| Aloittakaamme jaksoanalyysi Buffyn tilanteesta. Kauden alussa hän palaa Taivaasta ja joutuu nyt selviytymään elämästä ilman äitiä, ilman isähahmo Gilesia, huolehtimaan pikkusiskostaan, selviytymään veloistaan, esittämään onnellista ystäväpiirilleen ja kaiken lisäksi hoitamaan Tappajan velvollisuutensa. Samaan aikaan hän kuitenkin tahtoo jollain tasolla vain kuolla ja palata takaisin siihen täydelliseen autuuden tilaan, Taivaaseen, missä kaikki oli niin hyvin. Hän ei tunne enää oikein mitään ja OMWF-jakson sanoin vain ”seuraa rutiiniaan”. Spike on se yksi henkilö, jonka kanssa Buffy on pystynyt ilmaisemaan edes jonkinlaisia tunteita. Vihaa ja intohimoa. Sopivasti nuo kaksi tunnetilaa taitavat monesti kulkea käsi kädessä. Lopputuloksena Buffy päätyy tällä kaudella hakeutumaan Spiken seuraan yhä useammin ja useammin, vain A) tunteakseen ja B) ollakseen sellaisen henkilön seurassa, joka ei välitä vaikka hän ei aina yrittäisikään olla onnellinen uudesta elämästään. Onko se rakkautta? Ei ole. Kaukana siitä! Lopulta käy niin, että kokeakseen edes joitakin pieniä hetkiä, jolloin elossa olemisen taakka ei rasita häntä, Buffy tekee Spikesta eräänlaisen pakkomielteensä. Spike on ”huumetta”. Jotain mikä tuntuu hyvältä vaihtoehdolta epätoivoisessa tilanteessa, mutta mihin jää helposti, niin helposti koukkuun. Ja tiedättehän lapset, mitä huumeista sanotaan? NE EIVÄT OLE IHMISELLE HYVÄKSI! Buffy tiedostaa ongelmansa ja häpeää myöntää sitä ystävilleen. Hän pitää uudenlaisen ”suhteensa” Spiken salassa muilta ja haukkuu vampyyrin itsensä maanrakoon, tajuamatta, ettei Spike ole tällä kertaa tarinan paha osapuoli. Spike rakastaa Buffya oikeasti. Ilman sielua, täysin luonteensa vastaisesti. Hän on valinnut ihmismäisen käyttäytymisen, pahaa *vastaan* taistelemisen, koska haluaa miellyttää Buffya. Ja sitten on vielä yksi asia, mikä oli mukava havaita Smashed-jaksossa: Spike saa selville, että voi satuttaa Buffya. Jos hän olisi vain joku pakkomielteinen vaanija, hän olisi yrittänyt saada haluamansa väkipakolla. Hän ei kuitenkaan tehnyt sitä. Ja kuinka kävi? Buffy tuli lopulta hänen luokseen omasta tahdostaan. Okei, sitten Willow’n vuoro! Jaksossa oli yksi repliikki minkä Willow sanoo Buffylle, jota rakastan yli kaiken: ”Kuka minä olin? Vain joku tyttö.”. *huokaus* Niin paljon kuin Willow’n käytöstä ihmettelinkin tässä jaksossa, täytyy sanoa, että tuon repliikin kuultuani tajusin lopulta, miten paljon häneen voi samaistua. Kukapa ei haluaisi olla erikoinen tässä maailmassa, missä huomaamattomana oleminen on kaikkien nuorten pahin painajainen? Willow’han on ollut omasta mielestään huomaamaton koko elämänsä. Taikuudesta hän löysi viimein tien muiden yläpuolelle. Taikuudesta tuli hänen ”supervoimansa”. Hän saattoi tuntea itsensä hyödylliseksi ja kunnioitetuksi. Ehkä jopa hieman pelätyksi, mikä on varmasti aika hieno tunne sellaiselle, joka on potenut vuosikymmenet alemmuuskompleksia itsestään. Willow liittyi Wiccaryhmään, tunsi viimein kuuluvansa johonkin erikoisjoukkoon ja kohtasi Taran, sielunystävänsä. Hän ei ollut enää se sama, arka ja hiljainen tyttö vaan löysi itsensä ja piilevät voimansa. Tältä kantilta katsottuna taikuus muutti hänen koko elämänsä paremmaksi. Se tuntui oikealta. Mutta entä sitten, kun ennen niin harkitseva Willow sai voimastaan hiukan liian suuren itsetunnon? Entä sitten, kun taikojen tekeminen alkoi tuntua niin luonnolliselta, että ne alkoivat korvaamaan yhä enemmän ja enemmän hänen tavallista elämäntyyliään? Yhtäkkiä tämä uusi, ihana asia kääntyikin Willow’ta vastaan. Hän menetti Taran, sekä ystäviensä luottamuksen. Taran lähdettyä Willow ei kuitenkaan vielä suostunut tiedostamaan omaa ongelmaansa, vaan halusi kaikin mahdollisin keinoin todistaa, että taikuus on hänellä yhä hanskassa. Hän teki Amysta ihmisen, saadakseen jonkun samanmielisen noidan puolelleen, ja kun paljastui, että Amy oli radikaali ja valmis koettelemaan rajojaan myös arveluttavan mustan magian kanssa, oli Willow kärkäs menemään mukaan, ettei menettäisi yhteyttään ”taikamaailmaan”. Ja tässä mentiin viimein liian pitkälle. Rack, uusi mielenkiintoinen ja iljettävä hahmo tutustutti Willow’n erilaiseen taikuuteen. Enää ei ollut kyse pienistä, arkisista ”joka kodin” loitsuista. Willow imi itseensä Rackin pimeää magiaa, jonka ainoana tarkoituksena oli huumetripin lailla tuottaa kantajalleen hetkellinen hyvänolon tunne. Jälkeenpäin seurasi tietysti vieroitusoireita ja halu saada kokea lisää. Kaksi huomaamattomina elämänsä aloittanutta tyttöä, Willow ja Amy, kääntyivät innoissaan taikuuden puoleen, koska se teki heistä erikoisia. Lopulta heistä tuli loitsunarkkareita. He eivät enää käyttäneet taikuutta. Taikuus käytti *heitä*. Samankaltaisuudet Buffyn ja Willow’n tilanteiden välillä ovat selkeästi havaittavissa, vaikka tietenkin eroavaisuuksiakin löytyy. Molemmat tytöt ovat murheissaan, Buffy kaivatessaan Taivaaseen ja Willow kaivatessaan Taraa. Molemmat tytöt valitsevat mieluummin oman tapansa lohduttaa itseään, kuin sen, että kääntyisivät muiden ystäviensä puoleen ja puhuisivat murheistaan. Ja lopulta molemmat tytöt kehittävät pakkomielteekseen asian, joka ei tee heille hyvää, vain tunteakseen hetken helpotusta muuten niin masentavaan elämäänsä. Tämä oli kaikin puolin ehkäpä rankin jakso mitä sarjassa on kuunaan nähty. Kutoskausi koettelee rajoja. Aikuistuminen ei ole aina helppoa. Jollain tavalla molempien, Buffyn ja Willow’n, täytyy vielä kohdata tekojensa seuraukset. Tytöt ovat nyt koskettaneet jotain pahaa (Buffy *kirjaimellisesti*, hehhee) ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä, pahuus karkaa vielä heidän käsistään. Addiktiota on vaikea hallita. Asioista ei voi selvitä vain hautaamalla ne sisäänsä. Kuten Spike niin hienosti sanoi, jaksossa Afterlife: ”That’s the thing about magic. There’s always consequences. Always.” |
| Ajatuksia... jaksosta Kaikki Romuna (Wrecked) |
| Tulin siihen tulokseen, että tämän tekstin sisällöstä pitänee antaa pieni K-15 varoitus. Tämä ei ole propagandaa, enkä pyri antamaan kenellekään pahoja vaikutteita. Käsiteltävä aihe on oikeasti aika vakava, joten tarkoitus ei ole lyödä sitä leikiksi. |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |