tätä mieltä
Panssarit rauhanjunaa vastassa
Julkaistu Rauhan Puolesta -lehdessä huhtikuussa 1998
Elina Järvenpää
Turkin yli 50 miljoonaisesta kansasta yli 20 % on etnisesti kurdeja. Kurdeja on maailman eri valtioissa ainakin noin 25 miljoonaa, joista noin 15 miljoonaa asuu Turkin alueella. Vuodesta 1984 lähtien Turkki on käynyt kurdeja vastaan käytännössä avointa sotaa.
Jotta tässä sodassa voitaisiin päästä rauhanomaiseen ratkaisuun on eri maissa toimittu jo vuosia. Saksan Hannoverissa toimivat Lääkärit ilman rajoja -järjestön jäsenet tekivät vuoden 1996 alussa “Hannoverin aloitteen” rauhanjunasta Brysselistä Diyarbakiriin, joka on Turkin kurdialueen pääkaupunki.
Diyarbakirissa 1992 murhatun kurdikirjailijan Musa Anterin mukaan nimettyä rauhanjunaa tukemassa on ollut monia tunnettuja poliitikkoja, parlamentin jäseniä, taiteilijoita, tiedemiehiä ym. ympäri maailmaa, mm. piispa Desmond Tutu, Nobel-rauhanpalkinnon saaja Jose Ramos Horta, kirjailija Yashar Kemal, lordi Avebury, UNESCOn rauhanpalkinnon saaja Helena Kekkonen, vangittu Turkin kansanedustaja Leyla Zana jne.
Junan piti lähteä Brysselistä 26.8. eli kaksi viikkoa sitten tiistaina ja saapua kansainvälisenä sodan vastaisena päivänä 1.9. Diyarbakiriin, jossa oli järjestetty suuri rauhanjuhla. Turkki oli useaan otteeseen ilmoittanut, että se ei salli junan matkaa omalla alueellaan. Siitä huolimatta matkaan aiottiin lähteä.
Viime hetkellä kuitenkin Saksan sisäasiainministeriö kielsi junan kulun Saksan läpi vedoten siihen, että junamatkaa oli mainostettu ja sille oli kerätty rahaa kurdien tilaisuuksissa Saksassa. Kurdien Työväenpuolue PKK on kielletty Saksassa, ja tähän vedoten Saksa piti myös laillisten kurdijärjestöjen toimintaa laittomana. Lopulta Hannoverin yhdistys päätti kuljettaa junan matkustajat, joita alunperin piti olla noin 500 lentoteitse Istanbuliin ja sieltä busseilla Diyarbakiriin.
Suomesta oli mukana viiden hengen delegaatio. Istanbuliin saavuimme torstaiyönä 28.8. Ryhmässämme oli mukana myös Musa Anterin Ruotsissa asuva poika, jota ei kuitenkaan päästetty maahan vaan vietiin poliisin suojiin odottamaan palautusta Brysseliin.
Kurdikyliä poltettu tuhansittain
Istanbulista matkaa jatkettiin vasta sunnuntaina ja odotusaika käytettiin vierailuihin erilaisissa ihmisoikeus- ja muissa järjestöissä sekä Kaakkois-Turkin alueelta paenneissa kurdiperheissä. Kaikkialla kertomukset kurdien tilanteesta olivat samanlaisia. Turkin sotilaat tai poliisi ovat pommittaneet tai polttaneet tuhansia kyliä maan tasalle ja ihmiset ovat joutuneet pakenemaan Istanbuliin, koska omalla alueella ei ole enää elinmahdollisuuksia. Vuodesta 1990 lähtien Istanbuliin on paennut noin kolme miljoonaa kurdia. Perheenjäseniä on kadonnut, pidetty vankiloissa tai useita kertoja pidätettyinä, yleensä heitä on kidutettu, useat ovat sairastuneet vakavasti, jotkut psyykkisesti. Perheissä on useita lapsia, useimmiten enemmän kuin viisi. Perheiden toimeentulo on usein myös lasten työn varassa. Lapset myyvät kadulla perheenäidin valmistamia ruokia tai paperinenäliinoja yms. Poliisi kuitenkin vainoaa nimenomaan kurdilapsia ja usein vie heidän ansaitsemansa rahat. Osa ryhmästämme vieraili perheessä, jonka yhdeksän vuotiaan pojan poliisi oli juuri lyönyt verille.
Istanbulissa asuvista kurdilapsista vain noin 20 %:lla on mahdollisuus käydä koulua rekisteröintipapereiden tai rahan puutteen vuoksi. Suurin ongelma Istanbulissa on kuitenkin asuntopula. Kurdiperheiden asunnot ovat usein asumiseen kelpaamattomia, vesi tulee läpi katosta, sähkö on kallista, samoin ruuan valmistukseen käytetty kaasu. Puhdas juomavesi on myös ostettava kalliilla hinnalla ja samoin terveydenhoito.
Istanbulissa kurdiperheet ovat keskittyneet tiettyihin kaupunginosiin ja kussakin niistä toimii heidän omia avustusjärjestöjään, jotka auttavat varsinkin niitä perheitä ja yksinhuoltajanaisia, joilla ei ole sukulaisia turvanaan. Poliisit tekevät ratsioita myös Istanbulin kurdialueilla ja mm. kurdien oman, satelliitin kautta toimivan MED-TV:n katselusta rangaistaan, jos se paljastuu. Kurdeja pidätetään usein ratsioissa, mutta päästetään yleensä muutaman päivän kuluttua vapaaksi. Usein heitä kidutetaan, mutta niin taitavasti, ettei sitä pystytä jälkien perusteella osoittamaan tapahtuneeksi. Kaiken kaikkiaan kertomuksista muodostuu kuva systemaattisesta kurdikansan sorrosta ja kansanmurhasta.
Lauantaina me kaikki rauhanjunan matkalaiset osallistuimme istumamielenosoitukseen kurdien ihmisoikeusjärjestön edessä sekä ns. lauantaiäitien mielenosoitukseen. Lauantaiäideiksi kutsutaan naisia, jotka kokoontuvat joka lauantai yhteen vaatimaan tietoa kadonneista omaisistaan. Paikalla keskustelimme lyhyesti myös turkkilaisen upseerin lesken kanssa. Turkin armeija surmasi hänen miehensä, mutta syyttää siitä PKK:ta. Koska vaimo julkisesti syyttää murhasta armeijaa, on hänetkin pidätetty useita kertoja ja 1.9 maanantaina saimme kuulla myös hänen pidätyksestään Diyarbakirin tiellä yhdestä busseistamme.
Sunnuntaina kansainvälinen joukkomme lähti Istanbulista seitsemällä bussilla, lähes 400 ihmisen voimin matkaan kohti Diyarbakiria. Istanbulissa pysähdyimme ensin Kadiköyn esikaupungissa pidettyyn rauhanjuhlaan, jossa saimme ensimmäisen kosketuksen sotilaisiin ja poliisiin. Paikalle oli kokoontunut lähes 50 000 osallistujaa ja arviolta tuhansia poliiseja ja sotilaita panssarivaunuineen. Lyhyen pysähtymisen jälkeen jatkoimme matkaamme, mutta saimme myöhemmin kuulla, että sen jälkeen paikalta oli pidätetty useita ihmisiä ja tiettävästi yksi pahoinpidelty kuoliaaksi.
Rauhamatka pysähtyi panssareihin
Matkamme sujui rauhallisesti yli 1 000 km:n päähän aina Kaakkois-Turkin kurdialueelle saakka. Pysähdyimme Nizipin kaupungissa osallistuaksemme meille järjestettyyn rauhanjuhlaan, mutta poliisien ja sotilaiden muodostama ketju esti meitä keskustelemasta paikallisen väen kanssa. Heitä oli meitä odottamassa arviolta toista tuhatta henkeä. Vielä tässä vaiheessa ei Turkin hallitus ollut kieltänyt matkaamme. Saavuttuamme noin 100 kilometrin päähän Diyarbakirista kaksi panssarivaunua sulki tiemme.
Saamme kuulla, että rauhanmatka oli nyt kielletty yleiseen turvallisuuteen liittyvän lakipykälän perusteella. Pääsemme ulos busseista ja sotilaiden kanssa yritetään vielä neuvotella. Jotkut kurditytöt vievät spontaanisti kukkia sotilaille. Länsimaissa asuville kurdeille tilanne on katkerin, sillä he ovat odottaneet useiden, jopa parin kymmenenkin vuoden jälkeen näkevänsä uudelleen kotiseutunsa.
Kirjailija Musa Anterin leski oli puhelimessa sanonut pojalleen, että hänen hartain toiveensa on nähdä jälleen Diyarbakir. Sen jälkeen hän on valmis liittymään kuolleen miehensä seuraan. Hän on yli 70 vuotias ja sairas ja myös hänet on käännytetty Diyarbakirin lentokentältä takaisin. Lentokentältä on palautettu myös useiden maiden parlamentaarikkoja, jotka olivat yrittäneet perille lentoteitse.
Kymmeniä pidätyksiä, pahoinpitelyjä...
Paluumatkalla Urfan jälkeen poliisit pysäyttivät bussimme ja pidättivät niistä yhteensä 15 turkkilaista ja kurdiosallistujaa. Kaikkien matkustajien passit tarkastettiin ja meiltä vietiin “separatismiin yllyttävänä aineistona” osallistujatunnus, ruusuke, jonka keskellä on rauhankyyhky. Pyrimme Ankaraan kertomaan omiin lähetystöihimme tilanteesta, mutta tämäkin matka katkesi – tällä kertaa vesitykkeihin Ankaran moottoritiellä. Lähestystöjen edustajien saavuttua paikalle pääsimme kuitenkin jatkamaan, mutta Istanbuliin.
Istanbulin MIM-hotellissa aiottiin pitää lehdistötilaisuus keskiviikkona 3.9. Istanbulin poliisi kielsi tilaisuuden, joka muutettiin rauhanjunaan osallistuneiden henkilöiden esittelytilaisuudeksi. Poliisi ei kuitenkaan sallinut sitäkään, vaan hyökkäsi paikalle ja pidätti 24 delegaatioiden jäsentä. Suurin osa pidätetyistä, 11 oli saksalaisia, joista kaksi tyttöä loukkaantui vakavasti, toiselta murtui niskanikama, ei kuitenkaan halvaannuttavasti. Myös kahta espanjalaista poikaa pahoinpideltiin vakavasti. Pidätetyistä lähes puolet oli naisia ja heitä kohtaan poliisit käyttäytyivät seksuaalisesti loukkaavasti, lähinnä kähmimällä heitä. Torstaina saimme kuulla, että busseista pidätetyt 15 henkeä oli vapautettu ja perjantaina karkotettiin maasta hotellista pidätetyt ulkomaiset matkalaiset odottamaan 11.11.97 tapahtuvaa oikeudenkäyntiä.
Solidaarisuustoiminta jatkuu
Lauantaina aamuyöstä jäljellä olevat rauhanmatkaajat lähtivät lentäen Brysseliin, josta vielä matkustimme edestakaisin busseilla Kölniin osallistuaksemme siellä kurdien kansainväliseen rauhanfestivaaliin. Juhla oli erittäin onnistunut päätös rauhanmatkalle ja vakuutuimme siitä, että kurdien asiassa on tapahduttava edistymistä. Jäähyväiset olivat haikeat, sillä kahdessa viikossa ja vaikeissa olosuhteissa olimme jo ehtineet ystävystyä keskenämme. Vuoden kuluttua tapaamme jälleen.
Takaisin yläreunaan
