Jukka Lankinen
Julkisen tuen - käytännössä valtion ja kuntien osoittamien määrärahojen turvin tapahtuvan kulttuuritarjonnan laajentaminen oli osa 1970- luvun suomalaisen hyvinvointivaltion kulttuuri- ja aluepolitiikkaa. Keväällä 1972 esitti taiteilijaprofessori, elokuvaohjaaja Risto Jarvan johdolla toiminut Valtion elokuvapoliittinen komitea Valtion kamerataidetoimikunnalle (myöhemmin elokuvataidetoimikunta) toivomuksen, että toimikunnalle myönnettäisiin valtion tulo- ja menoarviossa määräraha ei-kaupallisen elokuvatarjonnan kokeilemiseksi alueilla, missä kaupallinen elokuvatarjonta ei ollut tyydyttänyt tarpeita. Kamerataidetoimikunta määritteli valtion tukeman kunnallisen elokuvatoiminnan tavoitteiksi elokuvatarjonnan tasa-arvoistamisen ohella myös elokuvatietouden lisäämisen niin, että elokuva nähtäisiin tärkeänä välineenä myös viihteellisen funktionsa yli.
Vuonna 1973 alettiinkin opetusministeriön varoista tukea kahdenlaista toimintatapaa: kuntakohtaista elokuvatarjontaa ja muuta elokuvakulttuurityötä sekä alueellista elokuvaneuvontaa. Syksyllä 1973 aloitettiin elokuvaneuvontakokeilut Jämsänkosken kunnassa ja Kainuussa. Käytännössä neuvontakokeilujen hoitajia olivat maakuntaliitot ja elokuvakeskukset, joiden palvelukseensa varsin väljillä kelpoisuusehdoilla ottamien elokuvaneuvojien tai -sihteereiden palkkamenoihin Opetusministeriö antoi tukea.
Maan ensimmäiseksi elokuvaneuvojaksi Kainuuseen valittiin syyskuusta 1973 alkaen Jouko Jämsä. Elokuvaneuvontakokeilun vakiinnuttua Opetusministeriön menokohtiin valtion tulo- ja menoarviossa ilmestyi menokohta "elokuvatarjonnan kehittäminen kunnissa", josta neuvonnan kulut maksettiin. Rahoitukseen käytettiin mm. verotuloja, joita saatiin rangaistusveroluokan (30 %) elokuvien pääsylipuista.
1970- luvulla kuntakohtaista elokuvatoimintaa harjoitettiin elokuvateatterittomissa kunnissa lähinnä 16 mm:n kiertue-esityksinä kuntien eri osissa erilaisille kohderyhmille, kuten päivähoitolapsille, koululaisille, eläkeläisille ja nuorisotilojen käyttäjille. Esityksiin liittyen pyrittiin elokuvatietoutta syventämään ja joskus päästiin jopa kouluihin antamaan elokuvakasvatusta. Useimmissa Lapin, Pohjois-Karjalan, Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun kunnissa kunnallista elokuvatoimintaa harjoitettiin kulttuuri-ja nuorisolautakuntien sekä kansalaisopistojen esitys- ja kasvatustoimintana.
Toiminnan pysyvyydelle oli kuitenkin olemassa ideologisia ja käytännöllisiä esteitä.
1960-70- lukujen taitteessa lisääntynyt yhteiskunnallinen ja poliittinen tietoisuus vaikutti tuolloiseen elokuvakirjoitteluun ja -tutkimukseen. Elokuvan yhteiskunnallisista ja esteettisistä puolista kiinnostunut joukko oli suhteellisen suppea, pääosin marxilais-leniniläisen ideologian sisäistäneistä mutta käytännön elokuvatoiminnoista vieraantuneista idealisteista koostuva uusvasemmistolainen ryhmä, jolla oli vahva usko lisätyn elokuvatarjonnan kansalaisia aktivoivaan ja yhteiskuntatietoisuutta lisäävään mahtiin. "Jäsenkirjanimitykset" olivat ylipolitisoituneella 1970- luvulla pikemminkin sääntö kuin poikkeus.
Elokuvan liikealan ja elokuvakulttuurijärjestöjen välille syntyi erimielisyyksiä, erityisesti "kunnankinojen" ja normaaliin tapaan liikeyrityksenä hoidettujen elokuvatettereiden etsiessä yhteisiä pelisääntöjä.
Maaseudun tilannetta ei aina otettu kylliksi huomioon. Tarjonnan vastaanottajien näkeminen vastustuskyvyttömänä massana johti sekä ohjelmistovalinnoissa että maakuntien väestön kohtaamistilanteissa virhearviointeihin, ylilyönteihin ja torjuntaan.
Maalaisliiton (vuodesta 1965 Keskustapuolueen) vankimpien tukialueiden, Lapin, Kainuun, Pohjois-Pohjanmaan ja Pohjois-Karjalan maaseudun konservatiivinen, perinteisiin arvoihin ankkuroitunut kulttuuri-ilmapiiri ei päässyt muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta kehittymään elokuvalle suotuisaksi, vaan elokuva nähtiin toisarvoisena ajanvietteenä. Toisaalta maakunnissakin harrastettiin jäsenkirjanimityksiä: esimerkiksi Kainuun maakuntaliiton hallitus syrjäytti elokuva-alan asiantuntemuksen elokuvaneuvojia valitessaan. Keskustaenemmistöisissä kunnissa on päättäjien torjuva suhtautuminen poliittiseen vasemmistoon lukeutuvia elokuvaentusiasteja kohtaan vielä 2000- luvullakin tullut ilmi mitä erikoisimmissa yhteyksissä.
Yhtenä neuvontakokeilun seurauksena oli kuitenkin mielenkiintoinen yritys tarjonnan laajentamiseksi: syrjäseutukopiot. Pääasiassa elokuvasihteereiden ja -neuvojien kokemusten ja pyyntöjen pohjalta Suomen elokuvasäätiön hallitus päätti - tuottajienkin lämmettyä asialle - helmikuussa 1980 parantaa syrjäseutujen elokuvatarjontaa säätiön varoin valmistettavilla syrjäseutukopioilla. Elokuvasäätiön tuotantotukea saaneista kotimaisista elokuvista vedettiin yksi 35 mm kopio syrjäseutujen teattereille ja yksi 16 mm kopio elokuvateatterittomille paikkakunnille.
Näitä kopioita tehtiin ainakin elokuvista Milka(1980), Yö meren rannalla(1981), Pedon merkki (1981), Syöksykierre (1981), Rikos ja rangaistus (1983) ja Ulvova mylläri (1982).
Kinosto teetti 16 mm kopiot ainakin seuraavista: Ruskan jälkeen (1979) Niskavuori(1984) Tuntematon sotilas (1985) ja Talvisota(1989). 16 mm kopioiden levityksestä huolehtivat maakuntien elokuvaneuvojat ja -sihteerit.
16 mm elokuva kertoo Suomussalmen Juntusrannan kylän asukkaista, jotka jäivät evakuoimatta talvisodan aikana ja joutuivat alistumaan Neuvostoliiton hallintoon. Elokuvan virallinen ensiesitys oli Helsingin Dianassa 6.12.1979, mutta sitä esitettiin myös Suomussalmella jo 3.6.1979.
YÖ MEREN RANNALLA
Ensimmäisen kerran suomalaisen elokuvan ensi-ilta oli Sotkamossa, Sipisten koululla päivää ennen elokuvan Helsingin ensi-iltaa eli 29.1.1981. Sipisten kylä (SIPINEN) on 30 kilometriä pohjoiseen Sotkamon kirkonkylästä. Paikalla oli n. 200 hengen yleisön lisäksi elokuvan ohjaaja Erkko Kivikoski sekä Erkki Seiro, Valtion elokuvataidetoimikunnan puheenjohtaja.
AKATON MIES
Elokuvan Helsingin ensi-ilta 14.10.1983 16 mm kopion ensiesitys samoihin aikoihin Ristijärven Koskenkylällä, noin 10 kilometriä Ristijärven kirkonkylästä itään. Ensi-illassa n. 120 henkeä.
Seikkaperäinen kuvaus elokuvan "Rosso" esityksistä ja elokuvan vastaanotosta Ilomantsissa
Yhteiskunnan tuella valmistettujen 16 mm kopioiden levitys ja huolto sekä mainonnan ja esityskorvausten asianmukainen hoitaminen kohtasivat ongelmia: poliittisin perustein valituista elokuvaneuvojista ja -sihteereistä ei ollut kopioiden korjaajiksi, joten ne kuluivat varsin nopeasti - elokuvan "Yö meren rannalla" kopiossa oli perfovikoja jo ensimmäisen maakuntakierroksen jälkeen. Esityskorvauksista ei ollut säädöksiä eikä esityksiä pystytty kontrolloimaan. Uusia, säätiön maksamia elokuvakopioita saatettiin kunnissa esittää pääsymaksua vastaan, eivätkä lipputulot aina kotiutuneet elokuvien tuottajille.
Kopioliikenteen käytännön sujumisesta huolestunut Muonion elokuvakerho r.y:n ja "Kunnankinon" puuhamiehenä 1979 - 1985 toiminut Jukka Lankinen toi esiin ajatuksen 16 mm kopioiden luovuttamisesta jo olemassa oleville kaitafilmivuokraamoille (esimerkiksi Filmihankkijalle), joilla oli vuosikymmenien rutiini kopioiden levityksestä ja huollosta. Filmihankkijan johtaja Reino Wathén ei pitänyt puhelinkeskusteluissa ajatusta mahdottomana, mutta elokuvasäätiön taholta ei ainakaan näissä merkeissä ollut otettu yhteyttä.
Suomen elokuvasäätiön kunnalliseksi elokuvasihteeriksi Kainuun maakuntaliiton elokuvaneuvojan paikalta nimitetty Jouko Jämsä vähätteli esityskierroksensa päättävien kopioiden kuntoa ja kohtaloa: "Eipä niistä maha olla kierrosten jälkeen mittään jäljellä."
Suomi-Filmi Oy:n kaitafilmiosasto (päällikkönä Martti Pääskynpää) jättäytyi järjestelmän ulkopuolelle: yhtiö hankki myös kaitaoikeudet kaikkiin levittämiinsä kotimaisiin elokuviin, joten merkittävä osa kotimaisista 1980- luvun elokuvista jäi edellä kuvatun säätiön tukeman levitysjärjestelmän ulkopuolelle. Kun Suomen elokuvasäätiö ei maksanut Spede- tuotannon elokuville tuotantotukea, jäivät 16 mm kopiot suosituista Turhapuro- elokuvista automaattisesti tekemättä, joten hyvä ajatus syrjäseutujen palvelemisesta jäi tässäkin mielessä puolitiehen.
35 mm syrjäseutukopioiden levityksen hoitivat elokuvatoimistot normaalilevityksen ohessa. Kuitenkin havaittiin varsin pian, että toimistojen tulkinta "syrjäseudusta" poikkesi maakunnan elokuvayleisön näkemyksistä, mikä aiheutti eripuraisuutta.Lisäksi isojen paikkakuntien teatterinomistajat väittivät lähiseudun pikkuteatterin saaman syrjäseutukopion vähentävän suuremman teatterin katsojapotentiaalia.
16 mm kopioitakin esitettiin Filmikamarin elokuvakiertueille sopimaa 10 km rajaa lähempänä kiinteää teatteria, mikä aiheutti luonnollisesti närää teatterinomistajissa.
Syrjäseutujen 16 mm elokuvakopioiden levitystoiminta ja valtion tuki loppuivat vähin äänin 1990- luvun alussa. Lopullisen iskun aiheutti television kasvaneen tarjonnan ohella kotivideo, samoin 1990- luvun lama, jonka nimissä valtion ja kuntien kulttuurimäärärahoja leikattiin.
Järjestelmä olisi toimiessaan ollut periaatteessa hyvä ja kannatettava elokuvatarjonnan laajentaja, mutta hankkeen kaatoivat elokuva-alan sisäiset eturistiriidat, asiantuntemuksen puute ja toiminnassa havaitut epäkohdat. Rahaa kokeiluihin kyllä upposi. Kun valtion tuki oli sidoksissa 30 % rangaistusveroluokkaan kuuluneiden elokuvien verotuottoon ja nämä karsiutuivat videotarjonnan laajetessa ensimmäisenä normaaliteattereiden ohjelmistosta, supistui valtion tuki loppuakseen vähitellen kokonaan.
Pohjois- ja Itä-Suomen muuttoliike, kylien autioituminen ja väestön keski-iän kasvu on monien muiden haittojen ohella lamaannuttanut myöskin maaseudun elokuvatoimintoja.