Uskossaan pettyneet
Uskonnollisesta yhdyskunnasta irti
pyristeleminen voi olla pitkä prosessi. Pahimmassa
tapauksessa perhesiteet katkeavat ja eroava huomaa
jääneensä yksin.
Sirpan (nimi muutettu) elämä alkoi uudelleen muutamia
vuosia sitten. Lapsesta saakka uskonnolliseen
yhdyskuntaan kuuluneen Sirpan mitta tuli täyteen tiiviin
ryhmän aiheuttamaa ahdistusta. Tunteiden piilottaminen
ja alituinen yhteisön edun ajatteleminen olivat lopulta
liikaa.
– En koskaan itkenyt, purin aina vaan hammasta. Koko
ajan mieltä painoi riittämättömyyden tunne. Tuntui, että
elämä oli yhtä juoksemista ajan kanssa. Itse eläminen
puuttui, uskonto oli suorittamista.
Erokirjeen lähetettyään Sirpa huomasi, ettei
irtautuminen Jehovan todistajista ollutkaan niin
yksinkertaista. Yhteisö painosti häntä perumaan
erokirjeen ja kutsui useaan otteeseen keskustelemaan.
Pää yritettiin saada kääntymään syyllistämällä sekä
vetoamalla Sirpaa kohtaan tunnettuun kaipaukseen.
– Minulla ei enää ollut keskusteltavaa, päätös oli
niin selkeä.
Eron hinta oli kova. Suhteet vanhempiin ja
sukulaisiin katkesivat ja ovat lähes poikki
edelleen.
– Olin läheinen vanhempieni kanssa. En olisi halunnut
hylätä sukua, mutta he kokevat, että olen hylännyt
heidät, koska jätin yhteisön.
– En silti ole vanhemmilleni katkera, olen ainoastaan
surullinen. Heille yhteisö on koko elämä, Sirpa
toteaa.
Entiset uskontoveritkaan eivät pidä Sirpaan yhteyttä.
Kadulla kohdattaessa Sirpa ei yritäkään tervehtiä, koska
tietää sen turhaksi.
– En halua saattaa heitä vaikeaan tilanteeseen, koska
hekään eivät saa tervehtiä minua. Minuahan ei mikään
estäisi tervehtimästä.
Sirpa arvelee, että jyrkkä asenne eronneita kohtaan
johtuu halusta suojella yhteisöä. Eronneen karttamista
kuvaillaan rakkaudelliseksi kurinpitotoimenpiteeksi,
jonka seurauksena eronnut ymmärtää tehneensä huonon
ratkaisun ja kenties palaa katuvana takaisin.
Eläminen opeteltava alusta
Tiukan viikkorytmin vaatiminen on tehokas keino pitää
ryhmä kiinteänä. Yhteisön oppien kyseenalaistaminen on
vaikeaa, kun aikaa omalle ajattelulle ei ole.
Niinpä Sirpallakaan ei yhteisössä eläessään ollut
vapaa-ajanongelmia. Viikon ainoa vapaailta oli
keskiviikkona, muut illat oli pyhitettävä uskonelämälle
tai seurustelulle seurakuntalaisten kanssa. Monet ovat
kokouksissa heti synnytyksen tai leikkauksen jälkeen.
Sirpankin lapsi oli alle viikon vanhana ollut mukana jo
kahdessa kokouksessa.
– Kun lapset otetaan pienestä pitäen mukaan,
uskonnosta tulee heille elämäntapa.
Erosta seurannut yhteisön ulkopuolelle,
"maailmalliseksi", jääminen oli tiukka paikka. Eläminen
oli opeteltava alusta.
– Oma elämä on rakennettava nollapisteestä, jotta
jaksaa säilyttää omanarvontuntonsa. On opeteltava
kuuntelemaan omaatuntoaan, koska enää ei ole yhteisöä
kertomassa sääntöjä. Normaalin elämän aloittaminen on
parasta terapiaa.
– Kun ihminen eroaa tai hänet erotetaan esimerkiksi
Jehovan todistajista, häneltä riistetään perustarve olla
sukunsa ja ystäviensä hyväksymä. Siksi monet eivät
koskaan uskalla lähteä pois yhteisöstä, Sirpa
kertoo.
Moni eronnut palaakin takaisin, kun ryhmän imu on
liian voimakas.
– Suurin syy on yhteisön ulkopuolisten sosiaalisten
verkostojen puuttuminen.
Luottamus ihmisiin katoaa
Sirpa kertoo oivaltaneensa, että onnellisuuden voi
saavuttaa oman itsensä avulla. Siihen ei aina tarvita
välikäsiä.
– Eräät uskonnot laativat rakkaudettomia lakejaan,
jotka ovat keskiajalta. Suurin rangaistus, joka
ihmiselle voidaan langettaa, on sulkea hänet omasta
yhteisöstään, jättää yksin ja hylätä.
Erityisesti Sirpaa surettaa kurinalaisissa ryhmissä
elävien lasten kohtalo.
– Muiden lasten kanssa ei saa olla tekemisissä kuin
koulussa. Siinä muistaa päivittäin olevansa
erilainen.
Yhteisön hylkäämäksi joutunut kadottaa helposti
luottamuksen muihin ihmisiin. Sirpallakin luottamuksen
uudelleen rakentaminen on vaatinut aikaa.
– Olen oppinut luottamaan oikeisiin ihmisiin.
Ajattelen nykyään niin, että on ihmisen itsensä vika,
jos hän ei ole luottamukseni arvoinen.
Hengellinen veljeys katkeaa
Suomen Jehovan todistajat -yhdyskunnan tiedottajan
Veikko Leinosen mukaan kertomukset eronneiden ja
erotettujen karttamisesta eivät ole täysin perättömiä
mutta vahvasti väritettyjä ja paisuteltuja.
– Jehovan todistajilla on raamatullinen vakaumus. Jos
jäsen ei enää sitoudu Raamatun periaatteisiin, hänet
voidaan erottaa. Se on jo varhaiskristillinen käsitys.
Näemme erottamisen äärimmäisenä osoituksena siitä, että
henkilöstä välitetään.
– Eron yhteydessä hengellinen veljeys loppuu, mutta
väitteet, että suku hylkäisi, eivät pidä paikkaansa.
Esimerkiksi lasten ja vanhempien suhde yleensä
jatkuu.
Leinonen myöntää, että vältellyksi tuleminen ja
itsensä hylätyksi tunteminen saattaa olla henkisesti
raskasta. Yhteisöstä ei kuitenkaan hänen mukaansa
eroteta, ellei jäsen ala järjestelmällisesti kapinoida
yhteisön arvoja vastaan.
– Toisaalta, jos joku rupeaa kampanjoimaan meitä
vastaan, se jo kertoo vahvasta psyykeestä.
Monet eronneista peruvat päätöksensä.
– He palaavat takaisin huomattuaan, mitä ovat
menettäneet.
Katkeruus ei auta
Sirpa kertoo uskovansa edelleen. Nyt vain eri lailla
kuin ennen. Hän alkaa olla tasapainossa menneisyytensä
kanssa.
– Asian yli ei voi päästä, mutta sen voi hyväksyä.
Naiset käsittelevät näitä asioita enemmän tunteella,
miehet järjellä, hän uskoo.
– En koe olevani uskonnon uhri. Mielestäni niissä
yhteisöissä olevat ovat uhreja.
Sirpa vakuuttaa, ettei ole menneisyydelleen katkera;
siitä ei olisi apua.
– En vihaa niitä ihmisiä, he uskovat vilpittömästi.
Jos olisin liian jyrkkä, keskustelulta menisi pohja
pois.
– Miksi olisin katkera, elän nyt elämäni parasta
aikaa. Menneet ovat menneitä. Ilman menneisyyttäni en
olisi sellainen kun olen.
JUSSI ORELL
Uskonnollisessa yhteisössä vaikeuksiin joutuneet
voivat kirjoittaa Sirpalle sähköpostia osoitteeseen
kotisivu@jippii.fi
Päivitetty 4.1.2004 1:00:26 | Tulostettava
versio | 
