Neuvostoliiton kielipolitiikkaa: Karjalan kirjakielen suunnittelu 1930-luvulla

Hosted by

GeoCities

Kielten ja kansojen moninaisuus oli yksi keskeisimmistä bolševikkien vallankumousta edeltävältä Venäjältä perimistä ongelmista. Tsaarinvalta oli - tosin melko heikoin tuloksin - yrittänyt sulauttaa yhteen 130 kieleltään, uskonnoltaan, kulttuuriltaan ja taloudelliselta kehitystasoltaan erilaista kansaa venäläistämispolitiikan avulla: esimerkiksi koululaitoksessa - siellä missä kouluja ylipäätään oli olemassa - äidinkielen käyttö oli yleensä rajoitettu alkeiskoulun kahteen ensimmäiseen luokkaan.¹⁷

Heti lokakuun vallankumouksen jälkeen annetussa "Venäjän kansojen oikeuksien julistuksessa" ja 1920-luvun alussa hyväksytyissä puoluepäätöksissä bolševikit sanoutuivat Leninin johdolla irti tsaarinvallan kansallisuussorrosta, korostaen kaikkien kansojen ja kielten tasa-arvoisuutta. Vuonna 1921 pidetyn NKP(b):n kymmenennen puoluekokouksen päätöslauselmissa puolueen kansallisuuspolitiikan tehtäväksi määriteltiin auttaa vähemmistökansoja kehittämään omia, kansallisia piirteitään vastaavia valtiollisen elämän muotoja, äidinkielellä toimivia ja paikallisista työntekijöistä koostuvia hallinto- ja talouselimiä, oikeuslaitosta, lehdistöä, koululaitosta ja muuta kulttuuritoimintaa. Vähemmistöjä suosivan politiikan takana saattoi olla pyrkimys houkutella ne vallankumouksen kannattajien leiriin samalla kun todellinen valta pysyi Moskovan puoluejohdon käsissä, mutta toisaalta ei voida kieltää etteikö siihen ainakin neuvostovallan alkuvuosina olisi liittynyt melkoinen annos idealismia ja halua luoda todellista tasa-arvoa.¹⁸

Bolševikkien kansallisuusohjelman seurauksena Neuvostoliitosta tuli parinkymmenen vuoden ajaksi "historian suurimman ja monimuotoisimman kielisuunnittelutyön näyttämö".¹⁹ Oli ryhdyttävä luomaan kokonaan uusia kirjakieliä niitä kansoja varten, joiden kielet olivat ennen vallankumousta olleet kirjallista viljelyä vailla, sekä nykyaikaistamaan jo olemassa olleita kirjakieliä, joiden käyttö esim. hankalan kirjoitusjärjestelmän tai tsaarinvallan asettamien rajoitusten takia oli ollut vähäistä. Seuraavassa tarkastelen lyhyesti 1920- ja 1930-luvun alun kielisuunnittelun keskeisiä toiminta-alueita: 1) kirjoitusjärjestelmien luomista ja uudistamista, 2) kirjakielten murrepohjan valintaa ja normittamista, 3) nykyaikaisen sanaston ja terminologian kehittämistä sekä 4) vähemmistökielten käyttöalan laajentamista (kouluopetus, lukutaitokampanjat jne.).

1920-luvun ja 1930-luvun alun "kielirakennustyö"

Neuvostoliiton kielisuunnittelun ensimmäisen vaiheen näkyvimpänä toimenpiteenä voidaan pitää useimpia Neuvostoliiton vähemmistökieliä koskenutta aakkosreformia. Arabialaista kirjaimistoa käyttäneissä islamilaisten kansojen kielissä sekä mongolialaiseen kirjoitukseen perustuneissa burjaatissa ja kalmukissa siirryttiin 1930-luvun alkuun mennessä latinalaiseen kirjaimistoon perustuneeseen ns. "Uuteen aakkostoon". Samanlainen uudistus toteutettiin myös eräissä kyrillistä kirjaimistoa käyttäneissä kielissä. Kokonaan uudet kirjakielet rakennettiin alusta lähtien latinalaisen aakkoston pohjalle. Aakkosuudistusta ja kirjakielten kehittämistä ohjaamaan perustettiin vuonna 1927 Uuden aakkoston keskuskomitea (ven. CK Novogo alfavita), jonka alaisuudessa toimineet paikalliskomiteat ja tutkimuslaitokset huolehtivat käytännön työstä.

Kirjoitusjärjestelmän muutosta perusteltiin monin käytännön eduin: arabialainen kirjaimisto vastasi heikosti turkkilaisten kielten äännejärjestelmää ja oli kirjapainotekniikan kannalta hankala. Vielä tärkeämpiä olivat ideologiset syyt: aakkosreformia pidettiin yhtenä keinona nujertaa perinteinen islamilainen kulttuuri. Sen odotettiin myös edistävän vallankumouksen leviämistä Neuvostoliiton ulkopuolelle. Kansallisuuspolitiikan kannalta latinalainen kirjaimisto oli riittävän neutraali: "kansojen vankilasta" vastikään vapautuneiden vähemmistöjen keskuudessa siirtyminen kyrilliseen kirjaimistoon olisi saatettu tulkita merkiksi tsaarinvallan venäläistämispolitiikan jatkumisesta. 1920-luvun lopussa keskusteltiin hetken aikaa latinalaiseen kirjaimistoon siirtymisestä jopa venäjässä.²⁰

Uusia kirjakieliä luotaessa ja niiden normeja vakiinnuttaessa kielten sisäiset murre-erot aiheuttivat ongelmia: rajanveto murteen ja kielen välillä oli usein vaikeaa. Yleensä kriteerinä käytettiin sitä, ymmärtävätkö eri murteiden puhujat toisiaan, mutta myös sosiaaliset ja poliittiset tekijät oli otettava huomioon. Kirjakielen normien perustaksi pyrittiin valitsemaan murre, jolla oli eniten puhujia tai joka oli useimpien eri murteiden puhujien ymmärrettävissä.²¹ Joskus yhtä kansaa varten jouduttiin luomaan kaksikin eri kirjakieltä: esim. marissa vuorimari ja niittymari, komissa komi-syrjääni ja komi-permjakki, mordvassa erzä ja mokša. Äärimmäinen tapaus lienee hanti, jossa kirjallisuuden julkaisemiseen on käytetty viittä eri murretta.²² Eräät läntiset tutkijat ovat pitäneet esim. Keski-Aasian toisiaan läheisesti muistuttavien turkkilaiskielten jakamista erillisiksi kirjakieliksi jonkinlaisena "hajoita ja hallitse" -politiikkana.²³ Myös ulkopoliittiset syyt saattoivat ohjailla uuden kirjakielen luomista. Esimerkkinä tästä voidaan mainita romanian murteisiin lukeutuva moldavia, jolle Neuvostoliiton ja Romanian välisten rajariitojen takia pyrittiin antamaan mahdollisimman itsenäinen status.²⁴

Talouden ja kulttuurin kehityksessä tsaarinvallan aikana takapajulle jääneiden vähemmistöjen kielissä nykyaikaisen yhteiskuntaelämän, tieteen ja tekniikan sanasto oli jäänyt kehittymättä. Vailla omakielisiä vastineita oli myös vallankumouksen jälkeen venäjässä syntynyt, uusia neuvostoreaalioita kuvaava käsitteistö. Koulukirjojen, sanomalehtien, marksismi-leninismin klassikoiden, puoluedokumenttien ym. julkaiseminen uusilla kirjakielillä edellytti nykyaikaisen sanaston luomista. Tasavalloissa ja autonomioissa perustettiin paikallisten hallintoelimien valvonnassa toimineita terminologialautakuntia. 1930-luvun alussa toimintaa ryhtyi ohjaamaan uudelleen organisoitu, Neuvostoliiton kansallisuuksien neuvoston alainen Uuden aakkoston keskuskomitea.²⁵

Aluksi uskottiin, että kaikkein pienimpiäkin kieliä varten voidaan luoda täydelliset nykyaikaiset terminologiajärjestelmät. Kielten sisäisiä kehitysmahdollisuuksia pidettiin lähes rajattomina. Uudissanastoa luotaessa pyrittiin käyttämään mahdollisimman laajasti hyväksi oman kielen sanavarojen ja sananmuodostusmallien tarjoamia mahdollisuuksia. V.I. Lytkin mainitsee seuraavat itäisissä suomalais-ugrilaisissa kielissä käytetyt omaan ainekseen perustuvien keinotekoisten neologismien muodostamistavat: a) yhdyssanat: esim. komin lydpas 'numero' (lyd 'luku' + pas 'merkki'), udmurtin nimber 'postpositio' (nim 'nimi' + ber 'loppu'), marin počelamut 'runo' (počela 'peräkkäin' + mut sana'); b) suffiksaatio: komin ötuvjalun 'yhtenäisyys' (ötuvja 'yhteinen' + abstrakti suffiksi -lun), udmurtin veros 'kertomus' (verny 'kertoa' + suffiksi -os), mokšan satfks 'saavutus' (satoms 'saavuttaa' + suffiksit -f- ja -ks-); c) sanan kannan abstrahointi antamalla sille itsenäinen merkitys: komin mövp 'ajatus' (mövpavny 'ajatella'), vis't 'kertomus' (vis'tavny 'kertoa'); d) perifeeristen, aiemmin vain kansanperinteessä, fraseologismeissa, lasten kielessä tms. esiintyneiden sanojen aktivoiminen: komin at't'ö 'kiitos' (aikaisemmin vain lasten kielessä). Uudissanoja saatiin myös eri murteista, vallankumousta edeltäneestä, yleensä tosin äärimmäisen vähäiseksi jääneestä kirjallisuudesta sekä sanojen semantiikkaa modifioimalla. Venäläisten sanojen lainaamista pyrittiin välttämään: innokkaimmat puristit halusivat ilmaista kaikki uudet käsitteet oman kielen sanoilla. Tällaisten pyrkimysten tuloksena luodut neologismit eivät Lytkinin mielestä aina olleet kovin onnistuneita, esim. udmurtin joz ivor 'sähkösanoma' (kirjaimellisesti 'lankaviesti'), komin dörapas 'lippu' ('kangasmerkki'), kön'ör 'proletaari' ('raukka, parka'); marin tulener 'sähkö' ('tulivirta'), erzän kuc'a 'puolue' ('kasa; joukko'), mokšan kšinin' aigor 'traktori' ('rautaori').²⁶

Omien sanavarojen lisäksi jouduttiin luonnollisesti turvautumaan myös muista kielistä lainaamiseen. Islamilaisten kansojen kielissä "sivistyssanasto" ja monien alojen terminologia oli vanhastaan arabiasta ja persiasta peräisin. Turkkilaisissa kielissä ryhdyttiin etsimään yhteisiä uudissanoja, joita tarjosivat pitkän kirjallisen tradition omanneet azeri, tataari ja uzbekki sekä Atatürkin kieliuudistuksen tuolloin vastikään kokenut osmanniturkki. Kansainvälisiä sanoja lainattiin usein suoraan länsieurooppalaisista kielistä, vaikka vastaava venäläinen muoto olisi saattanut olla tutumpi, esim. tadžikin fakulta pro myöhempi, venäjästä lainattu fakul'tet 'tiedekunta', susijaldemokrot pro social-demokrat 'sosiaalidemokraatti', kunfirons pro konferencija 'konferenssi';²⁷ tataarin oksigen pro venäjän kislorod 'happi', gidrogen pro vodorod 'vety', karbon pro uglerod 'hiili'.²⁸

Vähemmistöjä suosivan kielipolitiikan tuloksia voitiin nähdä jo 1930-luvun alussa. Tärkein saavutus oli joukkolukutaidottomuuden hävittäminen pakollisen alkeisopetuksen ja aikuisväestölle tarkoitettujen lukutaitokampanjoiden avulla. Koko maassa luku- ja kirjoitustaitoisten osuus väestöstä (9-49 vuotiaat) oli ennen vallankumousta ollut 28,4 %. Vuonna 1926 se oli 56 % ja vuonna 1939 jo 87 %. Koulukirjoja oli vuonna 1924 julkaistu 25 kielellä. Vuonna 1929 luku oli kohonnut 56:een ja vuonna 1934 peräti 104:ään.²⁹ 1930-luvun alun ilmapiiriä, jossa äidinkieltä pidettiin vähemmistökansojen kulttuuritason kohottamisen ensisijaisena välineenä, kuvaa kirjakielten ja omakielisen alkeisopetuksen luominen kolmeatoista arktisen alueen pientä kansallisuutta varten. Monet näistä kielistä olivat ennestään kokonaan tutkimatta, ja puhujien määrä saattoi joskus olla alle kaksikin tuhatta.³⁰

Vähitellen uusien kirjakielten käyttö alkoi laajeta keskiasteen kouluihin, ammatti- ja korkeakouluopetukseen ja muuhun yhteiskunnalliseen toimintaan.³¹ 1920-luvun lopussa tasavalloissa ja autonomioissa ryhdyttiin toden teolla toteuttamaan jo aiemmin julistettua "juurruttamispolitiikkaa" (ven. korenizacija), jonka tarkoituksena oli saada vähemmistökansojen edustus puolueessa, hallinnossa ja taloudessa tasolle, joka vastaisi niiden suhteellista osuutta väestöstä. Julkisen toiminnan tuli tapahtua paikallisella kielellä, jota myös venäläisten edellytettiin opettelevan. Venäjän federaation autonomioissa vähemmistökielten käyttö laajeni ennen kaikkea kouluopetuksessa ja muussa kulttuuritoiminnassa. Paikallisten kielten vakiinnuttaminen virkakieliksi sen sijaan näyttää yrityksistä huolimatta jääneen puolitiehen.³²

Kielipolitiikan suunnanmuutos 1930-luvun puolivälissä

1930-luvun puolivälissä Neuvostoliiton kielisuunnittelun ilmapiiri alkoi muuttua. Vähemmistökansojen ja niiden kielten suosimisen sijasta ryhdyttiin korostamaan venäjän asemaa yhteisenä kielenä. Samalla venäjä painoi leimansa myös vähemmistökielten rakenteeseen. Monet läntiset tutkijat ovat puhuneet niiden tietoisesta venäläistämisestä.³³ Kreindler ja Crisp pitävät käännekohtana vuotta 1934.³⁴ Käytännössä muutos lienee kuitenkin tapahtunut vähitellen pitemmän ajan kuluessa.

Syitä kielipolitiikan suunnanmuutokseen voidaan etsiä Stalinin ajan Neuvostoliiton yhteiskunnallisesta kontekstista: 1920-luvun suhteellisen pluralismin, maailmanvallankumoushaaveet ja kansainvälisyyshengen korvasi 1930-luvulla tiukka keskusjohtoisuus, eristäytyminen ulkomaailmasta, oppi neuvostopatriotismista ja "sosialismista yhdessä maassa". 1930-luvun vainot tuhosivat suuren osan vähemmistökansojen nuoresta sivistyneistöstä, maatalouden kollektivisointi hävitti perinteisen elämänmuodon ja teollistamisen synnyttämät muuttoliikkeet muuttivat reuna-alueiden kansallisuusrakennetta.

Neuvostoliiton kielisuunnittelua muokanneena voimana on usein mainittu myös 1930-luvulla neuvostokielitieteessä valta-asemaan kohonnut marrismi. Nikolai Marrin luoma "uusi oppi kielestä" kielsi kansallisten kielten olemassaolon ja korosti kielen luokkaluonnetta: eri yhteiskuntaluokkien puhumat kielet poikkesivat jyrkästi toisistaan. Marrin "stadiaaliteorian" mukaan kielen ilmiasu, sanojen ilmaisemat käsitteet ja niiden muodot heijastavat yhteiskuntarakenteen kehitystä. Tulevaisuuden luokattoman yhteiskunnan kieli syntyisi voimakkaan sekoittumisen kautta, johon kaikki maailman kielet tulisivat osallistumaan. Toisaalta esim. Crisp toteaa, ettei Marrin teorioista ole suoraa yhteyttä Neuvostoliiton kielenohjailun käytäntöön.³⁵ Weinreichin mielestä vähemmistökielten venäläistämiselle tyypilliset "järjettömyydet" ovat "pikemminkin kenttää hallinneen keskinkertaisuuksien klikin osaamattomuuden ja dogmaattisuuden kuin marrismin oppirakennelman seurausta".³⁶

Näkyvin seuraus kielipolitiikan suunnanmuutoksesta oli vuosina 1935-1940 kaikissa Neuvostoliiton kielissä (armeniaa, gruusiaa ja jiddišiä lukuunottamatta) toteutettu latinalaisen aakkoston korvaaminen kyrillisellä kirjaimistolla. Ensimmäistä aakkosuudistusta oli valmisteltu huolellisesti useiden vuosien ajan, kun taas kyrilliseen kirjaimistoon siirtyminen toteutettiin puhtaasti hallinnollisena toimenpiteenä ilman laajaa julkista keskustelua. Perusteluina esitettiin venäjän kielen opiskelun helpottuminen (venäjästä oli vuonna 1938 tehty pakollinen oppiaine kaikissa vähemmistökielillä toimivissa kouluissa) ja ideologiset syyt: "Venäläiseen kirjaimistoon siirtyminen tulee edistämään Neuvostoliiton kansojen yhtenäisyyden ja ystävyyden lujittumista."³⁷ Samalla päätettiin, että lainasanojen oikeinkirjoituksessa tuli pyrkiä noudattamaan venäjän kirjoitusasua: niinpä esim. jakuutin ostool 'pöytä' -sanasta tuli stol ja baškiirin sisla 'luku, päivämäärä' -sanasta čislo. Paikallisin voimin tapahtunut aakkoston ja ortografian kehittely (Uuden aakkoston keskuskomitea oli lakkautettu vuonna 1937) johti varsin kirjaviin ratkaisuihin eri tasavalloissa ja autonomioissa. Monissa lähisukukielissäkin päädyttiin käyttämään toisistaan poikkeavia lisämerkkejä ja merkintätapoja.³⁸

Sanaston alalla linjanmuutos merkitsi luopumista oman kielen ainekseen perustuvista neologismeista ja niiden korvaamista venäläisillä ja venäjän kautta lainatuilla kansainvälisillä sanoilla. 1930-luvun alkupuolelta lähtien korostetun poliittisin argumentein käydystä purismin vastaisesta kamppailusta tuli taistelua "porvarillista nationalismia" vastaan. Erityisen huolen aiheena oli yhteiskuntaelämän ja politiikan terminologia, jossa "omien sanojen" käytön pelättiin vääristävän tekstin ideologista sanomaa.³⁹

Ukrainassa venäläisistä poikkeavat termit kuten vyrobn'ja pro zavod 'tehdas', kopalka pro ekskavator 'kaivinkone', nedilka pro atom 'atomi' tuomittiin "nationalistisina" ja "vastavallankumouksellisina". "Kielirintaman tuholaisiksi" julistetut filologit päätyivät vankilaan tai maanpakoon.⁴⁰ Ukrainassa ja valkovenäjässä pannaan joutui tuhansien omien neologismien lisäksi myös joukko venäjästä poikkeavia kieliopillisia muotoja: ukrainan vokatiivi, valkovenäjän -oh -päätteinen monikon lokatiivimuoto (pro -ah kuten venäjässä) jne. Weinreichin mukaan kampanjan tarkoituksena oli riistää näiltä venäjää jo muutenkin lähellä olevilta slaavilaisilta kieliltä niiden itsenäinen status, tehdä niistä pelkkiä provinsiaalisia "huonon" venäjän variantteja.⁴¹

Islamilaisissa tasavalloissa hyökkäyksen kohteeksi joutui yhteiskuntaelämän ja tieteen arabialais- ja persialaisperäinen terminologia, joka nuorissa turkkilaisissa kirjakielissä korvattiin 1930-luvun aikana kokonaan omilla, venäläisillä tai venäjän kautta lainatuilla kansainvälisillä sanoilla: esim. turkmeenin šura > sovet 'neuvosto', vezir > ministr 'ministeri', džemhurijet > respublika 'tasavalta'.⁴² Arabismien ja farsismien poisjuurimista harrastettiin myös tataarin, uzbekin ja azerin kaltaisissa vanhoissa kirjakielissä, joilla ennestään oli suhteellisen vakiintuneet terminologiajärjestelmät.⁴³ Erityisen voimakkaana tällainen tendenssi ilmeni tataarissa, joka autonomisen tasavallan kielenä oli muutenkin joutunut "toisen luokan kielen" asemaan. Davletšin havainnollistaa vallanpitäjien uutta asennetta tataarin kielen kehittämiseen sitaateilla Tatarstanin valistusasiain kansankomissariaatin vuonna 1933 julkaisemasta ohjeesta:

Porvarilliset nationalistit -- yrittivät säilyttää tataarin kielen sen vanhoissa, luutuneissa muodoissa. He pyrkivät säilyttämään vanhat, kansanjoukoille tuntemattomat arabialaiset ja persialaiset termit, herättämään eloon kuolleet sanat ja luomaan niiden pohjalta uusia keinotekoisia termejä. He yrittivät aliarvioida venäjän kirjakielen merkitystä tataarin kielen kehittämisessä. Samalla he tavoittelivat kansainvälisyyttä, neuvostotodellisuuden ohittaen. Kuten tiedetään, nämä puolueen ja neuvostohallituksen politiikkaa vastaan kielen kehittämisessä taistelleet virtaukset saatiin torjuttua Tataarian puoluejärjestön taholta ja ne on nyt tuhottu.

Terminologian kehittämisessä Tatarstanin valistusasiain kansankomissariaatti kehotti noudattamaan seuraavia periaatteita:

1) Ei tule sallia monimutkaisten, vaikeasti ymmärrettävien sanojen muodostamista ja vanhentuneiden sanojen uudelleen käyttöön ottamista;

2) Yhteiskuntapolitiikan alalla on käytettävä kansainvälisiä termejä siinä muodossa, missä ne esiintyvät neuvostokauden venäjän kirjakielessä;

3) Tieteen ja tekniikan alalla tulee käyttää neuvostotodellisuudessa esiintyviä kansainvälisiä termejä ja samalla pyrkiä niiden yhdenmukaisuuteen tataarin ja venäjän kielissä;

4) Silloin kun omia tataarinkielisiä termejä ei voida muodostaa -- on sallittua käyttää venäläisiä termejä. ⁴⁴

Monissa Venäjän federaation vähemmistökielissä, joissa venäjän vaikutus oli ennestäänkin ollut voimakasta, omista neologismeista luopuminen johti eräänlaisen puolittain venäläisen "sekakielen" muodostumiseen. Lytkin kommentoi komissa tapahtunutta kehitystä seuraavin sanoin:

Stalinin henkilökultin aikana (erityisesti vuoden 1937 jälkeen) monet kieleen vakiintuneet neologismit poistettiin käytöstä ja korvattiin venäläisillä sanoilla. Tällaisen muutoksen kohteeksi joutuivat jopa eräät ikivanhat komin sanat (roč 'venäläinen' > russköi). 1950-luvulla henkilökultin seurauksia korjattaessa monet näistä sanoista otettiin kirjakielessä uudelleen käyttöön (kyvbur 'runo', s'erpas 'kuva', askod'avny 'assimiloida', jözkostsa 'kansanomainen' ym.). ⁴⁵

Venäläistämisen tuloksena syntyi tekstejä, jotka ainakin ulkopuolisen silmin "näyttävät koostuvan lähinnä venäläisistä sanoista, joiden joukkoon on sekoitettu muutamia outoja sanoja ja joukko outoja taivutuspäätteitä". ⁴⁶ Lytkin antaa seuraavan esimerkin 1930-luvun lopun komilehdistöstä (lihavoidut sanat olisi helposti voitu ilmaista kielen omin keinoin):

Voina öztys'jas, Sövetsköi Sojuzlön otjavl'ennöi vragjas, d'emokrat'ijalön, progresslön vragjas öd'd'z'ödisny bešennöi ant'isövetsköi kampan'ija. Podlöi löž, naglöi kl'eveta, čudoviščnöi vymysljas - stavsö pas'ködöma mijanly panyd.

'Sodanlietsojat, Neuvostoliiton tunnetut viholliset, demokratian, edistyksen viholliset ovat käynnistäneet raivoisan neuvostovastaisen kampanjan. Katalat valheet, julkea parjaus, hirmuiset sepustukset - kaikkea tätä levitetään meitä vastaan.' ⁴⁷

Sanaston venäläistymisessä käännösten vaikutus on epäilemättä ollut tuntuva, ja sama koskee myös venäjän syntaksin rakenteiden leviämistä. ⁴⁸ 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa käännökset olivat usein vapaita, kaunokirjallisuudessa lähinnä mukaelmia. 1930-luvun lopussa ja 1940-luvulla valtaosa vähemmistökielillä julkaistusta aineistosta käännettiin venäjästä, ja varsinkin yhteiskunnallisia asioita käsittelevissä teksteissä kääntäjän oli turvallisempaa noudatella alkuperäistä sanamuotoa. Niinpä esim. marissa palattiin jälleen viime vuosisadan uskonnollisten tekstien "sana sanalta" -käännösperiaatteeseen, jolloin "sanat kyllä näyttävät marin sanoilta, mutta vaikka kuinka yrittäisi, niitä on tavattoman vaikea ymmärtää". ⁴⁹ Ibatovin mukaan tällaisissa käännöksissä monet sellaisetkin sanat, joille marista olisi helposti löytynyt oma vastine, jätettiin usein kääntämättä: esim. ven. tetja pro marin koka 'täti', pjanica pro jüšö 'juoppo', hrabrost' pro lüddymö 'rohkeus', krasavica pro motor, čever üdyr, üdramaš 'kaunotar', tancy pro kuštymaš 'tanssit', komnata pro pölem 'huone', lenta pro tasma 'nauha'. ⁵⁰

Tietoista "sanastonkehittelyä" kuvaavat esim. 1940-luvun ja 1950-luvun alun kaksikieliset koulusanakirjat ja erikoisalojen termiluettelot, joissa venäläiset sanat ja niiden kulloisellakin vähemmistökielellä annetut "vastineet" tuskin lainkaan poikkeavat toisistaan. Esimerkkinä voi mainita vuonna 1953 ilmestyneen, keskikouluja varten tarkoitetun venäjä-komi terminologiasanakirjan, jonka 5000 sanasta kominkielisiä on 950. ⁵¹ Lytkin on nimittänyt tällaisia sanakirjoja škola-škola, ajsberg-ajsberg -tyyppisiksi". ⁵² Ajan henkeä ja kielisuunnittelun paikallistason "mekanismeja" kuvastaa anekdootti Komin tasavallan opetusministerin antamasta päiväkäskystä, jonka mukaan komissa tulee olla kuusi sijamuotoa kuten venäjässäkin (komissa on 16 sijamuotoa). ⁵³

Stalinin ajan paradoksina voidaan pitää sitä, ettei useimpien vähemmistökielten asema venäläistämispyrkimyksistä huolimatta ainakaan nimellisesti heikentynyt. Stalinin 1920-luvulla muotoilema periaate "muodoltaan kansallisista ja sisällöltään sosialistisista kulttuureista" ("muotoa" vastasi ensi sijassa kieli) pysyi voimassa ja äidinkieltä pidettiin edelleen kouluopetuksen perustana. Samalla on kuitenkin ilmeistä, että 1930-luvun lopulla ja 1940-luvulla vähemmistökielten käyttöalan laajeneminen pysähtyi ja joissakin tapauksissa (varsinkin pienimpien kansojen kohdalla) alkoi selvä taantuminen. ⁵⁴ Tässä suhteessa merkittävän poikkeuksen muodostavat toisen maailmansodan aikana kokonaisina kansoina asuinpaikoiltaan karkotetut Krimin tataarit, Volgan saksalaiset, tšetšenit, kalmukit ym, juutalaiset (jiddišin käyttö lopetettiin 1940-luvun lopussa lähes kymmenen vuoden ajaksi) sekä eräät pienet kansallisuudet, joiden muutamaa vuotta aiemmin luodut kirjakielet lakkautettiin 1930-luvun lopussa.

Stalinin aikaa seurannut kehitys

1950-luvulla ilmapiiri alkoi vähitellen vapautua. Neuvostokielitiedettä hallinneen marrismin Stalinilta vuonna 1950 saaman tuomion jälkeen ⁵⁵ ja varsinkin Stalinin kuolemaa seuranneen "suojasään" aikana voitiin jo melko avoimesti kritisoida joitakin vähemmistökielten venäläistämisen ääri-ilmiöitä. Monet aiemmin pannaan julistetut oman kielen ainekseen perustuvat neologismit ja - islamilaisissa tasavalloissa - vanhat arabialaiset ja persialaiset lainasanat otettiin uudestaan käyttöön. ⁵⁶ Useissa kielissä ryhdyttiin keskustelemaan aakkos- ja oikeinkirjoitusreformeista, paikoitellen esitettiin jopa paluuta latinalaiseen kirjaimistoon. ⁵⁷ Stalinin aikana pysähdyksissä ollut suomalais-ugrilainen kielentutkimus käynnistyi uudelleen. Esim. mordvalaisia kieliä voitiin jälleen tutkia ja kehittää omista lähtökohdista käsin. Kirjallisuudessa palattiin käännösten ja "iskuriromantiikan" sijasta takaisin omiin, kansallisiin aiheisiin. ⁵⁸

Vähemmistökansojen venäläistymispaineiden ei silti voida sanoa juurikaan helpottuneen. Hruštšovista aina Gorbatšovin "perestroikaan" asti Neuvostoliiton kielipolitiikan tärkeimpänä tavoitteena oli saada jokainen ei-venäläinen puhumaan venäjää, "kansallisuuksien välisen kommunikaation kieltä" (ven. jazyk mežnacional'nogo obščenija) "toisena äidinkielenään" (vtoroj rodnoj jazyk). Venäjän vaikutusta muiden kielten sanastoon, fonetiikkaan, syntaksiin, morfologiaan jne. pidettiin neuvostokielitieteessä yleensä positiivisena tekijänä, kun taas paikallisten, yksinkertaistettujen venäjän kielen varianttien syntyminen pyrittiin ehkäisemään. ⁵⁹ Venäjästä vähemmistökieliin lainatun "yhteisen sanaston" obščij leksičeskij fond) katsottiin vielä perestroikan alkaessa "rikastavan kansallisia kieliä, helpottavan kansallisuuksien välisen kommunikaation kielen ja äidinkielen opiskelua, edistävän kaksikielisyyden lisääntymistä". ⁶⁰

17 Koutaissoff 1951: 115-116, Kreindler 1985b: 346-347.

18 Mladopis'mennye jazyki 1959: 5-8, Kreindler 1985b: 347-349, Crisp 1989: 23-25.

19 Kreindler 1985b: 349.

20 Crisp 1989: 25-28, 37; Musaev 1993: 22-35.

21 Mladopis'mennye jazyki 1959: 17-20.

22 Comrie 1981: 24-25, 102-104.

23 Crisp 1989: 32.

24 Ks. esim. Diletant 1989.

25 Razvitie terminologii 1986: 51-60, Crisp 1989: 34.

26 Lytkin 1969b: 256-257, 260-261.

27 Kerimova 1969: 88.

28 Davletšin 1974: 299.

29 Beloded 1964: 31, Kreindler 1982: 9, Crisp 1989: 38-39.

30 Ks. esim. Jazyki narodov severa 1937: 229-232.

31 Ks. esim. Mladopis'mennye jazyki 1959: 29-36.

32 Ks. esim. Fierman 1985: 206-209, Lallukka 1990a: 63-69.

33 Esim. Weinreich 1953.

34 Kreindler 1985b: 353, Crisp 1989: 37.

35 Crisp 1989: 30-31. Marrin kieliteoriasta ja marrilaisuudesta ilmiönä ks. lähemmin Thomas 1957, Alpatov 1991, Gorbanevskij 1991.

36 Weinreich 1953: 56.

37 Sitaatti Weinreich 1953: 51.

38 Koutaissoff 1951: 123-124, Weinreich 1953: 50-51, Musaev 1993: 35-41.

39 Ks. esim. Dimanštein 1933.

40 Dingley 1989: 181.

41 Weinreich 1953: 55. Ukrainan ja valkovenäjän kielisuuttelua on laajemmin käsitellyt mm. Wexler 1974.

42 Baskakov 1969: 31.

43 Širaliev 1973: 244-246, Davletšin 1974: 295-303, Fierman 1985: 217-220.

44 Davletšin 1974: 300.

45 Lytkin 1965: 74.

46 Comrie 1981: 34.

47 Lytkin 1969a: 341-342.

48 Ks. esim. Comrie 1981: 34, Lytkin 1969a: 346-347.

49 Ibatov 1954: 56.

50 Ibatov 1954: 63.

51 Rakin 1990: 97.

52 Sitaatti Batalova 1990: 49.

53 Tsypanov 1990: 118.

54 Kreindler 1985b: 353-354, Crisp 1989: 39-40.

55 Ks. esim. Ellis 1951, Kucera 1954. On mielenkiintoista havaita, että esim. Azerbaidžanissa vanhojen arabialaisten ja persialaisten lainojen "kunnianpalautus" alkoi jo aiemmin, vuonna 1944 tasavallan lehdistössä järjestetyn keskustelun jälkeen. Širaliev 1973: 246.

Sodan jälkeen myös Uzbekistanissa kritisoitiin sanaston "kansainvälistämistä". Kysymyksen esille ottanut kielitieteilijä leimattiin kuitenkin vielä tässä vaiheessa nationalistiksi. Fierman 1985: 220.

56 Kreindler 1989: 51-52.

57 Kreindler 1985a: 252-254.

58 Vinogradov 1964: 16-21, Kreindler 1989.

59 Vzaimovlijanie 1987:

60 Venäjän vaikutuksen puolesta ja vastaan esitettyjä argumentteja on analysoinut Pool 1976.