tätä mieltä
Pakolaisleirissä
Julkaistu Pakolainen -lehdessä huhtikuussa 1998
Elina Järvenpää
Kahdentoista hengen valtuuskuntamme ahtautuu pakolaisperheen matoilla peitetylle maalattialle. Yksi meistä jää oven ulkopuolelle vartioimaan mahdollisesti paikalle tulevien poliisien varalta. Koko ajan meitä seuranneet siviilipukuiset turvallisuuspoliisit ovat vetäytyneet näkymättömiin. Kurdien oikeuksia ajavan (toistaiseksi) laillisen HADEP- (Kansan demokratia-) puolueen kautta olemme saaneet kutsun vierailla Vanin kaupunkiin maaseudulta paenneen kurdiperheen luona. Tänne meidät johdatti Sifi Nezifa, joka on kotoisin samasta kylästä kuin isäntäperheemmekin.
Turkin armeijaa vastaan sotaa käyvät Kurdistanin työväenpuolueen PKK:n sissit (gerilla) olivat yhteydessä kylään vuonna 1989, minkä jälkeen viranomaiset syyttivät kylää heidän tukemisestaan ja polttivat kylän. Vuoden kuluttua kylän miehiä vaadittiin ryhtymään kylänvahdeiksi, eli gerillaa vastaan taisteleviksi aseistetuiksi siviileiksi, ehtona sille, että asukkaat voivat palata kyläänsä. Vaikka he suostuivat tähän, ei heihin kuitenkaan luotettu, vaan syytettiin edelleen sissien auttamisesta ja kylä poltettiin uudelleen vuonna 1994. Kaikki kylän 20 perhettä joutuivat lähtemään pakolaisiksi.
Nykyisessä asunnossa perhe on asunut kahdeksan kuukauden ajan. Talo on rakennettu isoista, polttamattomista tiilistä maalattialle. Talo näyttää koostuvan yhdestä noin 15 - 20 neliön huoneesta ja kahdesta tai kolmesta huomattavasti pienemmästä, joista yksi on luultavasti keittiö ja pesuhuone. Emme saa käsitystä siitä, tuleeko taloon vesijohto tai onko alue viemäröity. Juomavesi joka tapauksessa on ostettava. Suurimmassa huoneessa on kamiina, jolla asuntoa lämmitetään. Vaikka olemmekin Välimeren leveysasteilla, on täällä ylhäällä vuoristossa - miltei 2.000 metrin korkeudessa - vielä talvi.
Vaatimattomasta asunnosta huolimatta perhe on kuitenkin onnekas, sillä suurimpien kaupunkien ympäristössä pakolaiset, siis Turkin sisäiset, joutuvat asumaan muoviteltoissakin. Tulomatkallamme Istanbulin kautta ehdimme todeta, ettei sielläkään, matalalla meren rannassa, ollut paljon Suomea lämpimämpää.
Perheeseen kuuluu yhteensä 10 henkeä kolmesta eri sukupolvesta. Puolet on alaikäisiä lapsia. Tarinamme päähenkilöksi valitsemme 15 vuotiaan Levent Borin. Hänen äitinsä Bazi Bor, jota luulemme ensin hänen isoäidikseen, on nyt perheen päänä, sillä perheen isä on kaupungissa etsimässä jotain rahanansaitsemiskeinoa.
- Minulla on kuusi sisarta, jotka kaikkii ovat naimisissa ja viisi veljeä. Veljeksistä kaksi on lähtenyt suurkaupunkeihin etsimään työtä.
Lisäksi perheeseen kuuluu yhden veljen vaimo ja neljä lasta.
Kysymme perheen toimeentulosta. Vuokraa heidän on maksettava 5 miljoonaa liiraa kuukaudessa. Suomen rahassa se on vain noin 125 mk, mutta täällä se on suuri summa, Turkin valtio ei maksa itse aiheuttamilleen pakolaisille mitään tukea. Myös lämmitys, sähkö ja puhdas juomavesi ovat kalliita. Suurkaupunkiin lähteneet veljet lähettävät perheelle rahaa, jos he onnistuvat löytämään työtä. Kurdeille se on kuitenkin vaikeaa. Näillä rahoilla perhe voisi maksaa vuokransa ja juuri ja juuri saada syötävää vatsansa täyteen. Muuhun rahaa ei riittäisi.
- Koulunkäyntiin minulla ei ole ollut mahdollisuutta. Kylämme poltettiin ennen kuin kylään oli saatu koulu.
Ylipäänsä kyliin rakennetut koulut ovat tällä hetkellä hallituksen sotilaiden majoituspaikkoina. Pakolaisleirissä ei ole mitään mahdollisuuksia koulunkäyntiin. Jos koulu olisikin, niin sen käyminen vaatisi rahaa.
- Olen 15-vuotias, mutta en voi käydä koulua. Kiillotan kenkiä kaupungilla hankkiakseni perheelle rahaa. Aloitan aikaisin aamulla ja jatkan iltaan saakka. Vain sunnuntaisin pidän vapaapäivän ja pelaan jalkapalloa ystävieni kanssa. Ystäväni ovat samanlaisia köyhiä kengänkiillottajia kuin minäkin.
- Kun tulen isoksi, haluan tehdä työtä.
Millaista työtä?
- Työn laadulla ei ole mitään väliä, kunnhan vain voin hankkia sillä elantoni. Minulla ei ole mitään muita toiveita tulevaisuuden suhteen. Kunhan vain saan jotain työtä niin, että voin auttaa vanhempiani, ettei heidän tarvitsisi raataa niin paljon kuin nyt.
- Yhden kenkäparin kiillotuksesta saan yleensä 15.000 - 20.000 liiraa. Suomen rahassa se on noin 40 penniä.
- Työni ei sisällä mitään mistä pitäisinn. Kylässämme meillä oli kaikkea. Oma talo, omaa karjaa ja viljelysmaata. Saatoimme elää kuten muutkin ihmiset, normaalia elämää. Toisin on täällä.
Alkuperäisen kylän perheet ovat myyneet kaiken omaisuutensa, mitä ei poltettu. Ihmiset ovat hajaantuneet kaikkiin ilmansuuntiin ja kaikki yrittävät pärjätä niin hyvin kuin taitavat. Kylän väki ei pidä enää yhteyttä keskenään. Vanin alueelle on paennut poltetuista kylistä noin 10.000 perhettä eli kaikkiaan noin 80.000 - 100.000 ihmistä. Ajan mittaan kuitenkin suurin osa pakolaisista muuttaa suurkaupunkeihin. Ihmisten suhteet kaupungissa ovat hyvät muuhun kurdiväestöön , mutta eivät yhtä hyvät muiden etnisten ryhmien kanssa. Kaupungin kurdiväestö auttaa jonkin verran taloudellisesti pakolaisia. Mitään virallista apua he eivät saa.
Perheen tilanne huononee päivä päivältä. Perheen äiti syyttää sotialaita jumalattomiksi ja sanoo ainoan toivon olevan Jumalassa. He voivat vedota vain ihmiskuntaan. Jos ihmiset haluavat kutsua itseään ihmisiksi, on ihmiskunnan on otettava vastuu tilanteesta, ja autettava näitäkin ihmisiä elämään ihmisarvoista elämää. Kysymme vielä, voiko vierailumme aiheuttaa perheelle ikävyyksiä. Meidät paikalle johdattanut mies on varma, että poliisi pidättää hänet vielä samana iltana, koska hän toimi oppaanamme. Se ei olisi hänelle ensimmäinen kerta. Alkuvuoden parin kuukauden aikana hänet on jo pidätetty kaksi kertaa pelkästään siksi, että hän on uskaltanut vierailla (virallisesti sallitun) HADEP-puolueen toimistossa.
Kysymme vielä, voimmeko jotenkin yrittää ehkäistä ikävyyksiä. Sitä he eivät kuitenkaan odota meiltä. Valitettavasti ainoa mitä voimme tehdä, ja onneksi ainoa mitä he meiltä odottavat on se, että kerromme maailmalle, mitä olemme Turkin Kurdistanissa nähneet ja kokeneet. Vain kansainvälinen painostus Turkkia (ja Irakia ja Irania) kohtaan, voi auttaa kurdiväestöä saavuttamaan ihmisoikeutensa ja voi lopettaa Turkin harjoittaman järjestelmällisen kansanmurhan.
Valtuuskuntamme päätehtävä oli tarkkailla tilannetta kurdien uudenvuoden juhlan Newrozin aikaan niin, että läsnäolomme hillitsisi poliisien ja sotilaiden väkivaltaa kurdiväestöä kohtaan. Newrozin aikaan on monia kurdeja surmattu, suurin verilöyly oli vuonna 1992 Ennen lähtöämme kuulemme, että Newrozin aikaan Vanissa olisi kaksi pikkupoikaa kuollut panssarivaunun alle. Lentokentällä kuulemme vielä, että mahdollisesti tapaamastamme pakolaisperheestäkin olisi kuollut yksi tai kaksi henkeä. Muutaman päivän kuluttua saamme Suomesta lopulta puhelinyhteyden Vaniin ja kuulemme, että onneksi kyseessä oli vain huhu. Myöhemmin saamme vielä hyvän uutisen, että pikkupojatkaan eivät ole kuolleet, mutta Vanissa on neljä pahasti loukkaantunutta, joiden iästä ei ole tullut tietoa meille saakka. Kaikkiaan Newrozin aikana on pidätetty eri kaupungeissa useita satoja ihmisiä ja vakavasti loukkaantuneitakin on useita kymmeniä. Diyarbakirissa näemme itse, miten poliisit hyökkäävät rauhallisten juhlijoiden kimppuun.
Kuvatekstit:
1. Levent Bor, pakolainen omassa maassaan
2. Kaikkien kurdikaupunkien ympäröiviin vuorenseinämiin on hakattu turkinkielisiä tekstejä, jotka suomeksi kuuluvat "Onnellinen on se, joka on turkkilainen". Psykologista sodankäyntiä sekin
3. Pakolaisperheen kolme sukupolvea. Bazi Bor miniöineen ja lapsenlapsineen
4. Eräs tuhansista poltetuista ja tuhotuista kurdikylistä
5. Bazi Bor ja eräs lapsenlapsista
6. Pakolaisleirin vieressä asuu myös "parempaa väkeä", jonka lapsilla on mahdollisuus koulunkäyntiin
Takaisin yläreunaan
