitten näin kirkkaitten värien pilkahtavan metsänreunassa, purskahdus kirkkaan punaista ja vihreää valkoisessa maailmassa. Muistin vanhempieni varoitukset, mutta eihän metsän reunalle meneminen voinut olla vaarallista… niinpä kuljin lähemmäs. Seistessäni siinä aivan uloimpien puiden kohdalla, näin vain parinsadan jalan päässä saman kirkkaitten värien pilkahduksen. Nauroin ääneen. Siellä oli prinssini, joka halusi viedä minut mukanaan. Sillä kuka muu saattaisi kantaa niin kirkkaita värejä niin ihmeellisessä paikassa? Huusin ja vilkutin hänelle, mutta näin vain värien katoavan metsän siimekseen.”
Vanhan naisen pää vajosi rinnalle, ja pitkän ajan kuluttua, kun lapset melkein luulivat hänen vaipuneen uneen, he näkivät kirkkaan kyyneleen valuvan pitkin hänen poskeaan. Lopulta hän puhui jälleen. ”Mikä narri olinkaan. Juoksin hänen peräänsä. Mitä nopeammin juoksin, sitä nopeammin hän pakeni. Unohdin kaikki varoitukset, ja pian olin täysin eksyksissä keskellä metsää. Seurasin vain kirkkaita värejä.
En vieläkään tiedä, kuinka kauan sitä kesti, tai minne lopulta päädyimme. Siellä oli pieni lampi, ja lammen rannalla kasvoi puu. Puussa oli vielä muutama lehti, yhtä vihreä kuin keskellä kesää, ja nuppuja jotka näyttivät olevan aivan puhkeamaisillaan, valmiina taistelemaan alkavaa talvea vastaan. Koskaan en ollut nähnyt tuollaista puuta. Ja puun alla seisoi minun prinssini. Hänen viittansa oli saman värinen kuin puun lehdet ja nuput, ja hänen housunsa olivat kaarnanruskeat. Hän näki minut ja astui minua kohti. Kun hän hymyili, tunsin polvieni vapisevan. Hänen sormensa kosketti hellästi poskeani ja hän kuiskasi korvaani. ’Olet tullut.’ Muuta hän ei sanonut. Hän suuteli minua, ja suudelma kesti ikuisuuden. Hänen takanaan kuulin puun kasvavan ja uusien lehtien avautuvan. Nuput puhkesivat kukkaan. Hänen kirkkaanvihreät silmänsä näkivät suoraan sieluuni ja minä pyörryin.”
Jälleen pitkä hiljaisuus. Toinen kyynel valui pitkin vanhan naisen poskea. Nuorin lapsista nosti penkiltä huovan, ja asetteli sen vanhuksen harteille.
”Kun heräsin, makasin metsän ulkoreunalla. Ihmettelin, olinko nähnyt pelkkää unta. Lumisade, puu, prinssi. Olin ollut onnekas herätessäni ennen kuin jäädyin kuoliaaksi, tai niin luulin. Menin kotiin, ja toivoin, että voisin salata vanhemmiltani miten tyhmä olin ollut, että olin melkein – mutta vain melkein – mennyt metsään. Avasin oven ja astuin keittiöön. Kun äitini näki minut, hän ei tuntunut tunnistavan minua. Sitten hän huusi kauhusta. Isäni kalpeni liidunvalkeaksi kun hän näki minut. Minusta oli tullut…” Tässä kohtaa vanhuksen ääni petti ja murtui nyyhkytyksiksi. Lasten ei tarvinnut kuulla enempää. He tiesivät loput tarinasta. Suurin osa heistä oli ollut paikalla kun heidän vanhin siskonsa oli mennyt metsään viisi vuotta sitten ja palannut vanhuksena. Siitä lähtien hän oli kertonut tarinansa aina ensilumen sataessa. Ja silti yksi hänen siskoistaan unelmoi prinssistä joka kerran tulisi ja löytäisi hänet.