Pakina Kuhmolaisessa (tammikuu 1994)
Kulttuurikaupungin elokuvateatteri - muuan paradoksi
Luonnonlakien ja kulttuuripoliittisen tempoilun jälkeen sitä ei tulisi olla enää olemassa. Mutta kun sellainen on, on sitä pidettävä melkoisena paradoksina. Se elää vain ja seisoo elon tuulissa vaikka isojen kaupunkien kinot kaatuvat ja ketjuuntuvat, vaikka väki pakkaa tavaransa ja vaihtaa paikkakuntaa, vaikka joka töllin katolla on TV-antenni, on videot ja radio Suomi soi.
Se on pienen kertomuksen arvoinen - ei saavutuksena sinänsä, mutta siihen sisältyy monia asioita, jotka ovat kokemuksen arvoisia. Olen kotvan touhua tutkinut, seuraillut ja nyttemmin vastannut tällaisen teatterin filmien tilaamisesta ja vähän muustakin. Ja mitä enemmän asiaa miettii, sitä epätodellisemmalta tilanne näyttää.
Kulttuurikaupunkimme elokuvateatterilaitoksen 55- vuotisen, välillä katkeamaan päästetyn historian aikana elokuvia esitettiin normaaliin tapaan liikeyrityksinä, joita ei kultakaivoksiksi voitu kutsua. Nyt kun kannattavuus on heikentynyt ja toimitaan kiinteistökulujen peittämiseksi talkoohengessä ja ilman miljoonatakuita, joutuu filmien tilaaja mielenkiintoisen kysymyksen eteen: millaisen ohjelmiston valitsee?
Ennen elokuvat olivat eriasteista viihdettä, ajanvietettä, josta elokuvaveroa maksettiin. Nyt kuvaan ovat tulleet muutamat menestysfilmit, ison kankaan ja ison rahan spektaakkelit sekä Spedet ja Pekot, joiden tuotosta teatterit elävät. Varsinaisesta roskasta on onneksi päästy eroon, "uskalletut" ovat siirtyneet visioihin ja kaseteille.
Vaikka elokuvia ylläpitävän työväenyhdistyksen nykyistä aatteellista toimintaa ei voikaan verrata vuosisadan alun luokkataisteluun, tunnetaan yhdistyksessä kuitenkin aivan oikein vastuuta ja huolta kulttuurista, nuorisosta ja vapaa-ajasta. Ohjelmistossa pitäisi ottaa huomioon kasvatuksellinenkin puoli. Mutta harvassa lienevät yhdistysten johtokunnat, jotka ovat saaneet kylliksi elokuvakasvatusta hahmottaakseen täysin tilanteen. Kun elokuvista päätetään, päätetään hankkia "kunnon kuvia". "Kunnon kuvista" puhuttaessa sanotaan niiden olevan sellaisia, joilla tulee rahaa ja joista puhutaan. Aika vapaat kädet ohjelmiston laatija saa!
Jos kysyy yleisöltä, joku toivoo "kunnon kuvia", joku toinen "hyviä kuvia". Nimistä keskusteltaessa saattaa käydä ilmi, että toivomuksen esittäjän elokuva onkin esitetty jo kahta kuukautta aikaisemmin!
Kulttuurikaupungin musiikki- ja liikuntapainotteisen kulttuuriprofiilin toiminta- ja menestysstrategioiden ja muiden visioiden painopistealueisiin ei elokuvatoiminnan kehittäminen ainakaan tähän mennessä ole kuulunut. Kulttuurikaupungin teatteri- anteeksi kulttuuritoimen - viranomaisen elokuvatoimintaa kohtaan osoittama aktiivisuus on paljolti jäänyt katseella seuraamisen varaan. Kolmen elokuvateatteriyrityksen kuolemaa on tervehditty kuten vainajaa ainakin - hiljaisuudella.
Kun sitten vihdoin on päästy siihen vaiheeseen, että ohjelmistoa aletaan rakentaa, tulevat juoneen mukaan elokuvatoimistot. Niistä saatetaan vastata: "Näistä sun ehdottamista kuvista keskustellaan vasta myöhemmin. Mutta meillä olisi tämmöistä ja tuommoista nyt vapaana." Kun toimistolta kyselee, miten tämä ja tuo elokuva on mennyt, ovat kaikki menneet "hirveän hyvin, ainakin maaseudulla". Kun sitten tiedustelee tutulta maaseudun elokuvayrittäjältä, miten hyvin "tämä ja tuo" elokuva on mennyt, ovat ne harvoin menneet "hirveän" hyvin. Ota näistä sitten selvää!
No, miten tahansa, ei elokuvien ylläpidostakaan huumoria puutu, jos sitä kykenee elämässä yleensä näkemään. Tuohan elokuvateatteri lisää väriä kulttuurikaupungin yksipuoliseksi väitettyyn elämään. On aina mielenkiintoista nähdä, tulevatko mainokset ajoissa, puffaako toimittaja ohjelmistoa oikealla viikolla, saapuuko filmi ensi-iltaansa tuntia ennen vaiko ollenkaan ja missä kunnossa filmi tulee. Tuleeko kukaan lippuluukulle ja onko lippuja, jos joku tulee. Sattuuko koneenkäyttäjälle peli elokuvaillaksi, rikotaanko esityspäivänä vuosisadan pakkasennätykset ja mistä kohtaa viidettä vuosikymmentään pyörivät itäsaksalaiset koneet tänä iltana laukeavat.
Nimismies, palopäällikkö, Teosto ja vakavamieliset kaupunkilaiset muun esivallan ohella valvovat, että esittäminen tapahtuu säädetyssä järjestyksessä ikärajoja noudattaen, yleisön turvallisuutta ja tekijänoikeuksia vaarantamatta. Lähetetään kahden markan kirje yhden markan ja kymmenen pennin tilityksen takia. Ilmanvaihdon ja poistumistievalojen on oltava kunnossa, vaikka ne kymmenen - kaksitoista sielua osaisivat ulos vähemmälläkin opastamisella. Onhan joku joskus osannut sisällekin - jopa ohi lippuluukun.
Kuten edellä esitetystä käy ilmi, on kulttuurikaupungin elokuvateatteri outo laitos näinä aikoina. Se on täysi paradoksi ja varmasti pienen tutkielman arvoinen. En erehdy toivomaan, että jokin taho kannustaa tai innostaa. Puuhamiesten masentaminenhan kulttuurikaupungissa hallitaan!
Tulipahan kuitenkin kerrotuksi. Jos ei muuta, niin kuriositeettina.
Jukka Lankinen