Neuvostoliiton kielipolitiikkaa: Karjalan kirjakielen suunnittelu 1930-luvulla

Hosted by

GeoCities

Karjalaisten lukumäärä ja asuinalueet

Neuvostoliitossa vuonna 1926 toimitetun väestölaskennan mukaan maassa asui 248,1 tuhatta karjalaista. Äidinkielekseen karjalan ilmoitti 239,6 tuhatta henkeä (96,6 % karjalaisten kokonaismäärästä). Edellisessä, vuonna 1897 toimitetussa Venäjän väestönlaskennassa oli tilastoitu 208,1 tuhatta karjalaa äidinkielenään puhuvaa.⁶¹ Vähitellen edenneestä venäläistymisestä huolimatta karjalaisten ja karjalan kieltä puhuvien määrä lisääntyi Neuvostoliitossa aina toiseen maailmansotaan asti, jonka jälkeen se kääntyi jyrkkään laskuun (KUVIO 1).

Sisä-Venäjälle 1600-luvulla suuntautuneen muuttoliikkeen seurauksena valtaosa maan karjalaisväestöstä asui maantieteellisen Karjalan alueen ulkopuolella. Silloisen Tverin läänin karjalaisseuduilla oli vuoden 1926 väestönlaskun mukaan 140,6 tuhatta karjalaista, joista karjalaa äidinkielenään puhui 95,6 %. Leningradin läänissä karjalaisia asui 2,1 tuhatta (82,2 % karjalaa äidinkielenään puhuvia), Tšerepovetsin läänissä 2,1 tuhatta (99,9 %), Novgorodin läänissä 0,9 tuhatta (103,3 % [!]). Maantieteellisen Venäjän Karjalan (Karjalan autonomisen neuvostotasavallan) alueella karjalaisia oli saman väestönlaskun mukaan 100,8 tuhatta, joista 98,5 % puhui karjalaa äidinkielenään.⁶³

Eri murteiden puhujamääriä arvioitaessa voidaan tukeutua vuoden 1897 väestönlaskentaan. Venäjän Karjalan eteläosa kuului tällöin Aunuksen lääniin, jossa karjalaa äidinkielenään puhuvia laskettiin olevan 59,4 tuhatta. Näistä 46,2 tuhatta oli livviköiden ja lyydiköiden asuttamissa Aunuksen ja Petroskoin kihlakunnissa ja 13,1 tuhatta eteläkarjalan murrealueeseen kuuluvassa Poventsan kihlakunnassa. Karjalan pohjoisosa, joka muodosti vienalaismurteiden sekä eteläkarjalan ja vienan välisten siirtymämurteiden alueen, kuului Arkangelin läänin Kemin kihlakuntaan. Karjalan puhujia laskettiin siellä olevan 19,2 tuhatta. Venäjän Karjalassa asuvien karjalan kielen puhujien kokonaismäärästä (78,5 tuhatta) livviköt ja lyydiköt muodostivat tämän laskelman mukaan 59 %, etelämurteiden puhujat 17 %, vienalais- ja siirtymämurteiden puhujat 24 %. Kun silloisissa Novgorodin ja Tverin lääneissä asuneet karjalan puhujat (126,7 tuhatta) liitetään eteläkarjalan ryhmään, saadaan koko Venäjällä livvin ja lyydin puhujien osuudeksi 22 %, eteläkarjalan osuudeksi 68 % ja vienalais- sekä siirtymämurteiden osuudeksi 9 %.⁶⁴

Vuonna 1920 Aunuksen ja Arkangelin läänien karjalaisseudut yhdistettiin Karjalan työkansan kommuuniksi, joka vuonna 1923 muutettiin alueeltaan laajennetuksi Karjalan autonomiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi (ASNT). Autonomian kehitystä leimasi 1920- ja 1930-luvuilla luonnonvarojen hyödyntämiseen perustunut voimakas talouskasvu, joka samalla muutti alueen väestörakennetta (TAULUKKO 1). Nopean muuttoliikkeen seurauksena Karjalan venäläisväestö kaksinkertaistui vuosien 1926 ja 1939 välillä. Karjalaiset jäivät tasavallassaan noin neljänneksen muodostavaksi vähemmistöksi.

Kansallisesti Karjala oli jakautunut melko selkeästi kahtia itä-länsi-suunnassa. Karjalaisasutus ulottui Suomen rajalta Muurmannin radan tuntumaan. Venäläisasutus oli keskittynyt kaupunkeihin, rautatien ja Vienanmeren kanavan ympäristöön sekä niiden itäpuolelle. Karjalaisten ja venäläisten lisäksi alueen kantaväestöön kuuluivat vepsäläiset, joita asui pieni ryhmä Äänisen etelärannalla Soutjärven piirissä. Karjalan suomalaisten määrä moninkertaistui 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa lähinnä amerikansuomalaisten, loikkareiden ja inkerinsuomalaisten muuttoliikkeen seurauksena. Suomalaisasutus keskittyi pääosin Petroskoihin, Kontupohjaan ja Uhtuan piiriin.

Vuoden 1930 hallinnollisen jaon mukaan (KARTTA 1) Karjala jakautui 19 piiriin, joista selvästi karjalaisenemmistöisiä olivat Kiestinki, Uhtua, Tunkua, Rukajärvi, Repola, Seesjärvi, Petrovski, Prääsä ja Aunus. Vanhaa karjalaisasutusta oli myös Kantalahden, Louhen, Kemin, Karhumäen, Kontupohjan ja Petroskoin piireissä.⁶⁷ Kaupunkiväestön osuus tasavallan karjalaisista oli melko pieni, vain 8,4 % vuonna 1933.⁶⁸

Tverin karjalaisten asuinalueet olivat kuuluneet Tverin lääniin, jonka väestöstä he vuonna 1926 muodostivat 6,3 %.⁶⁹ 1920-luvun lopun hallintojärjestelyjen yhteydessä lääni liitettiin pääosin Moskovan alueeseen (aluksi erillisenä Tverin piirikuntana). Vuonna 1935 entisen Tverin läänin pohjalta muodostettiin Kalininin alue (Tverin kaupunki nimettiin Kalininiksi vuonna 1931). Karjalaiset asuttivat enemmän tai vähemmän yhtenäisinä kyläryhminä sen keski- ja pohjoisosia (Tolmatšun ja Vesjegonskin saarekkeet). Pieni erillinen ryhmä, ns. Djoržan karjalaiset, asui alueen eteläisimmässä reunassa. Karjalaisasutuksen alueellista jakautumista kuvaa vuoden 1926 kuntajaon mukaan laadittu kartta 2.

Heinäkuussa 1937 tverinkarjalaisten ydinalueelle muodostettiin Kalininin alueen karjalainen kansallinen piirikunta, johon liitettiin Novokarel'skin, Rameškin, Maksatihan ja Lihoslavlin piirit sekä Spirovosta erotettu Kozlovon piiri. Sen keskuksena toimi Lihoslavlin kaupunki Moskova-Leningrad -radan varrella. Piirikunnan noin 150 tuhannesta asukkaasta karjalaisia oli yli 90 tuhatta (62 %). Tämä "kansallisen autonomian" vaihe päättyi jo helmikuussa 1939, jolloin piirikunta lakkautettiin.⁷¹

Yhteiskunnan, talouden ja kulttuurin murros

Harvaan asuttu Karjala oli vuosisadan alussa taloudellisesti kehittymätöntä, maatalousvaltaista aluetta, jonka jälkeenjääneisyyttä heijasti myös väestön alhainen sivistystaso. Viime vuosisadan lopulla Aunuksen läänin 59,4 tuhannesta karjalan puhujasta oli lukutaitoisia 10,4 %, naisista 2 %. Vain 23 henkilöä oli jatkanut opintojaan alkeiskoulua pitemmälle.⁷²

Vallankumous ja erityisesti 1930-luvulla tapahtunut kehitys merkitsi perusteellista murrosta karjalaisten elämässä. Tärkein vedenjakaja tässä prosessissa oli 1930-luvun alussa toteutettu maatalouden kollektivisointi, jonka vaikutukset näkyivät yhteiskuntaelämän ja työtapojen lisäksi myös perhesuhteissa, aineellisessa ja henkisessä kulttuurissa.⁷³ Pimenov ja Tarojeva luonnehtivat tätä ensimmäisestä viisivuotissuunnitelmasta toisen maailmansodan alkuun (1929-1941) kestänyttä kautta "sosialistiselta perustalta muotoutuvan kansallisuuden vaiheeksi".⁷⁴

Nopean teollistumisen ja metsänhakkuiden laajenemisen seurauksena vuonna 1939 enää vain 18,2 % Karjalan työssäkäyvästä väestöstä sai elantonsa maataloudesta (teollisuus 16,2 %, metsätalous 20,4 %).⁷⁵ Kulttuurin alalla ensimmäisenä tavoitteena oli vallankumouksen jälkeen lukutaidon levittäminen. Vuonna 1930 alettiin toteuttaa yleistä oppivelvollisuutta, ja vuosikymmenen lopussa Karjalan koko väestöstä oli 9-49 vuotiaiden ryhmässä lukutaitoisia jo 92,4 %.⁷⁶ "Sosialistisen muutosvaiheen" varjopuolia olivat mm. kollektivisoinnin yhteydessä toteutetut "kulakkien" karkotukset sekä 1930-luvun lopun terrori, joka ensi sijassa oli suunnattu Karjalan suomalaisia vastaan, mutta tuhosi samalla suuren osan nuoresta karjalaissivistyneistöstä.

Vallankumousta seurannut murros loi edellytykset karjalaisten toisen maailmansodan jälkeiselle nopealle etniselle ja kielelliselle assimilaatiolle. Perinteiseen elämänmuotoon ja elinympäristöön sidottu karjalan kieli ei kyennyt muuttumaan monikansallistuvan yhteisön modernisaation välineeksi. Keskeisin syy tähän oli epäilemättä oman kirjakielen puuttuminen - ongelma, jonka taustoja ja ratkaisuyrityksiä yritän seuraavaksi selvittää.

61 Karjalan kirja 1932: 326, 339.

62 Sarv 1994: 37.

63 Karjalan kirja 1932: 326.

Valtaosa Leningradin läänin karjalaisista asui Karjalan rajalla sijaitsevassa Lotinanpellon kihlakunnan Kondušin kyläryhmässä sekä Leningradin kaupungissa. Tšerepovetsin ja Novgorodin läänien karjalaiset asuivat Tihvinän ja Valdain saarekkeissa. Suomen Raja-Karjalassa asui ennen toista maailmansotaa noin 50 tuhatta karjalan kielen puhujaa.

64 Karjalan kirja 1910: 8, 138-139.

Juho Kujolan vuoden 1905 tilastoon perustuvan laskelman mukaan Aunuksen läänin lyydiläiskylissä oli yhteensä 10,7 tuhatta asukasta. Karjalan kirja 1932: 518-520.

65 Pokrovskaja 1978: 73.

66 Karjalan kirja 1932: 1074.

67 Väestötilastoista ks. esim. Pokrovskaja 1978: 72.

Repola kuului vuosina 1931-1934 Rukajärven piiriin. Prääsästä ja Aunuksesta erotettiin vuonna 1935 Vieljärven piiri. Ibid 1978: 44.

68 Ežegodnik 1933: 18.

69 Karjalan kirja 1932: 336.

70 Lallukka 1996: 321.

71 Kansallisesta piirikunnasta ks. Vinogradov 1990.

72 Pokrovskaja 1978: 20-23, 25.

73 Taroeva 1965: 13.

74 Pimenov-Taroeva 1970: 217-219.

75 Pokrovskaja 1978: 83.

76 Pokrovskaja 1978: 88, 93.