-- Müö lähtiimmä nellä čuassuo huondesta janvarin 20 päivänä.

Oli juuri pimie.

Plennoit tüöniimmä tilah.

Heidä viätettih vai kahtei. Se oli, požalui, ei pieni julgevus: ved' joga minuutal voidih tulla vastah beloit.

En tiijä, ongo tuttava siul moine oščuščenija: sie ülen äijäl väzüit, vasta vai rubiet uinuomah - kui kerras keskustetah siun uni. Sie vasta vai rubeit lämmittelemähes meččäh luajitun tulirobivon luona - i siuda eroitetah iäre siit päi, štobi tüöndiä viluh mustah talviüöh.

I müö matkaimma...

Ni mittüizie paginoi, ni mittüizie kurimizie!

Müö matkaimma vaikkanaizina. Daže šuuttie suvaiččija Antikainen oli vaikkaine. I vai komandiran napr'ažennoloi rožie müö, da i sidä müö vie, kui Antikainen nütkäillen potkastelih suksiruagoil, a ei plavno, kui hän luadi ainos, - sai dogadiekseh položenijan serjoznostih näh, meijän dielon jügevüöh näh. Nenga müö matkaimma juuri vaikkanaizina, počti juostol, enämmän čuassuo, konza meijän edeh uslovnois kohtas nouzi viestin ke illal razvedkah lähtenüt tovarišča Ilki.

Hänen tagana omas ries istui Susin pietettü Kiimesjärves päi tullut krestjuana. Komandirat, paistuo keskenäh, rešittih deistvuija kui obično: zahvattie kai dorogat i uslovlennoil aijal ühtenaigaizel iskul zahvattie külä. Krestjuaninan sanoin mugah, lahtariloi küläs ei ole enämbiä kolmie sadua: Frontan štuaba, beloloin 1-ne lesnoi polka, Isotalon Antin partizanskoi otrjuada - sen samaizen zvierin, kudama 1919 vuodena telmi Anukses.

Müö nügoi seizoimma Čolmun i Kiimasjärven dorogal, leikaten štuaban frontas päi. Pidäü salvata doroga Suomeh i iskie zapadas päi. Tämä poručaičeh Leinon toizel rotal. Lähenijäs valgien hämüs hänen figura ozuttah vie suuremmaksi, kui ainos.

Piäkönniemeh mänijän järvidorogan dolžen zahvattie enzimäine rota. Tovarišča Koskizen enzimäizel rotal muga že poručittih andua isku ies päi.

Oli ülen tüüni. Sai kuulta külän kukkoloin laulannan, sai kuulta meijän süväimien tükännän. Vo vs'akom slučaje meijän hengitüs enimil meis ozuttih liijan jürkäh hengittämizel, kudama ei voinut ei nägüö meil.

Toine rota lähti hurah puoleh. Meijän že rotan vzvodat ruvettih olguomah oigieh puoleh.

Müö tulimma järveh viejän rindien počti juuri parahal. Alahan puolen kilometran piäs meis päi niemel savustettih külän pertilöin truvat, möngüttih lehmät, bliämittih lambahat, laulettih kukot, meis päi že küläh ni midä ei kuulunut.

Kai, min müö matkaimma, kai min müö tirpimmä - kaiken sen müö luajimma tämänpäiväizeh bojuh nähtel. Olgah!

Tovarišča Antikainen ručkajil suksil tulou miun luo. Hänen kuatančat kaimattih oma običnoi forma, onhai kui rodivujen läpäkkölöiksi. Hänen počti ainos puhtahasti breittüölöil rožil jiävih parda, no iäni hänen on endizelleh uverennoi, i silmät terävästi losnitah bojun iel.

"Ken meis eläü tämän päivän?" - duumaičen mie. Rodikkah dielot siel kui tahto, jogahine tapettu meijän mies ottau keral nebesnoi carstvah ei vähembiä kahta lahtarie.

Tovarišča Antikainen sanoi miul:

- Matti, ota otdelenija i mäne iel, pidäü tiijustua položenija loppuh sah.

- Kuulen, tovarišča komandira!

Enzimäizes otdelenijas miun ke oli Leino, Toivo, Jäskeläinen i vie nellä hengie.

- Kuulen, tovarišča komandira! - nostallan mie käjen balahonan al peitetün kozirin luo, kerättüö oman otdelenijan, lähten ielleh.

- Ostorožno, tovariščat, - sanom mie miehil i annan jälgimäizet ukazanijat.

Muga müö mänemmä rindien luo, rindien juuri pardahal.

Jo počti sovsem valgoni, i lumi tämän periä on harmua.

Kai, midä sen jälgeh oli müödähizen čuasun joga sekundana, mie muistin joga čilmuizen, kaikeksi igiä: i Toivon kömpäköt askelet, kudama muistelou naverno omua jälgimäistä mäjes alah ajandua, i Leinon losnijat silmät, i hänen murennuon alaizen, kudamas päi ulos lähtetteli peigoi, i Lotavaran kauti mänennän aigah kämmeneh rodivunnuon süvän riibavuksen tuskuannan.

- Edeh päi! - sanoin mie i vähäizel koverruin, varustujen ajamah jürkäs rindies alah. - Ielleh päi, tovariščat, - sanoin mie toizen kerran i potkastimmos kerras kahtel ruagal. I kerras tämä potkastunda eisti miuda edeh päi i rubei viemäh alah ülen hüviä lunda müö, muga ravieh, što daže vastai hengitändiä, muga plavno kui kebie planera.

Mi voi olla parembi hüvil suksil lumirinnettä müö ravieh ajandua.

Mie viuhkin alah. Nenga libuhuo spokoino olis voinut matkata šuorieda, rovnoida kohtua müö askelda kolme sadua. Muga mie i luajin. Sukset viedih miuda kohti küläh päi šuorieda lunda müö, rovnoida järvie müö.

Mie seizoin jo juuri oigieh i täs näin puolentoista suan askelen piäs mius päi kolmie vooružonnoida ihmistä, kudamat seizottih randimaizien pertilöin luona (možet bit' külülöin luona).

Nämät ihmizet nähtih meijän ajanda.

Mie kačahtimmos ümbäri - kümmenen askelen piäs miun tagana hiihti Leino. Dostali šest'orka bauhaihes kahten suan askelen piäs juuri rindien al.

Üksi tabaili čurah toizeh pajennuizie suksie, toine nouzi seizomah puistellen kaglukseh i kuatančoih männüizie lumie. Ozaksi kaikin oldih balahanois.

Toivol kirboi štiikka, hän parahite oli azettamas sidä sijoilleh. Op'at', naverno, Toivon periä kuavuttih. I mie tuskevuin Toivon piäl hänen kehnon moizen lujuon periä, mittüizen ke hän kesti kaiken tämän jügien matkan, štobi, možet bit', podvedie juuri kiirehimmäl aigua, i ičen piäl sen perä, što olin pehmienahkaine hänen glupoih nastoičivostih näh.

- Leino läkkä ielleh! - šuhahtimmos mie omal vernoil tovariščal.

Hän nütkäi piäl, ozuttajen, što ellendäü i meijän položenijan serjoznostin i miun duumaidun pluanan.

Müö hill'akkaizeh, kui kinos ravieh snimijes, lähtiimmä edeh päi, lahtariloil varah. Mie nezametno viäldin naganan i, ottahuo molemmat suksiruagat hurah kädeh (toizeh - revol'veran), pidäjen suksiruagoi sellän tagana, hill'aizeh jatkoin matkua lahtariloil vastah.

Šolkahtettihes neprijatel'skoin dozoran vintovkoin zatvorat.

- Ken tulou?

- Heittiät šuutinda, miehet, sanoin mie tuskevunnuol iänel, - müö olemma Riutan otr'uadas päi, omih emmä ammu!

Lahtarit oldih vie varateksissah, ei uskottu i ei heitettü oijennettuloi vintovkoi. Mie kačahtimmos jällel päi.

Kai otdelenija jo nouzi suksien piäl, i Jäskeläinen hiihti jo Leinon jälgie müö. Miul tuli mieleh: "Možet bit', nämät miehet tutah joga turba Riutan otr'uadas", i, eistüjen vie lähemmäksi sanoin:

- Meil külü pidäis, eigo siul ole kurie?

Konza mie pagiziin, to duumaičin, jesli Suarenpiän starikka tunnustin štiikoin mugah, što müö olemma krasnoit, to nämät uže ob'azatel'no tunnustetah. Odnako tabakon küzündä porotti dozoral varuamizen. I tovel: kus päi tänne, beloloin keskel, voidais jiäviekseh krasnoit? Daže tämän moine duuma ozuttih nelepoiksi.

Lahtari heitti alah vintovkan, nosti kormanis päi kisietan i rubei sidä kerittämäh. Leino tuli juuri lähil toizen lahtarin luo. Dostalit miehet oldih jo askelen seiččemenkümmenen piäs. Kaikkeh täh pidi äijä vähembi aigua, mi sih näh, štobi rüüpätä kerda viluo kofeida.

Mie lükkäin lumeh suksiruagat i naganal iskin piäh lahtarie. Hän rubei häilümäh i kukšahtih tanderel.

Leino oijendi štiikan terän toizen lahtarin rindah.

Kolmannen luo seizoin jo mie naganan kurka nostettuna.

Miehet oldih askelen kolmenkümmenen piäs. Lahtariloil ei jiänüt midä muuda luadie, kui lükätä vintovkat lumeh.

Iskennän periä mielimuutuksih männüt lahtari rubei liikkumah. Hän, naverno, oli načal'nikka: hänen kormanis mie löüvin hüvän, polirovannoin brauningan. Mie čokkain sen omah kuatančah.

Kuatančat oldih muga äijäl kulunuot, što brauninga kebieh n'ulahtih alah, čut' ei vai juuri pägieh sah.

- Toivo! - prikažiin mie.

Miehet jo tuldih i vähäizel oldih huigavunnuot sorrunnan periä müödämägeh ajaes.

- Toivo, vardoiče nämie plennoloi, i kačo, älä sorru...

A müö ürrästimmökseh ielleh.

Pidi mil-tahto hinnal luadie panikka parahite kombinirovannoin iskun aigah kaikil puolil päi. I vdrug ülen äijäl rubei zvonimah Kiimasjärven kirikön kello. Se löi, onhai kui uravuksissah.

Neuželi trevoga. Neuželi meidä tuttih i kerävütäh vastusta andamah?

A kuibo muuten? Miksibo rubeis ponomari nenga aijoi, pakkaizel trevožimah iččie? Meidä jo tuttih.

- Postat heil täs vo vs'akom slučaje ollah paremmat, kui Rebol'as, - viäräh muhahtih Leino.

Jäskeläinen azetti pulem'otan aijan luo lumeh. Viijenkümmenen - kuuvenkümmenen askelen piäs meis päi matkai, primerno, kaksikümmendähengine otr'uada.

Meidä oli seiččeme hengie.

Mie kačahtimmos rindieh, kudamua müö minuttua viizi tuakse päi ajoi meijän otdelenija.

Nügöi levittäüdünüönä šerengana, onhai kui, sportivnois paradas, kuuzikümmendä hengie valgielois balahanois ajettih müödä mägeh, pidäjen rovnoit välit.

Oli prijatno kaččuo tämän moizeh ajandah, i ni ken heis ei vai ei kuadunut, no daže ei häilähtänühes.

Ielimäizenä lendi Antikainen.

I op'at' pakkashuondeksen tüünes ruvettih kuulumah zatvoroin šolkutukset.

Miehie jo ei nägünüt rindiel. Hüö, naverno, ajettih järvel.

Lahtariloin otr'uada endizelleh matkai pihua müöte meih kohti.

I kerras müö kuulimma meijän proijitun rannan luo erähie ammundakerdoi, pertilöis päi juoksi mittüizie-liene mustie figuroi, a uuvessah, onhai kui, kaiken järven piäl, lähizien meččien piäl kajahtih meijän oratoran, meijän komandiran, tovariščan Toivo Antikaizen ravie iäni. Hän nügöi ülen äijäl kiroi.

- Svoločat, müö tulemma Suomes päi teil abuh, a tüö meidä nenga vastuatta!

I op'at' vaikastus. I op'at' meih kohti tulijan lahtariotr'uadan tazaizet askelet. I op'at' kelloloih lüöndä. I vdrug uuvessah kajahtih kiruonda i bespor'adočnoit ammunnat tagana päi.

- Tuli! - komanduičiin mie Jäskeläizel.

I janvar'an huondeksen pakkasvozduha oli reviteldü ručnoin pulem'otan kuival plačkehel.

Neprijatel'skoin otr'uadan kaksi hengie kukšahtettihes muah. Pulem'otta vaikastui. Dostalit levittih ken kunne, tiedämättä, midä luadie.

Ruskiepardaine suurikazvoine fel'dfebel'a komanduičči:

- Oboima magazinah, pricel'noi ramka...

- Edeh päi, tovariščat, ura! Lüö lahtariloi! - komanduičiin mie i, viuhkuttajen naganua, ürrästimmös aijan tagua päi.

Miehet kaikin ürrästettihes miul jälgeh.

Mie ammuin naganas päi kaksi kerdua, tarkittajen ruskiepardaizeh.

Viijentoista askelen piäs dorogas päi oli suuri sarai, kudamas ikkunoin sijah oldih kaksi suurda raguo.

- Miul jälgeh! - rängüü fel'dfebel' i juoksou saruah. Hänen jälgeh noustih lumes päi toizet i tože juostah saruah. Saruah juostes, ruskiepardaine kiändähes tuaksi päi i tarkittamatta ambuu mauzeral.

Kelloh vie ainos zvonitah, no sen zvoninnas mie zavodin kuulta običnoin spokoinoin taktan, a ei trevogan, panikan.

Rižoin fel'dfebel'an mauzeras päi bul'ka puutui miun otdelenijan kursantah. Hän istuldihes lumel.

- Matti, älä hükä! Kai on hüvin! Ni midä, kebiesti! - ringuu hän miul, javno piettäjen voivotusta kibien periä.

Mie rižoil jälgeh razr'adin naganan, no tühjäh: saruan veräi plačkahtih umbeh.

Seinien järevüs ei ole tietos, parembie patronoi ei ole, i ei ole aigua okružie, a tuas ikkunloukos päi voijah kedä-kedä meijän miehis tappua.

Miehet pietüttih, valmistahuo vintovkat. Miun naganas ei ole enämbi patronua: egläizien ammunnoin jälgeh mie unohtin sen uuvessah zar'adie. No ni midä, dielo on kohenija. Mie juostes čokkuan käjen kuatančah, štobi ottua siel päi miun suadu brauninga.

Kehno ota! Brauninga mih-liene tartui, i sidä ni kui ei sua ottua.

Daže kiruonda kieles ei lähte.

Mie jo olen juuri saruan lähil.

Juuri sen luona on pino halguo.

Mie juoksen pinon luo, dernin pienen, no oksikkahan hallon. Mie kirrun täüttä vägie, štobi kuultais saruas olijat:

- Tovariščat kursantat, eistükkiä loitommaksi, mie lükkiän saruah granuatan.

Min vai voidanah lükkien saruan loukkoh tämän hallon i hüppiän kerras uksen luo.

Puikot jiähäh kämmenes.

Mielevä leino jo on miun rinnal.

Uksi ülen ruttoizeh räškähtih sellälleh, i sie päi hüppiäü rižoi mies mauzera käjes. No, čuvstvuiduhuo omas korvajuures miun, kehno ota, zar'adimattoman naganan suun, miun rängähtännän mugah ülen terväizeh lükkiäü mauzeran lumeh.

Fel'dfebel'al jälgeh hüppäi toine lahtari. Hänen priimiü Leino. Mie annan pardasuun sih tulluol kursantal i, ambujen mauzeral pimieh saruah, kirrun:

-- Lükäkkiä iäre oružijat, tulgua valgieh, jiättä eloh! I, jiänüöt komandiratta, toine toizel jälgeh hüpättih pöllästünüöt lahtarit omas ubežiščas päi.

Muga meijän ruavon enzimäine čuasti oli luajittu puhtahasti.

Üksitoista plennoida, mauzera käjes, kolme revol'verua - ühtä bojuo varoin on enämbi kui külläl.

Meijän saruas päi nägüi kirikkö kellojalloin ke. Kelloh zvoninda loppih.

Kirikös päi juostih beloit, äijät heis ollah vooružonnoit.

Erähät heis südäilläh vintovkoi olgupiäh i ammutah järven randah päi.

-- Jäskeläinen, - sanon mie tovariščal, - pulem'otnoi tuli! Napravlenija - jumalan kirikkö!

Jaskeläinen rubei rädžäittämäh omal ombelumašinal. Lahtarit levittih ken-kunne, ambujen kui puuttuu.

- Edeh päi, miehet!

Üksi jäi saruan luo karaulimah plennoloi.

Viizi hengie juostih miul jälgeh.

Ploščadi kirikön ies oli jo tühjä. No emmä ehtinüt müö juosta sinne sah kui pertilöin i aidoin tagua päi oigiepuoles kauzahtih tovarišča Ilki grupan ke kursantoi.

Antikainen matkai iel.

- Edeh päi! - rängähtih hän.

I müö lähtiimmä juoksemah edeh päi.

Müö olimma niemen rannal. Külän dostali čuasti - parahite se, kus oli štuaba - oli meijän ies järven severnoil rannal metran kahten suan - kahten suan viijenkümmenen piäs meis päi. Müö ajoimma jiäl. Toizel rannal juoksenneldih sinne-tänne lahtarit. Kaksi miestä suomelaizes oficerskois formas raspor'ažaidihes kaikel. Üksi azettti pulem'ottua.

- Svoločat, muga tüö i vastuatta Suomes päi abuh tulijoi! - rängüi tovarišča Antikainen.

I vdrug beloloin tilas, zapadas päi, ruvettih kuulumah ammunnat, enzimäi kui puuttui, a sen jälgeh pravil'no organizovannoit. Tämä zavodi nastuplenijan, odnijan, toine rota. Oficiera seizattui, rubei kuundelemah; ozuttih, što hän ellendi, što müö okružimma händä. Sen jälgeh hän punaldih i rubei ravieh hiihtämäh meččäh päi. Hänel jälgeh lähti toine oficiera i vie erähie.

Mie en ollut harjavunut ambumah mauzeral, i, paiči sidä, tämä revol'vera äijäl potkai. Vot mindäh kai kolme bul'kua mändih "maidoh". No üksikai viuhkutellen tühjäl revol'veral ravieh kargaillen kursantoi mie juoksin edeh päi, kaksietuažahizeh kodih päi, kudaman piäl lepetti valgie flagu. Leino oli jo iel miuda. Mie juoksin pordahil.

Huras päi lähettih toizen rotan kursantat.

Antikainen ravieh matkai, andajen prikazanijoi:

- Nemedlenno matkuakkua edeh päi, oigieh puoleh! Pidäü tavata štuabalaizet!

Veräi oli kirjutettu "Štuaba". Pordahien luona tirpamattomuos kuobi kabjal lunda valgie rodu-uveh.

Ammunnat loppiettihes.

- Müö otiimma külän, - sanoi miul spokoino, kui ildaproverkan aigah, komandira. - Matti, kus on siun šl'oma?

I vasta tämän küzünnän jälgeh miul kerras rubei tundumah viluine piäs. Vejäldähüö käjes hien periä ühteh külmänüzie tukkie müö, mie ubediimmos, što deistvitel'no šl'omua ei ollut.

- Lahtarin bul'ka, naverno, kirvotti sen kehno tiedäü kunne! - mintäh-liene ülen ravieh rängüin mie i hüppäin beloloin štuabah.

Komnatta oli kui običnoi polkovoi kancel'arija. Adjutanta jo kaiveli bumuagoi, sellitellen niidä.

Erähie papkoi dieloloin ke val'aiččih lattiel.

Mie kačahtiimmos čuassuloih-hodikkoih: net käüdih spokoino, onhai kui ni midä ei sluččinuhes.

Puoli čuassuo, kaikkiedah puoli čuassuo tuaksi päi mie annoin prikazanijoi otdelenijal ajua miul jälgeh rinnettä müö alah. I vdrug, mie näjen, komandira nostau stolal päi papkua, a papkan al viruu portfeli ülen tuttavan monogramman ke. Ved' tämä oli juuri sen že moine monogramma, kui štabs-kapitanan Verhovskoin portfelis, i portfeli oli vallettuna kopijana siit portfelis päi, kudaman mie zahvatin reidan aigah Kronštadtan luona.

Mie hüppäin stolan luo, riuhtain portfelin. Se oli avoi. Sie päi kirboili lattiel zapiskoi, kirjaizie, bumuagua. Mie nostin konvertan i luvin: štabs-kapitanal P'otr Ivanovičal Verhovskoil, Helsinki i muga ielleh. Štempeli - Pariž.

Mie nostin listovkan. Se oli pečatoidu ven'aksi, silloi mie pagizin i ellendin ven'aksi äijiä pahembi, kui nügöi.

Se on miul nügöigi ruokos ühtes murčitun kartan ke.

"Krasnoarmeicat! Mie, suomelaine pisatel'a Klaido Iljinark, obraščaičemmos teih Karelijan vremennoin uhtinskoin pravitel'stvan nimes.

Jesli tüö että lähte iäre svobodnois Karelijas päi, to valmistatta ičel ühtehistä bratskoida mogilua, ibo meijän viha roih užasnoi. Krasnoarmeicat! Arestuigua omie kommunistoi i komissaroi i tulgua meil. Vai nenga tüö voitta spassiekseh!.."

Kaččomatta väzümizeh, kaččomatta tulistumizeh, mittüine olettelou bojus, kaččomatta minutoin serjoznostih, mie en voinut piettiäkseh ravieh nagrannas. I deistvitel'no, russkoi štabs-kapitan toruau Karelijan osvoboždenijan puoles ven'an krasnois igas päi lozungan al "Karelija kareloi varoin!". A mie, suomelaine Matti Mattikainen, i suomelaizet Leino, Keko, Toivo, Jäskeläinen, Antikainen, Suomiläinen i sadoi muida toruamma Rossiskoin sovetskoin federativnoin socialističeskoin respublikan i sen avtonomnoin čuastin - Karelian puoles ruadajarahvasta varoin.

Da, müö enne kaikkie olemma kommunistat, a tämä belogvardeiskoi svoloč - enne kaikkie buržuit.

Oli min piäl nagrua, toizen kerran eläjissäh zahvattihuo tabuamattoman oficieran portfelin.

No Antikainen oli nedovol'noi.

- Piästih pagoh. Ilmarinen i erähie štuabalaizie pajettih meččäh, i meččäh že levii läs kahta sadua lahtarie.

- No müö voitomma! - sanoi načal'nikal jälgeh tullut Leino.

- Da, no müö voinnuzimma pergua, hävittiä glavarit, jesli olizimma ehtinüt zaimie Piäkönnimeh mänijän dorogan i emmä olis nervničainut muga, što obiknovennoin pruazdniekan aigaine kirikön kelloh zvoninda ozuttih meil trevogaksi.

Mie kačahtimmos ikkunah: miun otdelenijan tavatut i Toivon tänne viätetüt plennoit seizottih jo štuaban luona.

Pihua müö meijän konvoirat viätettih vie plennoloi. --