Tapsukka jupisee itsestään

Mietin eräänä päivistäni sitä kuka oikein olen. En oikein saanut mitään selvyyttä aikaiseksi. Tässä muutamia asioita, jotka liittyvät siihen fyysisen ruumiin ja yhteiskunnan luomaan kokonaisuuteen, joka on minun kotini tässä ajassa.

Matkamittarin nollapiste: viidestoista lokakuuta vuonna yhdeksäntoistasataakahdeksankymmentäkolme. Matkan alkupiste sijaitsi seinäjoella keskussairaalassa, josta se jatkui Jalasjärvelle, jossa olen muutamia vuosia lukuunottamatta viettänyt suurimman osan lapsuudestani ja nuoruudestani. Jalasjärvestä minulla on niin vähän hyvää sanottavaa, että on parempi vaieta. Muutostani Jalasjärveltä on kulunut noin kaksi vuotta aikaa ja pahimmat traumat ovat jo jäämässä unholaan. Täytyy myöntää, että oli siellä joskus hauskaakin. Ellei yli 90% väestöstä olisi umpimielisiä, ajattelemattomia, itsekkäitä, väkivaltaisia, rasistisia ja sisäsiittosia juntteja Jalasjärvi olisi varmaan ihan mukava paikka asua.

Aineellinen ruumiini, tuo nahkasäkillinen lihaa, luita ja jänteitä, painaa suurinpiirtein seitsemänkymmentäviisi kiloa ja kurottaa sadanseitsemänkymmenenyhdeksän senttimetrin voimin kohti taivasta, paitsi silloin kun makaa. Väritykseltään hän on kalpeahko, hiukset ovat sellaiset perussuomalaiset eli mitäänsanomattoman maantienharmaat, tosin ne vivahtavat hiukan punaiseen, mikä on hämmentävää, koska suvussani ei ole yhtäkään luonnollista punapäätä. Näkövärkkini ovat hiukan rapistuneet ja jos minulla olisi passi siinä sanottaisiin, että ne ovat väriltään harmaat ja niin on kaikilla sukulaisillanikin. Olisi kivaa jos silmäni vivahtaisivat punaiseen, mutta niin ei tietenkään voi olla.

Koulutukseltani olen ylioppilas ja opintieni on katkennut toistuvasti pääsykokeisiin, laitoksessa jos toisessakin. Minusta tulee isona rikas ja kuuluisa kirjoittaja, mutta tälllä hetkellä se ei paljon lohduta, kun velkojani kolkuttelevat ovilla ja rahan tulo on nihkeää siihen nähden miten paljon ihmiset sitä minulta tahtoisivat. En sano että siinä sinänsä olisi mitään väärää, niinhän tämä kapitalismi toimii: ryöstetään köyhiltä ja annetaan rikkaille, jotka puolestaan eivät ole tilivelvollisia kenellekään, koska heillä on niin paljon rahaa. Niin se homma toimii eikä sitä käy arvosteleminen sen puitteissa. Siitä onko koko kapitalismi mitenkään erityisen toimiva tai edes tarpeellinen tapa hoitaa asioita, voidaan olla erimieltä, mutta jos erimielisyys ei johda tekoihin, voidaan myös olla olematta erimieltä.
Tähän astisen elämäni ehdottomasti hauskin työpaikka on ollut Tampereen Taide- ja mediapaja nuorisokeskus Vuoltsulla. Kurjin taas oli puhelinmyynti eräässä tamperelaisessa puhelinmyyntifirmassa, jonka nimeä en mainitse, koska firmaa pyörittävä pariskunta on tavallaan hyvin sympaattinen, vaikka hieman omituisia ovatkin. Tällä hetkellä olen työharjoittelussa Tampereen yliopiston kirjastolla ja oloitan opinnot avoimessa yliopistossa. Ellei minun tarvitsisi käydä tolkutonta paperisotaa saadakseni rahaa jostain, olisin melko tyytyväinen tällä hetkellä vallitsevaan tilanteeseen.

Sotilasarvoni on siviilipalvelusmies eli minulla ei ole sotilasarvoa. Olen niitä laiskoja pummeja, jotka sylkevät isänmaata kasvoihin ja virtsaavat veteraanien haudoille. En osaa käyttää puheessani luontevasti yhtäkään armeijalähtöistä termiä enkä ymmärrä miksi pitäisi käyttää, vaikka osaisinkin. Arvostukseni kyseistä laitosta kohtaan menee miinuksen puolelle. En usko aseista ja armeijoista seuraavan mitään hyvää. Niin kauan kun niitä on olemassa on jokainen rauhankausi vain varustelua seuraavaa sotaa varten, ellei omassa armeijassa niin jonkun toisen omassa.

Siviilisääty: avoliitto maailman ihanimman ja kauneimman höpönassun kanssa. Tyttöystäväni on ehkäpä ainut asia maailmassa, josta en keksi niin paljon pahaa sanottavaa että voisin jauhaa sitä suu vaahdossa vuodesta toiseen.

Nykyhetkinen olinpaikkani: Tamperkeleen kaupunki Birkanmaalla. Täälläkin on juntteja ja umpimielisiä paskiaisia, lisäksi täällä pyörii juoppoja, narkkareita, hulluja, kiimaisia pervoja sekä kyttääviä ja näsäviisaita eläkeläisiä, jotka eivät voi vain elää sen tosiasian kanssa, että jos joku tosiaan välittäisi heistä, he asuisivat maalla lastensa ja lastenlastensa kanssa eivätkä kerrostaloyksiöissään muuttumassa muumioiksi. Viihdyn täällä niin hyvin kuin voin jossain paikassa viihtyä, mutta tuntuu aika kaukaa haetulta että tännekään jäisin. Seuraavaksi käännän nokkani kohti Äetsän Keikyää, ostan sieltä omakotitalon ja perustan perheen.