Pelaaja: Anne Lehtonen
”Tulemme satamaan noin vartin kuluttua.”
Kadetti Ferrelin sanat kuulostivat taivaallisilta korvissani. Voi, kuinka odotinkaan pääseväni eroon paksuista, pitkistä hameistani, joiden kanssa laivan kansilla liikkuminen oli jotakuinkin yhtä helppoa kuin laivan ohjaaminen ilman peräsintä. Sitä paitsi Ferrelin yltiöpäisen jäykkä, muodollinen ja etiketinmukainen käytös sai minut voimaan pahoin. Tuolla menolla hän ei tulisi koskaan saamaan naista. Jos olisin joutunut pitämään yllä tätä sovinnaisen porvarisnaisen roolia vielä päivänkin, olisin taatusti sanonut tai tehnyt jotain, mikä olisi paljastanut minut ja Annan. Vaikka käytännössä koko HMS Resoluten miehistö olikin jätetty matkan aikana maihin kommodori Harriganin kanssa ja loput makasivat sairaina kannen alla, niin silti minä ja Anna olisimme todennäköisesti alakynnessä niin kauan kuin olisimme laivaston laivalla.
No, tämä koettelemus olisi pian onneksi takana päin. Ei sillä ettenkö olisi myös nauttinut matkasta, tällainen kuninkaan miesten täydellinen huijaaminen oli hauskinta, mitä olin pitkiin aikoihin tehnyt! Anna oli nero keksiessään tämän suunnitelman:
Pari viikkoa sitten kapteenimme William Tyrone oli päättänyt ottaa vastaan kuningas Yrjön armahduksen, jonka nojalla jokainen merirosvo, joka antautuisi ennen syyskuun kuudetta päivää, saisi rikoksensa anteeksi. Niinpä koko Storm Crow’n miehistö oli jäänyt toimettomaksi. Minä ja Anna olimme harhailleet ympäri Ceyennen kaupunkia, johon Tyronen miehistö jäi, viikon verran tietämättä, mitä tekisimme. Anna oli ollut huijari lähes koko ikänsä eikä hänellä juuri ollut kokemusta mistään kunniallisesta työstä. Minä olin varastelun lisäksi tienannut elantoni tanssimalla, mutta kun vuosia sitten otin itselleni uuden nimen ja jätin mustalaisen elämän taakseni ystävieni jouduttua maksamaan hengellään minun synnistäni, päätin, etten enää koskaan tanssisi. Mitäpä minä ja Anna siis olisimme voineet tehdä? Viikon kuluttua vähäiset rahavaramme olivat miltei lopussa. Silloin tulimme ajatelleeksi aarretta, josta olimme kuulleet palvellessamme pahamaineisen merirosvokapteeni Rojodoradon laivalla nelisen vuotta sitten. Emme tienneet, mikä tuo aarre oli, mutta jotain hyvin arvokasta sen varmasti täytyi olla. Jos löytäisimme sen, voisimme hyvinkin elää sen turvin ja lopettaa merirosvoilun kokonaan. Tiesimme, että se on kätketty Port Antonioon Jamaikalle, Sailor’s Rest –nimisen majatalon ympäristöön. Päätimme yrittää saada käsiimme tuon aarteen. Ainoa ongelma oli Port Antonioon pääsyssä. Parilla shillingillä ei saisi ostetuksi kahta laivamatkaa Ceyennestä Port Antonioon asti. Onneksi Anna sai ajatuksen: Ceyennen satamasta oli piakkoin lähdössä kohti Port Antoniota laivaston alus, HMS Resolute, jota kipparoi kuulu kommodori James Harrigan. Ilmeisesti hänen tarkoituksenaan oli mennä tekemään Port Antonion merirosvoille selväksi, mikä heitä odottaisi kuudennen päivän jälkeen, mikäli he eivät antautuisi. Varastimme itsellemme naisten vaatteet ja esittäydyimme kommodorille rouva Annabel Rochesterinä ja hänen sisarenaan. Kerroimme, että Annabelin aviomies, jalokivikauppias George Rochester, oli kuollut hiljattain sairaskohtaukseen ja minä, Annabelin sisar, olin tullut noutamaan Annabelia takaisin perheemme luo Jamaikalle. Tarvitsisimme luotettavan kyydin takaisin Jamaikalle, meret kun tuntuivat näinä aikoina olevan täynnä pahoin aikein seilaavia laivoja. Ja eihän kuninkaan mies voinut jättää kahta avutonta naisihmistä pulaan!
Emme olleet varmasti koskaan tehneet mitään hullumpaa, paitsi ehkä silloin, kun liityimme ensimmäisen kerran merirosvolaivan miehistöön laivapojiksi pukeutuneina. Kaikki sujui kuitenkin loistavasti, eikä kukaan Resolutella ollut epäilyt mitään koko matkan aikana.
Katselin tyytyväisenä pienen kukkulan rinteeseen rakennettua Sailor’s Restiä lähestyessämme rantaa. Laiturille kerääntyi väkeä ihmettelemään laivaston alusta. Heti ensi silmäyksellä saattoi nähdä, että tavernassa oli tänä iltana sangen monenkirjava joukko asiakkaita. Ehkäpä joukossa olisi myös merirosvokapteeni, joka tarvitsisi täydennystä miehistöönsä siltä varalta, että aarteen löytyminen jäisi haaveeksi.
”Onpa häijyn näköistä väkeä”, Anna henkäisi ja onnistui kuulostamaan ihailtavan huolestuneelta ja pöyristyneeltä. ”Saatattehan meidät sisälle asti, herra Ferrel?”
Ferrel vakuutteli tavallisen rehvakkaaseen tapaansa pitävänsä meistä huolta tässä paheiden pesäpaikassa. Minä en kuitenkaan enää tässä vaiheessa jaksanut kiinnittää lainkaan huomiota häneen. Koko huomioni oli jo kiinnittynyt kotoisan oloiseen pikku majataloon ja sen asiakkaisiin, joista monet kohottelivat kolpakoita huulilleen ihmetellessään ankkuroituvaa alusta. Saatoin jo tuntea nenässäni kauan kaivatun rommin tuoksun ja mielessäni väikkyi Rojodoradon aarre, joka oli jo aivan lähellä.
Kun laivan reuna oli lopultakin tukevasti laiturissa kiinni, Annankin kärsivällisyys antoi lopulta myöten, ja hän totesi, ettemme tarvinneet arvon herra Ferreliä enää mihinkään. Niinpä hyppäsimme muitta mutkitta laiturille (mikä sekin tuntui erittäin epävarmalta näissä kirotuissa hameissa) ja suuntasimme majataloa kohti halki väkijoukon, joka ei oikein tuntunut tietävän, kuinka meihin tulisi suhtautua. En kääntynyt kertaakaan katsomaan taakseni nähdäkseni, miten Ferrel suhtautui näin eriskummalliseen käytökseen, mutta hän varmasti kuuli Annan äänekkään, rempseän puheen tämän haaveillessa rommituopista. Huomasin kaivanneeni tuota Annan tuttua puhetapaa kuluneen viikon aikana.
Majatalon ovella törmäsimme vanhaan ystäväämme, Ferminaan, johon olimme tutustuneet Rojodoradon laivalla. Emme olleet kuulleet hänestä mitään aikoihin, sillä Rojodorado oli jättänyt hänet tänne Port Antonioon muka riidan seurauksena joitakin vuosia sitten seilatessamme vielä Rojodoradon laivalla. Kuultuamme Rojodoradon aarteesta, minä olin kyllä alkanut aavistella, että aarteella ja Ferminan jättämisellä tänne saattaisi olla jotain tekemistä toistensa kanssa. Ehkä se selviäisi illan aikana. Juuri nyt olin vain iloinen nähdessäni Ferminan hyvässä kunnossa. Hän ei ollut tunnistaa meitä, joten ilmeisesti olimme onnistuneet itsemme naamioinnissa erityisen hyvin. Fermina ei näyttänyt uskovan korviaan kertoessamme hänelle saapuneemme laivaston laivalla. Tässä ulko-ovella ei ollut kuitenkaan oikea paikka koko tarinan kertomiseen, joten pyysimme Ferminalta huonetta, jossa voisimme vaihtaa vaatteet.
Majatalossa oli täyttä, eikä yhtään huonetta ollut vapaana. Fermina johdatti meidät kuitenkin majatalon yläkertaan omaan huoneeseensa, jonka hän jakoi Sailor’s Restin toisen palvelijan, Alicen, kanssa. Kaivoin kassistani mukavammat vaatteet itselleni ja Annalle. Pukeutuessamme kerroimme Ferminalle viimeaikaisista seikkailuistamme ja utelimme hänen kuulumisiaan. Fermina oli ilmeisesti voinut suhteellisen hyvin, mistä olin vilpittömän iloinen. Tosin häntä vaivasi kovasti majatalossa vieraileva kuulu merirosvokapteeni Samuel Hawkins, joka tunnettiin paremmin nimellä Silent Sam. Kapteeni käytti nimittäin Rojodoradon kuuluisaa hattua, jota koristi suuri tumma sulka. Fermina pelkäsi, että Rojodoradolle oli tapahtunut jotain, sillä tämä oli aina hyvin tarkka hatustaan. Ilmeisesti Fermina oli todellakin rakastanut Rojodoradoa, eikä tunne ollut tainnut kaikota minnekään maissa vietettyjen vuosien aikana. Lupasimme Ferminalle, että yrittäisimme selvittää, mistä Silent Sam oli tuon hatun saanut. Jutustelumme keskeytyi, kun Alice kävi ilmoittamassa, että kaikkien pitäisi kokoontua majatalon alasaliin, kadetti Ferrelillä oli ilmeisesti jotain ilmoitettavaa koko väelle. Kiskoimme nopeasti loput vaatteet päällemme ja nappasimme vielä muutaman aseen turvaksemme, ihan vain kaiken varalta, ja suuntasimme alakertaan Fermina seuranamme.
Lähestulkoon kaikki muut olivat jo paikalla meidän ehättäessämme saliin. Yhden jos toisenkin naama venähti meidän astuessamme sisään, enkä voinut olla virnistämättä leveästi. Ferrel seisoi salin keskellä paperikäärö kourassaan, selin meihin. Muiden asiakkaiden hyväksyvät ja ihmettelevät huudahdukset kuullessaan hän pyörähti ympäri katsomaan meitä. Hänen ilmeensä painui varmasti lähtemättömästi mieleeni! Ensin hän ei näyttänyt oikein ymmärtävän, mistä oli kysymys, mutta asian oikea laita alkoi nopeasti selvitä hänelle. Hän näytti siltä kuin olisi halunnut hyökätä kurkkuumme kiinni siinä samassa, mutta laivaston edustajan tyyneydellä hän vain veti syvään henkeä jo kohotti ylpeästi leukaansa minun taputtaessani häntä olalle, kun kävelin Annan kanssa ohi. Kuningas sai olla ylpeä tuollaisista viilipytyistä. Istuuduimme alas odottamaan, mitä Ferrelillä olisi sanottavanaan. Poika ei näyttänyt enää lainkaan niin rehvakkaalta ja itsevarmalta kuin tänne tullessamme. Hän kokosi itsensä kuitenkin ihailtavan nopeasti ja alkoi lukea Kuningas Yrjön julistusta. Virneeni hyytyi hitaasti kuunnellessani Ferreliä. Vaikka tiesinkin jo, mistä julistuksessa oli kyse, vasta sen kuuleminen todella avasi silmäni ja sai minut käsittämään, kuinka suuressa vaarassa olimme. En halunnut päätyä hirteen.
Ferrelin saatua asiansa sanotuksi päätin kuitenkin unohtaa kokonaan typerän kuninkaan typerine julistuksineen. Vatsani huusi ruokaa, joten kävimme Annan kanssa aterioimaan. Pyysimme Ferreliä liittymään seuraamme, mutta tämä vain mulkoili meitä pahansuovasti. Tarkkailimme majatalon muita asukkaita samalla kun söimme. Fermina kertoi meille sen minkä tiesi heistä. Vakavakasvoinen Silent Sam miehineen pysytteli hiukan etäämmällä muista. Fermina kertoi Silent Samin ilmeisesti etsivän uusia jäseniä miehistöönsä, ja ajattelin, että siinä voisi olla pelastuksemme, jos aarteenetsintämme ei tuottaisi tulosta. Taikauskoisilla merimiehillä oli kyllä yleensä paljon ennakkoluuloja naispuolisia merimiehiä kohtaan, mutta toivoin, että minun ja Annan maine puhuisi puolestamme.
Kaappareitakin paikalla oli. He ryypiskelivät keskenään ja nauroivat äänekkäästi. Hyvähän heillä oli, ei tarvinnut pelätä laivaston miesten vihaa niin kuin meidän muiden. Minulla ei sinänsä olisi mitään kaappariksi ryhtymistä vastaan, sillä samaa hommaahan se oikeastaan oli kuin tähänkin asti tekemäni, saaliista vain menisi osa veroina kruunulle.
Paikalla oli myös hienostolaisia, tympääntyneen näköinen, prameasti pukeutunut nainen, hiljaisen oloinen mies ja nuorempi tyttö. Kolmas nainenkin heidän mukanaan oli, palvelija kuulemma. Vai sellaista porukkaa. Mitähän he tällaisessa paikassa oikein tekivät.
Syötyämme minä ja Anna päätimme aloittaa Rojodoradon aarteen etsimisen Ferminan ja toisen palvelijan, Alicen, huoneesta. Omatuntoni kolkutti hieman mennessämme Ferminan ystävyyden varjolla penkomaan huonetta. Olimme kuitenkin Annan kanssa päättäneet, ettemme puhuisi vielä mitään vanhalle ystävällemme, siitä kun oli vuosia, kun olimme viimeksi tavanneet. Kuka tiesi, mitä sillä välin oli tapahtunut ja oliko Fermina enää se sama ihminen kuin aiemmin? Sitä paitsi, jos Rojodorado oli epäilyksieni mukaan jättänyt Ferminan aarteensa vartijaksi, tämä tuskin olisi valmis kertomaan siitä meille yhtään mitään.
Huoneen tutkiminen oli vaivalloista, koska sekä Fermina että Alice pyörähtivät siellä vähän väliä hakemassa lisää juomaa asiakkaille. Alice ei hämmästyksekseni tuntunut ihmettelevän lainkaan, vaikka Anna ja minä seisoimme heidän huoneessaan kaksistaan toimettomana. Minä olin varma, että teennäinen viattomuus paistoi kasvoiltamme kymmenien merimailien päähän. Pikainen huoneen penkominen ei tuottanut tulosta. Mutta löysimme me sentään jotain: toisen tarjoilijan vuoteen peitteiden alta paljastui mielenkiintoinen pieni puurasia, jonka kantta peittivät kauniit koristeleikkaukset. Vaikka se ainakin toivoakseni oli aivan liian pieni Rojodoradon legendaarisen valtavan aarteen kätköksi, se kiinnitti kuitenkin huomioni ja kävin kiireesti käsiksi tuohon pikku rasiaan. Sen kausi aukesikin helposti, ja pikkuruinen avain putosi rasian kätköistä vuoteelle. Ravistelin hölmistyneenä rasiaa, mutta se oli nyt tyhjä. Nostin avaimen vuoteelta ja tarkastelin sitä. Se näytti aivan käsissäni pitämäni rasian avaimelta. No, ei sitä koskaan tiennyt, joten parasta korjata talteen, ajattelin ja tungin avaimen taskuuni.
Koska emme löytäneet aarretta tarjoilijoiden huoneesta, päätimme miettiä jatkoa hyvin ansaitun ja kauan kaivatun rommituopposen äärellä. Majatalosta etsiminen olisi hankalaa, sillä joka paikassa kuhisi ihmisiä. Emme onnistuisi mitenkään penkomaan paikkoja salassa. Päätimmekin lähteä tuoppimme tyhjennettyämme ulos.
Käveleksimme majatalon lähiympäristössä ja mietimme päämme puhki, mihin aarre olisi voitu kätkeä. Mieleni alkoi synkistyä, sillä meille alkoi pikku hiljaa valjeta, että näinkin laajalta alueelta meidän olisi mahdotonta löytää aarretta tämän illan aikana ilman apua. Se olisi ollut vaikeaa, vaikka olisimme saaneet etsiä rauhassa, ja nyt paikka vielä kuhisi muita ihmisiä. Lisäksi aloimme epäillä, ettemme olleet ainoat, jotka tiesivät jotain Rojodoradon rikkauksista, sillä majatalon vieressä aukeavilla vesottuneilla kallioilla kohtasimme erään kalliisiin vaatteisiin puetun majatalon asiakkaan, joka selvästikin etsi jotain risukoista. Pysähdyimme kallioiden reunalle katselemaan merta. Voisimme toki pakottaa tuon miekkosen kertomaan, tiesikö jotain aarteesta, mutta se tekisi aikeemme turhan selväksi. Pitäisi keksiä jotain muuta. Juuri silloin Anna päätti kertoa, että Silent Samin perämies, Scott McShore, oli hänen vanha tuttunsa. Ensin mielessäni käväisi ajatus, että se oli vain hyvä asia, ehkä kyseinen herra voisi edesauttaa töiden hankintaamme. Samassa Annan ilme ja olemus kertoivatkin minulle, että asia taisi olla juuri päinvastainen, joten tiedustelin varovasti, millä tavalla tuttu. En oikeastaan olisi halunnut tietää vastausta. Vanhoina aikoina, kun Anna oli vielä hankkinut elantonsa ammattimaisena huijarina, hän oli lyöttäytynyt yksiin McShoren kanssa, ja he olivat käärineet sievoiset voitot. Anna tietenkään ei ollut voinut tyytyä siihen, vaan myös McShore oli joutunut huijatuksi. Tämä oli menettänyt omaisuutensa ja samassa rytäkässä vielä rakastettunsa. Vedin syvään henkeä ja yritin rauhoittua. Jos McShore tunnistaisi Annan, meille tulisi totisesti tukalat oltavat. Toistaiseksi hän ei ilmeisesti ollut tunnistanut Annaa, ja me olimme sitä paitsi käyttäneet salanimiämme. Oli kuitenkin aivan varmaa, että ainakin jotkut paikalla olijoista olivat taatusti tunnistaneet meidät, ja McShorekin saisi varmasti jossain vaiheessa selville totuuden. Täytyi vain yrittää vältellä häntä ja pitää huoli, ettemme jääneet minnekään yksin hänen seurassaan. Minä olisin valmis tappamaan tuon miekkosen silmää räpäyttämättä, jos hän olisi uhka ystävälleni, mutta se ei totta vie auttaisi asioita Silent Samin kanssa. Anna näytti hieman lammasmaiselta odottaessaan reaktiotani, mutta vakuutin hänelle, ettei asiasta kannattanut kantaa murhetta, vaikka oikeastaan minua kyllä kiehtoi ajatus tönäistä Anna kalliolta alas. Oppisipahan olemaan niin ahne. No, omassa menneisyydessänikin oli pahoja virheitä, joten ei ollut minun asiani tuomita Annan tekoja. Seurausten kanssa täytyi vain elää.
Palasimme sisään ja etsimme käsiimme Silent Samin. Olisi parasta tiedustella työtarjouksia nyt, kun perämies ei vielä ollut Annan kurkussa kiinni. Samalla voisimme yrittää tiedustella Rojodoradon kohtaloa. Fermina oli koko illan ajan laittanut Samin koville saadakseen Rojodoradon hatun itselleen. Melkein säälin Silent Samia. Keskustelumme hänen kanssaan viittasi siihen, että meillä voisi todellakin olla hyvät mahdollisuudet saada pesti hänen laivaltaan, mikäli miehistö päättäisi hylätä kuninkaan armahduksen ja jatkaa merirosvoilua. Annan paljastus perämiehestä oli tosin saanut minut hieman kyyniseksi näiden toiveiden suhteen.
Koska keskustelu Samin kanssa ei valaissut mitenkään Rojodoradon kohtaloa, hyökkäsimme yhden hänen miehensä kimppuun. Augusto-niminen miekkonen vaikutti olevan sopivasti pienessä laitamyötäisessä, joten tarjosimme hieman vastahakoiselle seilorille tuopillisen ja lypsimme hänestä samalla tietoja Ferminan siipasta. Asia oli niin kuin olimme vähän pelänneetkin: Silent Sam oli pistänyt miehen kylmäksi. Henkilökohtaisesti en surrut vanhaa kapteeniani lainkaan, hän oli totisesti ansainnut kaiken, mutta Ferminaa kävi sääliksi. Tiesin, millaista oli menettää rakastettunsa niin julmalla tavalla.
Katsoimme ikäväksi velvollisuudeksemme kertoa Ferminalle, mitä olimme saaneet selville. Hän otti tiedon hyvin raskaasti. Ilmeisesti hän oli aina tähän päivään asti odottanut, että Rojodorado palaisi noutamaan hänet. Fermina sanoi, että hänen olisi päästävä pois täältä, ettei hän voisi jäädä tähän kaupunkiin enää hetkeksikään näiden muistojen keskelle. Ymmärsin häntä erittäin hyvin ja halusin vilpittömästi auttaa häntä pääsemään jonnekin, missä hän voisi aloittaa uuden elämän.
Päätimme, että nyt meidän olisi pakko puhua Ferminalle aarteesta ja kerroimme tietävämme sen olemassaolosta. Aluksi Fermina esitti tietämätöntä, mutta Annan puhuttua hänen kanssaan hetken hän paljasti, että Rojodorado oli todellakin jättänyt aarteen Ferminalle. Se oli kuulemma niin iso, että voisimme kaikki kolme elää sen turvin mukavasti. Niinpä sovimme, että minä ja Anna etsimme meille kyydin pois täältä ja jaamme aarteen. Minä en kuitenkaan voinut enää luottaa sokeasti Ferminaan ja pyysinkin häntä näyttämään aarteen meille ensin. Toivoin, että hän ymmärtäisi olla ottamatta sitä henkilökohtaisesti vaan ymmärtäisi, että vuodet olivat opettaneet minut niin varovaiseksi. Anna oli ainoa, johon luotin täysin.
Fermina ei ottanut asiaa hyvin. Hän raivostui silmittömästi ja uhkasi etsiä toisen seuralaisen itselleen. Pyytelin kovasti anteeksi ja totesin itsekseni, ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin luottaa häneen.
Kyydin saaminen osoittautui vaikeammaksi kuin olisimme osanneet arvatakaan. Pienestä satamasta ei ollut lähdössä montaakaan laivaa ainakaan ennen huomista, ja huomenna maa alkaisi polttaa minun ja Annan jalkojen alla, jos roikkuisimme vielä silloin täällä. Kokeilimme jopa kaapparialusta, mutta siellä oltiin erittäin kovasti purjehtivia naisia vastaan. Minä ja Anna saimme niskaamme melkoisen ivailun ryöpyn. Annan temperamentti oli jo pettää, mutta sain estettyä häntä käymästä suurisuisten miesten kimppuun. Tappeluihin meillä ei ollut nyt aikaa.
Juuri silloin McShore saavutti meidät. Hän halusi kuulemma tiedustella meiltä muuatta asiaa. Tunsin kylmän hien nousevan otsalleni ja laskin jo käteni tikarini kahvalle. Tässä menisi todennäköisesti viimeinen mahdollisuutemme päästä Silent Samin laivalle. McShore tiedusteli vielä nimiämme ja vastasimme salanimillämme yrittäen pysyä mahdollisimman tyynen oloisina. Mies näytti miettivän hetken ankarasti ja katseli meitä hieman epäluuloisena, mutta totesi sitten vain, että hän halusi tietää, mitä töitä olimme laivoilla hoitaneet, hänen kapteeninsa kun tuntui harkitsevan meidän palkkaamistamme. Vastasimme hämmentyneinä, ja perämies poistui. Hetken aikaa seisoimme aloillamme täysin ymmällämme. Ilmeisesti olimme vielä ainakin toistaiseksi turvassa.
Kyseltyämme mahdollista laivakyytiä vielä muutamalta henkilöltä tuloksetta, minä aloin pikku hiljaa vaipua toden teolla synkkyyteen. En minä ollut tullut tänne vain jäädäkseni laivaston kynsiin. Pitäisikö meidän ottaa vastaan kuninkaan armahdus? Minä olin ryhtynyt merirosvoksi olosuhteiden pakosta enkä nauttinut merielämästä niin paljoa, etten olisi mielelläni jättänyt sitä taakseni. Ehdotinkin varovaisesti Annalle maihin jäämistä ja kunniallisiksi kansalaisiksi ryhtymistä, mutta hän ei suuremmin innostunut. Huolimatta Ferminan vakuutteluista emme voineet olla varmoja, että aarre olisi niin suuri, että voisimme elää sen turvin, ja kun varamme loppuisivat, mitä sitten? Mitä työtä me muka voisimme ja osaisimme tehdä? Ei minuakaan toden puhuakseni suuremmin kiehtonut ajatus työskennellä tarjoilijana koko loppuelämääni. Sitä paitsi minusta tuntui, että merielämä oli saanut Annan niin pauloihinsa, ettei hän edes halunnut kovaa, vakaata maata jalkojensa alle. Hän tunsi arvaamattoman aallokon ja keikkuvan laivan kannen täysin kodikseen. Nyökkäsin hiljaa, alistuneena. Jos Anna oli päättänyt jatkaa purjehtimista, minä menisin hänen kanssaan. Anna oli perheeni, kaikki mitä minulla oli, ja minä pysyisin hänen rinnallaan, meni syteen tai saveen.
Pohtiessamme mahdollisuuksiamme huomasimme varsin synkeän näköisen Silent Samin lähistöllä. Lieneekö kuninkaan julistus saanut jopa sellaisen kokeneen, legendaarisen merikarhun noin huolestuneeksi? Nämä ajat eivät totisesti olleet merten veljeskunnan parhaimpia. Huomatessaan meidän tarkkailevan itseään Silent Sam tuli puhumaan kanssamme. Hän ilmoitti, että oli todellakin kiinnostunut tarjoamaan meille pestiä. Hän kuulemma joutuisi ehkä erottamaan muutaman miehen miehistöstään ja tarvitsisi uusia miehiä. Se kuulosti minusta pahaenteiseltä. Jo aiemmin illalla oli vaikuttanut vähän siltä, että miehistön kesken oli jotain kärhämöintiä, ja tämä vahvisti sellaiset olettamukset. Sam aikoi kuulemma selvittää vielä muutaman asian ennen kuin kertoisi meille lopullisen päätöksensä meidän suhteemme.
Olimme nyt melkoisen varmistuneita siitä, että pääsisimme Silent Samin laivalle. Mutta emme olleet edelleenkään lunastaneet Ferminalle antamaamme lupausta. Lopulta tulin ajatelleeksi herra Ferreliä. Kai hän nyt auttaisi Ferminaa, tämähän oli aivan kunniallinen nainen, mitä nyt merirosvon entinen heila, mutta eihän sekään ollut alun perin hänen oman tahtonsa mukaista, ja muuta Ferrelin ei täytyisikään tietää. Jos Ferrel lupaisi huolehtia hänestä ja viedä hänet täältä Englantiin, niin Ferminan pitäisi periaatteessa antaa meille osamme aarteesta niin kuin oli luvannut. Jos jokin vielä menisi vikaan Samin kanssa, voisimme hätätilassa vaikka ottaa vastaan armahduksen ja elää jonkin aikaa Rojodoradon rahoilla. Mikä estäisi meitä ryhtymästä myöhemmin uudestaan merirosvoiksi, jos Anna sitä välttämättä haluaisi emmekä muuta keksisi? Niinpä etsimme Ferrelin käsiimme ja pyysimme saada puhua hänen kanssaan. Ferrel vaikutti melko hämmästyneeltä ollessamme näin asiallisia ja kohteliaita. Ylpeyteni kieltämättä kärsi pahan kolauksen joutuessani melkein anomaan häntä auttamaan ystäväämme, olinhan koko alkuillan ivannut häntä. Vakuuttelimme hänelle, että Fermina ei ollut millään muotoa samanlainen kuin minä ja Anna ja että olisi oikein auttaa häntä jatkamaankin elämäänsä kunniallisesti. Ferrel totesikin, että oli todellakin hänen velvollisuutensa auttaa Ferminaa, ja poistuimme Ferrelin luota helpottuneina ja melko vakuuttuneina siitä, että Ferminan asiat olisivat nyt näiltä osin selvillä ja hän olisi eittämättä hyvissä käsissä. Oli pakko myöntää, että Ferrel oli tosiaan kunniakas mies työntäessään vihansa meitä kohtaan syrjään. Poistuessamme Ferrel vielä kysyi, olimmeko pohtineet omaa tulevaisuuttamme. Röyhkeyteni nosti taas päätään ja totesin virnistäen, ettei hänen pitänyt kiirehtiä, meillähän oli vielä muutama tunti aikaa.
Olimme juuri menossa ulos, kun pari nuorukaista pysäytti meidät, halusivat kuulemma tiedustella meiltä erästä asiaa. Olimme kyllä nähneet heidät usein illan aikana, mutta emme olleet suuremmin kiinnittäneet heihin huomiota. Ei meillä ollut edes mitään aavistusta siitä, mitä he olivat miehiään. Kai he merillä olivat olleet vaatetuksesta päätellen. Heidän asiansa sen sijaan oli erittäin mielenkiintoinen. He nimittäin tiedustelivat meiltä, olimmeko mahdollisesti nähneet jonkinlaista pientä avainta. En uskaltanut vilkaista Annaa, mutta olin varma, että hänenkin ajatuksensa olivat sinkoutuneet pikkuruiseen, mystiseen avaimeen, jonka olin antanut hänen säilytettäväkseen aiemmin illalla. Yritimme varovasti tiedustella, millaisesta avaimesta oli kyse ja mihin se kävisi, mutta nuoret herrat pysyivät melko vaitonaisina sen suhteen. Emme paljastaneet suoraan, että avain oli meillä, mutta vihjasimme, että ehkä meillä olisi keinot auttaa avaimen löytämisessä. Asia jäi sillä kertaa siihen.
Menimme ulos aikomuksenamme miettiä, mitä tekisimme avaimen suhteen, sillä kumpikin halusi tietenkin saada siitä mahdollisimman suuren hyödyn, jos se kerran oli jollain tapaa merkittävä. Siksi kumpikaan ei ollut suoralta kädeltä paljastanut, että olimme jo löytäneet sen. Ehkä voisimme yrittää jotenkin selvittää, oliko nuorilla merimiehillä se esine, jonka avaamiseen tämä avain oli tarkoitettu, ja saada se itsellemme. Vai pitäisikö yrittää pohtia, miten saisimme avaimesta mahdollisen suuren hyödyn muulla tavoin? Silloin Silent Sam kutsui koko miehistönsä koolle mukaan lukien meidät. Olimme melko hämmästyneitä kutsusta, ja samaten ilmeisesti muukin miehistö. Monet kyselivät kuuluimmeko me muka miehistöön, ja vaikka Sam sanoikin vielä harkitsevansa asiaa, minä olin melko vakuuttunut siitä, että kuuluimme. Miksi meidät olisi muuten kutsuttu kuulemaan asioita, jotka osoittautuivat melko vakaviksi? Usean miehen suusta kuului vastalause meidän mukaan ottamisellemme, typerä taikausko vainosi joidenkin mieliä ja jotkut eivät vain uskoneet naisista olevan mihinkään laivojen kansilla. Onneksi meillä oli kuitenkin maineemme turvanamme, ja sitä paitsi meidän asiamme jäi pian taka-alalle Samin ottaessa esille miehistön sisäiset ongelmat, joista minä ja Annakin olimme jo nähneet vihjeitä: Samilta oli ilmeisesti varastettu arvoesineitä ja oli oletettavaa, että varas piili miehistön keskuudessa. Minä ja Anna pysyttelimme hiljaa taka-alalla ja odotimme, miten tilanne etenisi. Siinä vaiheessa, kun syyttävä sormi kohdistui McShoreen, mielemme kirkastui. Jos miekkonen joutuisi pois laivalta, ei meillä olisi enää hätäpäivää. Ilmeisesti mies oli muutenkin hieman epäsuosiossa sillä hetkellä, mutta todisteiden puuttuessa hänet jätettiin ainakin toistaiseksi rauhaan, ja Sam otti esille toisen vakavan aiheen, nimittäin mitä miehistö tekisi huomisesta eteenpäin. Maihin jääminen ei ilmeisesti ollut vaihtoehtona miehistön mielessä, mutta Sam tarjosi merirosvoilun vaihtoehdoksi kaappariksi ryhtymistä. Se olisi huomattavasti turvallisempi vaihtoehto kuin merirosvoilu, eihän meidän silloin tarvitsisi pelätä kuninkaan miehiä. Sitä paitsi Sam paljasti, että eräs majatalossa oleileva miekkonen oli kaupitellut hänelle aivan uskomatonta kaapparikirjaa: saaliista menisi ainoastaan yksi vaivainen prosentti kruunulle, ja lisäksi kirjaa ei ollut osoitettu nimenomaisesti kenellekään tietylle kapteenille! Millainen onnenpotku sellainen kaapparikirja olisikaan! Sen turvin purjehtivien ei tarvitsisi huolehtia kiinnijäämisestä, mutta voisivat kuitenkin toimia käytännössä katsoen tavallisina merirosvoina, sillä sadasosan vero ei merkitsisi mitään. Ainoa ongelma oli raha: sellainen kaapparikirja maksoi melkoisesti ja Samilta uupui vielä iso osa summasta. Vaikka koko miehistön rahavarat olisi laitettu yhteen, paperi olisi silti jäänyt saamatta. Sam kysyikin, kuinka moni olisi valmis ryhtymään kaappariksi, jos hänen onnistuisi saada tarvittavat rahat kokoon. Ilmeisesti hän havitteli Rojodoradon aarretta, ja minä vilkuilin merkitsevästi Annaa. Miehistö oli lähestulkoon yksimielinen kaappareiksi ryhtymisen puolesta, minä ja Anna mukaan lukien.
Miehistön hajaantuessa minä totesin vakavana Annalle, että meillä oli tarvittavat rahat. Voisimme pyytää Ferminalta osuuttamme, ja jos hän ei sitä antaisi, voisimme ottaa sen väkisin. Anna oli selvästi järkyttynyt ehdotuksestani, ja inhosin itsekin itseäni pelkän ajatuksen tähden, mutta se vaikutti ainoalta vaihtoehdolta. Vaakakupeissa oli nyt uskollisuutemme Ferminaa kohtaan sekä oma henkemme. Niin raa’alta kuin se tuntuikin, minun oma valintani kallistui meidän henkemme puolelle. Olin hieman surullinen huomatessani tämän. Milloin minusta oli tullut tällainen? Missä vaiheessa myrskyävä meri oli pyyhkäissyt mukanaan inhimillisyyteni ja jättänyt jälkeensä näin häikäilemättömän pedon? Kenties minä todellakin olin merirosvo.
Anna epäröi yhä, mutta vakuuttelin hänelle, ja myös itselleni, että rahat kuuluivat meille, emmekä näin ollen tehneet mitään väärää. Mehän olimme etsineet Ferminalle kyydin pois täältä, ja sopimuksemme mukaan hänen kuului antaa meille osuus aarteesta. Mitä väliä sillä oli, lähdimmekö hänen mukaansa vai jatkaisimmeko merirosvoilua? Sitä paitsi en ollut ollenkaan varma, oliko Fermina itse enää niin ehdottoman uskollinen meille kuin vuosia sitten.
Emme ehtineet panna inhottavaa suunnitelmaamme täytäntöön, kun nuo kaksi nuorta merimiestä jälleen lähestyivät meitä. Tällä kertaa he tiedustelivat suoraan, oliko avain meillä. Kierreltyämme aikamme myönsin lopulta, että avain oli hallussamme. Aikamme alkoi käydä vähiin punaisen auringon laskiessa horisontin taa, emme ehtisi enää selvittää asiaa muuten. Kysyimme siis puolestamme, oliko heillä rasia, jonka avain avaisi. Olihan se. He eivät kuulemma tienneet, mitä rasia sisälsi. Neuvottelimme hyvän tovin, miten ratkaisisimme asian. Lopulta sovimme, että mitä tahansa rasia sisälsi, jakaisimme sisällön. Seuraavaksi ongelmaksi muodostui avain: ei tullut kuuloonkaan, että minä ja Anna olisimme luovuttaneet avaimen miehille. Niinpä lähdimme yhdessä kohti paikkaa, johon he olivat rasian kätkeneet. Anna veti veitsensä esiin ja minä kohotin aseeni, sillä emme tunteneet oloamme lainkaan turvalliseksi heidän johdattaessa meidät metsän laitaan kauas muun väkijoukon silmistä. Päästessämme lähelle aarteen kätköpaikkaa he kuitenkin sanoivat, että kaikkien pitäisi jättää aseensa siihen. Ilmeisesti he luottivat meihin aivan yhtä vähän kuin me heihin. Minä en suostunut järjestelyyn, sillä tottahan kaksi miestä nyt voittaisi meidät kamppailussa ilman aseita. Käytyämme aikamme kädenvääntöä asiasta Anna ja miehet jättivät lopulta aseensa minulle ja lähtivät etsimään rasian minun jäädessäni turvaamaan minua ja Annaa aseiden kanssa kauemmas siltä varalta, että miehet päättäisivät käydä häijyiksi. Tilanne oli sähköinen ja pureksin ylähuultani hermostuneena. Näin kuinka kolmikko pyöritteli pientä rasiaa käsissään vuoron perään saamatta sitä auki. Lopulta he huusivat minutkin paikalle ja pudotettuani aseeni juoksin heidän luokseen. Pidin kuitenkin yhden vuosia sitten kuolleen rakastettuni, Alecin, lahjoittamista terävistä tikareistani vyölläni, ihan kaiken varalta. Lopulta rasia aukesi pientä väkivaltaa käytettyämme. Tyrmistyimme sisältöä: rasiassa oli yksi ainut rullalle kääritty paperi. Käärimme sen auki ja tarkastelimme sitä toistemme olkien yli. Siihen oli kirjoitettu lyhykäinen tekstipätkä siistillä käsialalla, ja paperin alalaitaan oli painettu virallisen näköinen sinetti. Koska Anna oli meistä ainoa lukutaitoinen, työnsimme paperin hänelle. Annan silmät levisivät ja hänen suunsa loksahti auki hänen silmäillessään paperia, ja minä patistin häntä kärsimättömänä kertomaan, mitä siinä luki. Anna alkoi hitaasti lukea ääneen paperia:
”Yrjö Ensimmäinen
Jumalan armosta Englannin, Skotlannin ja Irlannin kuningas on myöntänyt kapteeni…”
”Kapteenia ei ole nimetty”, Anna huomautti väliin jännittyneellä äänellä ja jatkoi:
”…sekä tämän miehistölle luvan toimia virallisena kruunun kaapparina. Samalla kapteeni velvoitetaan saattamaan kruunun haltuun 1/100 saaliistaan. Tämän vahvistukseksi olemme antanut liittää tähän asiakirjaan Englannin valtiosinetin.
Kahdeskymmenes kesäkuuta 1718”
Annan lopetettua vilkuilimme toinen toistamme sanattomina. Tämä oli kaapparikirja. Kaapparikirja, jota ei ollut osoitettu kellekään tietylle kapteenille, kaapparikirja, joka velvoitti ainoastaan yhden prosentin kruununveroon. Tällaisesta onnenpotkusta emme olisi osanneet uneksiakaan. ”Juuri tätä Silent Sam etsi”, henkäisin Annalle. Tulevaisuus näytti yllättäen aivan selvältä. Mutta mitä tekisimme noille kahdelle nuorukaiselle? Pitäisikö meidän kuitenkin sotkea aseemme heidän vereensä, sillä miten muka tällaisen aarteen voisi jakaa kahtia? Yllätyin kuitenkin toden teolla heidän puhjetessaan yhtäkkiä puhumaan. He rukoilivat meitä ottamaan heidät mukaansa Samin laivalle. Minä ja Anna tuijotimme heitä hämmentyneinä. Mitä he tarkoittivat, heillähän oli yhtäläinen osuus kaapparikirjaan kuin meilläkin. Tartuimme kuitenkin tilaisuuteen ja totesimme vain, että toki olimme sen palveluksen heille velkaa. Ei ollut tarvetta alkaa kinastella asiasta, jos he eivät kerran ymmärtäneet omia oikeuksiaan. Kävin Annan kanssa hyvin pikaisen neuvonpidon, jonka seurauksena päätimme, että veisimme kaapparikirjan Silent Samille niillä ehdoin, että me pääsisimme korkeisiin asemiin miehistössä, nämä kaksi nuorukaista otettaisiin myös miehistöön ja Scott McShore saisi lähtöpassit. Tällä paperilla ja kokemuksellamme meillä olisi ehkä ollut mahdollisuuksia myös omaan laivaankin, mutta koska aika oli niin vähissä, saisimme tyytyä tähän ratkaisuun.
Lähdimme juoksemaan majataloa ja Silent Samia kohti pää kolmantena jalkana. Rojodoradon aarteen menetys ei vaivannut meitä enää ollenkaan, sillä mielemme väikkyivät jo niissä monissa, Rojodoradon aarrettakin arvokkaammissa rikkauksissa, jotka odottivat ottajaansa, meitä, Karibianmeren smaragdinvihreillä aalloilla.