Pelaaja: Stefania Fält
Oi jospa osaisinkaan kirjoittaa kunnolla… Vaikka jonain päivänä kirjoituksen salat opettelen, niin tarvitsisin sitä taitoa kaikista eniten juuri nyt tyytyessäni pitämään puheterapiaa Sailor’s Restin huoneessa olevalle banaanipuunalulle Nikolaksen ollessa miestenhuoneessa. Tunnin kuluttua olenkin jo merillä, ja kunhan kommodori Harrigan on tervehtynyt minut ja Nikolas vihitään, mikäli vielä silloin olen sitä mieltä. No, kai minun on pakko aloittaa alusta.
Päivä oli jo vaihtumassa illaksi kun saavuin aatelisperheen palvelijattarena aatelisperheen kanssa Sailor’s Restin majataloon. Olin täydellisen kyllästynyt kaikkiin pysähdyksiin jotka Rouva Evans ja hänen tyttärensä Diane olivat matkanvarrelle aiheuttaneet, ja petyin suuresti kuullessani, että laivamme jonka kanssa meidän oli määrä lähteä ehti lähteä Englantiin ilman meitä – meidän oli odotettava seuraavaa laivaa joka lähtisi vasta aamunkoissa. Astuin uteliaana majataloon ja seurasin herrasväkeä yläkertaan jossa majatalon omistaja esitteli meille talon kalleimman huoneen jota Rouva Evans oli varta vasten häneltä pyytänyt. Noh, eihän se todellakaan ollut hääppönen huoneeksi, mutta sainhan hyvän syyn olla menemättä nukkumaan sinä yönä – ja samalla oivallisen tilaisuuden tutustua kapakkapuolen yöelämään. Istahdimme hetkeksi pöydän ääreen kapakkapuolelle. Majatalo oli pieni ja ahdas, mutta ajattelin ettei siitä olisi haittaa pikkutuntien kiihkeydelle. Tylsistyminen alkoi kuitenkin pikkuhiljaa vallata minua, joten istahdin juttelemaan jonkun ventovieraan miehen kanssa. Hieman jännitystä elämään! Lähdimme kuitenkin piakkoin alakertaan syömään kalakeittoa, ja huh, majatalon isäntä piti todellakin minua perheeni nöyrimpänä palvelijana ja antoi minun tehdä työt vaikka ne olisivatkin kuuluneet majatalon palvelijattarille!! Istuessamme siinä vihdoin MINUN tarjoilemaa kalakeittoa nauttiessamme huomasimme kuitenkin laivaston laivan saapuvan satamaan. No eihän sitä laivaksi voinut kutsua. Laiva osoittautui HMS Resoluteksi ja uskokaa tai älkää sen kannella seisoskeli kaksi naista! Naisia laivaston laivassa? Jo oli kaikki nähty… Ruokapöytäkeskustelu sisälsikin sitten omia ajatuksia naisista laivalla sekä pientä kinastelua siitä koska minun ja Dianen tuli mennä nukkumaan.
Syötyämme lähdimme takaisin yläkertaan. Jumituimme kuitenkin rappusiin ja pari rappusta yläpuolellani vieraan näköinen mies ei meinannut saada silmiään irti minusta, en kuitenkaan tajunnut tätä kuin vasta jälkeenpäin kun muistin hänen katsoneen minua jo heti nähtyään minut. Istahdinkin metrin päähän tästä uudesta miehestä, ja satuin suureksi onnekseni ja yllätyksekseni kuulemaan hänen nimensä esitellessään itsensä majatalon omistajalle. Nikolas Ferrel. Lapsuudenystäväni joka oli lähetetty laivastoon ollessani noin yhdentoista vuoden ikäinen. En ollut uskoa korviani ja tokaisin hänelle hymysuin lapsuutemme tunnuslauseen ”Onko reitti selvä” (Johon hänen olisi tullut vastata ”Selvempi kuin isäni pää”) ja hän käännähti ympäri käskien minun odottaa siinä missä istuin. (Tässä vaiheessa täytyy ihan pelin kannalta kertoa että vaikka PJ:nä tiesin että Nikolas tulisi peliin, en muistanut sitä edes hänen katsoessaan minua seistessämme rappusissa vaan vasta kun hän sanoi nimensä. Arvaa oliko upea tunne oikeasti yllättyä onnellisesta jälleennäkemisestä!) En olisi kyllä käskystäkään siirtynyt, niin onnellisen yllättynyt olin. Nikolaskaan ei näyttänyt oikein tajuavan tilannetta, ja närkästyi ehkä hieman sitä kun en meinannut uskoa että hän oli täällä edustamassa laivastoa ja julistamassa armahdusta. Hänethän oli maksettu laivastoon eikä hän ollut vielä upseerikaan, eikä ikinä lapsuudessaan ollut piitannut säännön säännöstäkään! Kannustin hänet sitten rohkeasti alakertaan hoitamaan tehtävänsä sillä tiesin ettei raukka ikinä uskaltautuisi sinne ilman rohkaisua ja tukea. Mutta kuinka vakava hänestä oli tullutkaan! Niin arvokkaan ja ylpeän näköinen, suoristellessaan paitaansa ja saapastellessaan salin keskelle lukemaan ääneen armahdusta. Ja en olisi uskonut että näkisin hänet hurraamassa kuninkaalle laivaston leivissä! Olin odottanut häneltä jotain kurittomampaa ja villimpää, ja laivastoakin uskottavammin varhaista kuolemaa. Julistettuaan armahduksen hän lähti hakemaan kalakeittoa, ja en tiedä sanoinko jotain epäsoveliasta mutta hän ei istahtanut viereeni syömään. Oliko hänestä nyt paisunut niin kertakaikkisen ylpeä ettei hänelle palvelijattaren seura kelvannut?! Päätin ärsyttää miestä tekemällä hänet vähän kateelliseksi ja istahdin samaisen ventovieraan miehen kanssa juttelemaan. Taisipa Nikolaskin välillä vilkaista minne olin mennyt sillä kävellessäni määrätietoisesti hänen pöytänsä ohi hän huomasi minut ja suorastaan käski luokseen. Kauan en sellaista pompottelemista aikonut kestää, mutta halusinhan minä todellakin jutella hänen kanssaan ja kuulla mitä hänelle oli tapahtunut. Hän kertoi että oli käynyt isänsä luona (Joka oli kuulemma rokottanut hänen palkastaan sievoisen summan väitettyään että olin näpistänyt mukaani rahaa karatessani hänen luotaan.. No jaa, pari puntaa ehkä…) ja huolestunut suuresti kuullessaan että olin karannut. Sana ”huolestunut” jäi jotenkin päähäni soimaan ja sulatti pienen jääpuikon sisälläni, kunnes sain sen taas jäätymään tiuskaistessani hänelle että hänenkin olisi tullut tietää että pärjäsin omillani aivan mainiosti. Hänhän se oli joka oli hädänomaisesti myöntänyt rakastavansa minua lähtiessään merille! Sain myös selville ettei hän ollut ehtinyt löytää ketään muuta matkoillaan, joka aiheutti taas jääpuikkoni äkillisen sulamisen, joka vain nopeutui huvittuessani siitä, että hän lähes hätkähti mainitessani, että olin käynyt muutamissa kapakoissa useasti ennenkin. Mutta eräs asia alkoi kyllä kirjaimellisesti ottaa minua päähän. ”Mary, olen töissä. Mary teen tätä koska olen tehnyt oman valintani tehdä tätä. Mary, en ole sanonut että tämä on mielestäni hauskaa. Mary minulla on velvollisuuteni, ja miltä se näyttäisikään jos nyt karkaisimme banaanivarkaisiin kuten silloin ennen?”. Päätin jättää hänet siihen mietiskelemään töitä ja lukuisia velvollisuuksiaan ja juoksin yläkertaan juttelemaan tämän samaisen vieraan miehen kanssa. Ainakin minulla olisi muuta juttuseuraa mikäli herra työelämä koittaisi tulla pyytelemään anteeksi.
Ongelmana oli ettei hän tullut, eikä minua huvittanut koko yötä häntä odottaa. Poloinen ei varmastikaan olisi uskaltanut edes tulla ylös ilman innostustani joten lähdin etsimään häntä alhaalta. Löysinkin hänet ulkoa lukemasta suurta karttaansa huolestunut ilme kasvoillaan. Pyysin häntä näyttämään minne olisi seuraavaksi matkalla, eikä hän itsekään oikein tainnut tietää. Sain hänet kuitenkin houkuteltua kapakan puolelle ja taas ihmiset näkivät minun ravaavan rappusia ylöspäin. Istahdimme pöydän ääreen keskustelemaan, mutta hänestä ei todellakaan saanut mitään muuta irti kuin huolestuneita ilmeitä ja loputtomia tylsiä viisauksia. Ja vaikka kuinka yritin vihjailla että Silent Samkin näytti hoitavan naisasiat ennen (jutellessaan kahden naismerirosvon kanssa unohtaen hetkeksi tyystin Nikolaksen pyynnön keskustella kanssaan) työasioita, Nikolas vain tokaisi että ”Mary, minä olen nyt komennuksella ja minulla on tehtävä hoidettavanani.”… Herra Evans liittyi hetken kuluttua seuraamme ja kerroimme Nikolakselle miten olin palvelijattareksi päätynyt. Tässä vaiheessa Nikolakselta lipsahtikin pieni virhe, sillä vaikka hän tähän mennessä oli käyttäytynyt herrasmiesmäisen kohteliaasti ja tarjonnut minulle juotavaa hän tokaisi että oli odottanut pikemminkin näkevän minut katutyttönä kuin palvelijattarena – ja se ei totisesti ollut kauniisti sanottu! Kuka se oli kun oli kaikki banaani- omena- ja hevosvarkaudet suunnitellut? Kuka oli keksinyt lähes nerokkaan lausahduksen tarkistaa reitti ja kuka oli aina ollut kepposten ja leikkien johtaja? Typerys! Sitä en suvainnut joten nousin pöydästä ja lähdin purkamaan vihaani rampatessa rappusia taas kerran alas.
En muista miten me päädyimme taas kahdestaan, tällä kertaa terassilla kävellen. Nikolas alkoikin vihdoin pehmetä ja sopersi, että oli odottanut minua seitsemän vuotta ja miten hän oli etsinyt minua kaikkien kiharapäisten naisten keskeltä tullessaan satamiin… Pari oikein imartelevaa kommenttiakin hän sanoi, ja tunteikkaampana parin lasillisen jälkeen aloinkin pitää ajatuksesta, että Nikolas vielä piti minua elämänsä naisena. En ehtinyt mitään selvää rakkaudenosoitusta kuitenkaan saada sillä Silent Sam keskeytti meidät, ja tietysti työasiat menivät edelleni. Päätinpä taas kerran näyttää Nikolakselle, että löysin muutakin seuraa. Heti Silent Samin lähdettyä en kuitenkaan pystynyt hillitsemään uteliaisuuttani vaan riensin Nikolaksen luokse kysymään mitä mieltä Sam oli ollut armahduksesta. En itse asiassa edes kuunnellut vastausta, sillä mietin miten saisin vanhan villin lapsuudenystäväni houkuteltua takaisin tylsään upseerikokelaaseen. Ehkä pari lasillista auttaisi? Niin pitkälle emme edes ehtineet, sillä Diane keskeytti meidät taidokkaasti juuri jutun alkaessa luistaa, ja herrasmies Ferrel antoi tietysti paikkansa hänelle. En taaskaan ollut hänelle se ainut, vaan ei, hänen oli pakko ärsyttää minua tahallaan ja näytettää, etten saisi hänen maailmaansa pyörimään nurinkurin. Pääsin kuitenkin antamaan samalla mitalla takaisin sillä siististi pukeutunut herra Fizwilliam tuli pyytämään minut kävelylle. HAH minkä ilmeen sainkaan Nikolaksen kasvoille kävellessäni niin varakkaan näköisen miehen kanssa pois hänen näköetäisyydeltään! Se oli todellakin jotain verrattuna hänen epätoivoiseen yritykseensä saada minut kateelliseksi Dianen avulla! Oikein sille kesytetylle laivastolaisrakille!!
Herra Fizwilliam kertoi minulle, että piti minua fiksuna naisena, ja että saattaisin tietää jotain sillä liikuin niin arvokkaissa seuroissa (kerrankin minulla oli hyötyä aatelisperheestäni ja Ferrelistä!). Hän näytti minulle karttaa, ja paikan missä oli tulkinnut aarteen olevan. Minun on myönnettävä, etten edes tajunnut miksi hän oli siihen kukkapuskaan päätynyt enkä sitä miten päin tätä outoa karttaa piti pitää, mutta yritin parhaani mukaan kuulostaa järkevältä ja tietäväiseltä jotta saisin tietää mitä Herra Fizwilliam kuvitteli aarteen sisältävän. Hän ei kuitenkaan vaikuttanut oikein tietävän luottaako minuun, joten teimme sopimuksen. Jos saisin tietää mitä merirosvoperämies pitäisi armahduksesta saisin tietää aarteen sisällön. Ferr-eee-eel!!! Saisin varmasti hänet kiinnostumaan aarteesta ja hän oli ainut jolla olisi järkeenkäypä syy kysellä perämieheltä mitään sen tyylistä. Ferrel oli kuitenkin epätavallisen epäilevä (vaikka olikin imarreltu sen jälkeen kun olin noutanut hänet kapakan puolelta kovalla kiireellä), ja koitti jopa saada minut unohtamaan koko asian! (Hah, taas täytyy lisätä että debriiffissä sain kuulla että raukka oli tulkinnut karttakuvailuni jotenkin joksikin häröksi paperituherrukseksi ja yritti saada viattoman tyttöparan unohtamaan sellaisen…) Unohdin minä sen sitten lopulta kyseltyäni ensin perämiehen mielipidettä saamatta kunnon vastausta. Fizwilliamilta saamien vinkkien mukaan onnistuin myös paljastamaan kaksi laivastokarkulaista Nikolakselle, joka ei kuitenkaan uskaltanut tehdä mitään asialle sillä oli maissa yksin. Pelkuri. Lisäksi olin onnistunut kadottamaan rahapussinikin! Tässä vaiheessa Nikolas alkoikin tuntua minulle erittäin tärkeältä, sillä edes juoksupoika ei ollut nähnyt kuka rahapussini oli napannut, ja olihan Nikolaksella sentään turvattu laivastoura edessä! Lisäksi aatelisperhe alkoi kaikkien Nikolasten merikertomusten ja parin viinilasillisen jälkeen tuntua niin tylsältä, että aloin kysellä Nikolakselta mikäli hän saisi minut kuljetettua pois maista laivansa mukana. Hän oli valmis ottamaan minut kyytiin, mutta minua jäi ärsyttämään se miten hän vältteli sanomasta miten rakasti minua joten aloin vihjailla että
”Miten olet ajatellut suhteemme jatkuvan tämän jälkeen, huomenna joudumme joka tapauksessa eroamaan näillä näkymin”.
”Enkö sitä ole jo sinulle tarpeeksi selvästi sanonut, enhän muuten juoksisi perässäsi”
”Mutta en ole saanut mitään suoraa vastausta.”
”No pysyisit edes paikallasi, enhän minä ehdi sinua muuten kiinni!”
”Et ehdikään, siinähän se! Juokse kiinni jos todella haluat!”
Ja sitten se tapahtui. Nikolas tarttui minua käsistä, polvistui.
”Mary. Seitsemän vuotta olen ajatellut sinua ja tullut siihen tulokseen että haluan jakaa elämän kanssasi. Mary, tuletko vaimokseni?”
En pystynyt vastaamaan mihinkään niin vakavaan, vaikka se tulikin niin rohkean suoraan, että olin lähes vaistomaisesti hyväksymässä ehdotusta. Koitin vetää häntä tanssimaan, mutta hän piti minusta kiinni tokaisten ”Mary, älä tee tästä pilaa. Olen tosissani, tämä ON vakavaa!”
En vieläkään halunnut vastata ja koitin leikkimielisesti vetäistä häntä tanssimaan, ja siinä samassa sainkin hänen leikkimielisyytensä houkuteltua esille. Näin hänen siirtävän juomalasinsa maasta juoksupojalle ja harppoessaan luokseni puristaessaan minut takaapäin tiukasti rintaansa vasten. ”Aaa, näinkö minun olisi tullut kohdella sinua alusta asti, kuin katutyttöä ilman sääntöjä Mary?” hän naurahti. ”Ihan tosissani Mary. Tuletko vaimokseni?”
Lopun osaatkin jo arvata. Olen lähdössä Nikolaksen matkoihin Rouva Evansin luvalla. Ja sieltähän hän tuleekin. Lapsuutensa seikkailut uudelleen muistanut upseerikokelas. Se jää vielä nähtäväksi josko jään hänen luokseen loppu elämäkseni – joka kuulostaa muuten aivan liian kurilliselta – vaiko jos elelen hänen luonaan kunnes löydän jotain parempaa. Ei, minua hän ei onnistu kesyttämään!
Pelin aikana Mary ehti jopa pelailla noppaa ja lauleskella muitten mukana, muttei millään osannut muistaa missä kaikissa vaiheissa sitä tekikään, eikä sillä näin jälkeenpäin paljon väliäkään ollut!