Neuvostoliiton kielipolitiikkaa: Karjalan kirjakielen suunnittelu 1930-luvulla

Hosted by

GeoCities

5.1 Kielisuunnittelun linjanvedot 1920-luvun Karjalassa

Maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen heimoaatteen innoittamat suomalaiset ja Suomessa asuvat vienankarjalaiset ryhtyivät jälleen ajamaan kansallisia pyrkimyksiään Venäjän Karjalassa. Vienan karjalaisten liiton työn jatkajaksi perustettiin uusi järjestö, Karjalan sivistysseura, jonka tavoitteena oli yhteiskunnallisten uudistusten ohella karjalaismurteiden käyttöönotto kirkoissa, kouluissa ja virastoissa. Suomesta tulleet vaikutteet saivat kannatusta lähinnä Vienan Karjalassa ja Poventsan kihlakunnan länsiosassa. Aunuksessa suomalaisiin suhtauduttiin varauksellisesti ja kielteisestikin.⁹¹

Bolševikkien kansallisuuspolitiikka Karjalassa alkoi muotoutua kansalaissodan jälkeen Venäjälle paenneiden suomalaisten "punikkien" toimesta. Edvard Gyllingin suunnitelma karjalaisten kansallisesta autonomiasta, Karjalan työkansan kommuunista, jonka tehtävänä oli toimia Suomen vallankumouksen sillanpääasemana, sai Leninin hyväksynnän kesällä 1920. Autonomia oli tärkeä väline myös Suomen hallituksen Venäjän Karjalaa koskevien vaatimusten torjumisessa. Tarton rauhan pöytäkirjaan liitetyn lausunnon mukaan "paikallinen kansankieli" oli hallinnon, lainsäädännön ja kansanvalistuksen kielenä Karjalassa.⁹²

Käytännössä kielisuunnittelun linjanvedot määriteltiin 1920-luvun alussa hyväksytyissä karjalaisten edustajakokousten ja paikallisen puoluejärjestön päätöksissä. Kirjallisen perinteen puutteen ja karjalaismurteiden välisten suurten erojen takia oman kirjakielen luomista karjalaisia varten pidettiin mahdottomana. Samalla se katsottiin myös turhaksi: Karjalan pohjoisosissa puhuttu varsinaiskarjala muistutti läheisesti suomea ja etelässä, livvin ja lyydin murrealueilla, osattiin ennestään huomattavassa määrin venäjää. Alueen virallisiksi kieliksi julistettujen kahden valmiin kulttuurikielen - venäjän ja suomen - avulla karjalaisten sivistystason kohottamisen arveltiin sujuvan nopeimmin ja tehokkaimmin. Eri karjalaisseutujen asukkaat saivat ainakin teoriassa oikeuden valita, kumpaa kieltä he haluavat kirjakielenään käytettävän.⁹³

Suomesta, Inkerinmaalta ja Amerikasta Karjalaan muuttanut vallankumouksellinen suomalaiseliitti vakiinnutti johtavan asemansa vuonna 1923, Karjalan autonomista neuvostotasavaltaa perustettaessa. Emigrantit toivat mukanaan käsityksensä Karjalasta osana suomalaista kulttuuripiiriä, jotka "monessa suhteessa muodostivat kuin peilikuvan rajantakaisten heimoaatteen kannattajien mielipiteistä".⁹⁴ Suomessa karjalan murteita oli totuttu pitämään osana suomen kieltä, ja tällaisille käsityksille löytyi kannatusta myös Karjalan suomalaisjohdosta. Tavoitteeksi asetettiin suomen kielen käytön vähittäinen laajentaminen kaikkien karjalaisten keskuuteen.

Kielikysymystä vuonna 1927 Karelo-murmanskij kraj -lehdessä käsitelleen Karjalan toimeenpanevan keskuskomitean suomalaissyntyisen puheenjohtajan Santeri Nuortevan mukaan suomen kielen ja karjalaismurteiden alkuperä on yhteinen - niiden väliset erot johtuvat lähinnä jälkimmäisten äänteistössä ja sanastossa venäjän vaikutuksesta tapahtuneista muutoksista. Suurimpia erot ovat tasavallan eteläosissa, missä venäläisvaikutus on ollut voimakkainta, kun taas pohjoisessa, varsinkin Uhtuan seudulla, paikallinen puhekieli tuskin lainkaan poikkeaa suomesta. Nuortevan mielestä "Karjalassa ei ole mitään syytä ruveta tuskallisella prosessilla luomaan erityistä karjalan kieltä":

On olemassa valmis, suhteellisen pitkälle kehittynyt kieli, josta voi nopeammin ja suuremmalla menestyksellä kuin jostain keinotekoisesti eri karjalaismurteista kokoonpannusta "keskimääräisestä" kielestä tulla karjalaisten laajan nykyaikaiseen kulttuuriin sopeuttamisen väline.

"Tämä kieli on suomen kieli. Se on jo nyt täysin ymmärrettävä Uhtuan ja Paataneen kihlakuntien sekä Petroskoin ja Aunuksen kihlakuntien rajaseutujen karjalaisille. Se on täysin luonnollinen eri karjalaismurteiden yhteinen ilmenemismuoto."⁹⁵

Myös Karjalan valistusasiain kansankomissaarina toimineen karjalaissyntyisen I.P. Griškinin mukaan suomen kieltä oli pidettävä monilukuiset ja rakenteeltaan köyhät karjalaismurteet yhdistävänä synteesinä:

Karjalaisten kieli, varsinkin Keski- ja Etelä-Karjalassa on harvinaisen köyhää sanavarastoltaan. Ei ainoassakaan murteessa ole termejä yhteiskuntapoliittisista ja sitä vähemmän tieteellisistä kysymyksistä. Siinä määrässä kun niitä tarvitaan talonpojan elämässä, ovat ne lainatut venäjänkielestä (Keski- ja Etelä-Karjalassa) tai suomenkielestä (Pohjois-Karjalassa). Jälkimmäisessä tapauksessa on havaittavissa kielen luonnollinen kehitys ja jalostuminen.

"Suomalaisen kirjakielen kotimaana, kuten tunnettua on, pidetään Uhtuan piiriä, jossa on kirjoitettu Kalevalan runot. Mutta koska Etelä- ja Keski-Karjalan murteet suuresti eroavat suomenkielestä, heräsikin eräillä venäläisillä ja venäläistyneillä karjalaisilla intelligenteillä ajatus erikoisen karjalaisen kirjakielen muodostamisesta." Griškinin mielestä ajatus ei kestä arvostelua "enempää yleispoliittiselta kuin kielitieteelliseltäkään kannalta":

Jos alkaisimme keksiä ja keinotekoisesti muodostaa karjalaista kirjakieltä, merkitsisi se askelta taaksepäin. Sen lisäksi, että tähän työhön tarvittaisiin tavattoman pitkä aika, johtaisi se lopulta suomenkieleen, joka on käynyt läpi oman kirjallisen kehityksensä luonnolliset vaiheet.

Griškinin mukaan "lopullisena päämääränä kielikysymyksessä on pyrittävä siihen, että monia eri murteita puhuva karjalainen väestö on saatava lukutaitoiseksi, että se osaisi kirjoittaa, lukea ja puhua kaikille yhteisellä kirjakielellä, joka vaikka toistaiseksi ei huomattavalle osalle karjalaisia vielä olekaan äidinkieli, on saatava kaikille äidinkieleksi."⁹⁶

Nuortevan ja Griškinin mainitsemia oman kirjakielen luomispyrkimyksiä näyttää esiintyneen lähinnä livvin murteen puhujien keskuudessa. Bolševikkipuolueen Aunuksen kihlakuntakomitea oli suunnitellut karjalaisen sanomalehden perustamista jo vuonna 1919, ja samaan aikaan Aunuksen läänin sanomalehti Oloneckaja zvezda ryhtyi julkaisemaan karjalankielisiä sivuja.⁹⁷ Vuonna 1924 Petroskoissa ilmestyneessä venäjänkielisessä Krasnaja Karelija -sanomalehdessä painettiin karjalankielisiä kirjoituksia, joissa kerrottiin suunnitelmasta ryhtyä julkaisemaan karjalaisväestöä varten Karjalan hieru -nimistä sanomalehteä.⁹⁸ Vuosina 1924-25 ilmestyi myös yksittäisiä karjalankielisiä Nuori vajehtus ja Oma valdu -lehtien numeroita. Näitä livvin murteeseen ja kyrilliseen kirjaimistoon perustuneita julkaisuja voidaan tavallaan pitää vallankumousta edeltäneen karjalan kirjallisen viljelyn perinteen jatkajina.

Eräänlaista kompromissihenkeä suomen ja karjalan kielen kannattajien välillä kuvasti karjalais-suomalainen kieli -nimitys, jota käytettiin mm. Karjalan ASNT:n muodostamista koskevassa asetuksessa (1923) ja tasavallan perustuslain luonnoksessa (1926). "Karjalais-suomalaisen kielen" virallistamisella pyrittiin turvaamaan karjalaismurteiden suullinen käyttömahdollisuus paikallisten hallintoelinten ja valistuslaitosten toiminnassa. Karjalan valistusasiain kansankomissariaatti piti mahdollisena myös murteellisuuksien vakiinnuttamista kirjakieleen.⁹⁹ Varsinaista käsitteellistä, oman kielinormin sisältöä "karjalais-suomalaiselle kielelle" ryhdyttiin antamaan vasta seuraavan vuosikymmenen alussa (ks. 7.2).

5.2 Suomen kielen käyttöalan laajeneminen

Lähes tyhjästä alkanut suomenkielinen kulttuurityö keskittyi 1920-luvulla Karjalan pohjoisosaan. Ensimmäiset suomenkieliset koulut avattiin vuonna 1921. Kahden vuoden kuluttua suomen kielellä toimi pohjoisissa Uhtuan, Paataneen ja Kemin kihlakunnissa 35 alkeiskoulua, ja lisäksi oli yksi seitsemänluokkainen koulu Petroskoissa. Vuonna 1927 karjalaisalueella sijainneesta 224 koulusta suomi oli opetuskielenä 95:ssä. Aikuisten lukutaito-opetuksessa suomea käytettiin lähinnä Uhtuan kihlakunnassa ja Paataneen kihlakunnan läntisissä kunnissa. Uhtualla suomi oli myös paikallishallinnon kielenä. Tasavallan karjalaisten valtaenemmistön, Etelä-Karjalan livviköiden ja lyydiläisten sivistyskielenä säilyi koko 1920-luvun ajan venäjä.¹⁰⁰

Vuosikymmenen puolivälin jälkeen suomen käyttöalan laajentaminen yhdistettiin koko Neuvostoliiton mittakaavassa toteutettuun juurruttamispolitiikkaan (ks. s. 15). "Karjalaistamisen" nimellä kulkenutta kampanjaa vauhditti elokuussa 1929 pidetty NKP(b):n Karjalan aluekomitean täysistunto. Kokous hyväksyi suomalaissyntyisen puoluesihteeri Kustaa Rovion laatiman ohjelman, jonka mukaan suomen kielen käyttöä kouluissa, lukutaito-opetuksessa, puolue-, hallinto- ja talouselinten sekä kulttuurilaitosten toiminnassa oli nopeasti laajennettava. Tavoitteeksi asetettiin venäjän ja suomen kielten käytännön tasa-arvo.¹⁰¹

Karjalaistamispolitiikan näkyvin ilmaus oli 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa toteutettu kouluopetuksen suomalaistaminen. Vuonna 1929 suomenkielisten koulujen osuus Karjalan kaikista "kansallisista" (karjalais- ja mahdollisesti myös vepsäläisalueella toimineista) alkeiskouluista oli 58,8 %. Vuoteen 1932 mennessä kaikki kansalliset alkeis- ja toisen asteen koulut oli siirretty suomen kielelle. Suomeksi opiskelevien osuus kaikista "kansallisista" (karjalais-, vepsäläis- ja suomalaislapsista) kohosi samaan aikaan 54,6 prosentista 97,0 prosenttiin.¹⁰² Aikuisten lukutaito-opetuksessa suomen osuus nousi 21,3 prosentista noin 70 prosenttiin.¹⁰³ Suomenkielistä opetusta annettiin myös tasavallan korkeakouluissa ja teknikumeissa sekä ylempiin oppilaitoksiin valmistaneissa työläistiedekunnissa.¹⁰⁴

Suomen käyttöalan laajeneminen näkyi selvästi myös julkaisutoiminnan alalla. Vuonna 1932 Karjalan neljästä aluelehdestä ilmestyi suomeksi kaksi, kolmestatoista aikakauslehdestä yksitoista ja kahdestatoista paikallislehdestä viisi.¹⁰⁵ Tasavallan suomenkielisen päivälehden Punaisen Karjalan painos oli samana vuonna 5,5 tuhatta, venäjänkielistä Krasnaja Karelijaa painettiin 14,5 tuhatta. Pohjoisten karjalaispiirien (Uhtuan, Kiestingin, Rukajärven, Repolan, Tunkuan ja Seesjärven) paikallislehdet ilmestyivät perustamisestaan lähtien suomeksi, muualla (mm. Prääsässä, Aunuksessa ja Petrovskin piirissä) aineistoa julkaistiin rinnan venäjäksi ja suomeksi. Useita aikakauslehtiä ja eräitä sanomalehtiäkin (nuorisolehti Nuori Kaarti ja pioneerilehti Kipinä) julkaistiin yhdessä Leningradin alueen suomalaisjärjestöjen kanssa.¹⁰⁶

Suomenkielisen kirjallisuuden julkaisemisesta huolehti Leningradissa vuonna 1923 perustettu kustannusliike Kirja. 1930-luvun alussa Kirjan toiminnan painopiste siirtyi Karjalaan. Vuosittain ilmestyi kolmisensataa nimekettä: oppikirjoja, yhteiskuntapoliittista, kauno- ja lastenkirjallisuutta, tekniikkaa ja maataloutta käsitteleviä kirjasia.¹⁰⁷ Vuosina 1929-1933 suomenkielisen kirjalevikin arvo kohosi Karjalassa 22,1 tuhannesta 562,1 tuhanteen ruplaan. Venäjänkielisen kirjalevikin arvo tasavallassa oli samaan aikaan 675 tuhatta ruplaa.¹⁰⁸ Kustannustoiminnan voimakasta kehitystä kuvaa taulukko 2.

Muista suomeksi toimineista kulttuurilaitoksista voidaan mainita Karjalan kansallinen ammattiteatteri, jota ohjasi kansalaissodan jälkeen Venäjälle paennut Ragnar Rusko (Nyström).¹¹⁰ Suomenkielisen toiminnan laajuutta kuvastaa myös sen käyttö Karjalan kansallisen joukko-osaston palvelu- ja koulutuskielenä. Joukko-osaston komissaarina toiminut Johannes Heikkonen korosti sotilaskoulutuksen merkitystä suomen kirjakielen juurruttajana karjalaisten asevelvollisten keskuuteen.¹¹¹

5.3 Karjalaiset ja suomen kieli

Karjalan tasavallan karjalaisten lukutaitoisuus oli vuosina 1926-1933 kohonnut 34,9 prosentista 46,7 prosenttiin, mutta jäi yhä selvästi jälkeen tasavallan suomalaisten (83,3 %) ja venäläisten (64,9 %) lukutaitoprosenteista. Kansansivistystyö oli 1920-luvulla ollut menestyksekkäintä Karjalan pohjoisosissa (Uhtuan, Repolan, Kiestingin ja Rukajärven piirit), joissa työvälineenä oli käytetty suomea. Keski- ja Etelä-Karjalassa venäjän käyttö karjalaisten sivistyskielenä oli hidastanut lukutaidon leviämistä. Eniten lukutaidottomia oli Aunuksen ja Prääsän piireissä.¹¹²

A.I. Afanasjevan esittämä taulukko 3 kertoo suomen kielellä lukemaan oppineiden karjalaisten määrän kohonneen huomattavasti 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa. Myös vepsäläisten suomen taito oli lisääntynyt. Enemmistön sivistyskielenä oli kuitenkin yhä venäjä. Merkillepantavaa on vain venäjää tai molempia kieliä osaavien suomalaisten suuri osuus. Kun tasavallan koko väestö otetaan huomioon, venäjän valta-asema oli kiistaton.

Suomen- ja venäjänkielisen lukutaidon alueellista jakautumaa karjalaisten keskuudessa kuvaa taulukko 4. Suomen kielen valta-asema oli kiistaton Kiestingin ja Uhtuan piireissä, joissa sitä osasi yli 90 % kaikista lukutaitoisista karjalaisista. Myös pohjoisissa Rukajärven, Tunkuan ja Louhen piireissä suomen kielen asema oli vahva (55-75 % lukutaitoisista karjalaisista). Venäläisenemmistöisissä Karhumäen, Kemin, Kontupohjan, Petroskoin ja Kantalahden sekä karjalaisissa Petrovskin, Seesjärven, Aunuksen ja Prääsän piireissä lukutaito oli hankittu yleisimmin venäjän kielellä (73-91 %).

Suomenkielisen kulttuuriharrastuksen levinneisyydestä saadaan samansuuntainen kuva suhteuttamalla Punaisen Karjalan, tasavallan suomenkielisen päivälehden tilaajamäärä eri piireissä asuneiden potentiaalisten lukijoiden (karjalaisten ja suomalaisten) määrään. Petroskoissa, jossa asui suurin yksittäinen suomalaisryhmä, lehteä tilattiin yksi kappale 3,8 karjalaista ja suomalaista asukasta kohden. Seuraavaksi eniten tilaajia oli varsinaiskarjalaisten asuttamissa pohjoisissa Kiestingin (yksi tilaus 4,7 karjalaista ja suomalaista kohden), Uhtuan (7,5) ja Rukajärven (9,8) piireissä. Livviköiden ja lyydiläisten asuttamissa väkirikkaissa Prääsän, Aunuksen ja Petrovskin piireissä vastaavat luvut ovat 87,2; 113,1 ja 139,4. Suomenkielisten julkaisujen lukijakunta näyttää siis koostuneen etupäässä suomalaisista ja tasavallan pohjoisosien vienankarjalaisista.¹¹⁵

1920- ja 1930-lukujen vaihteessa toteutettu suomenkieliseen opetukseen siirtyminen näyttää entisestään kärjistäneen Keski- ja Etelä-Karjalan kieliongelmia. Suomenkielisten oppikirjojen ja muun kirjallisuuden sekä suomea riittävän hyvin osaavien opettajien puutteen takia lukutaito-opetus sujui yhä kangerrellen. Ehkä suurimman ongelman muodosti kuitenkin opetuksen kieli: livviköiden ja lyydiläisten oli vaikeaa oppia kotimurteistaan perinjuurin poikkeavaa kirjasuomea.¹¹⁶ Valistusasiain kansankomissaari I.P. Griškin kiinnitti huomiota lukutaito-opetuksessa esiintyneisiin vaikeuksiin helmikuussa 1931 pidetyssä IX yleiskarjalaisessa neuvostojen edustajakokouksessa:

Jos me opetamme karjalaista venäjänkielellä -- on hänen erittäin vaikea hallita venäjänkieltä, hän ei ymmärrä kieltä, mutta tämän ohella on suomalainen kirjakieli myöskin karjalaiselle erittäin vaikea. Meillä on, toverit, sellainen tilanne, ettei lukutaidon oppinut voi käyttää hyväkseen sanomalehteä, eikä lukutaidonaseman läpikäynyt voi käyttää hyväkseen kirjaa.¹¹⁷

Pakkokeinoin tapahtunut suomalaistaminen näyttää Keski- ja Etelä-Karjalassa kohdanneen suoranaista vastarintaa tavallisten karjalaisten talonpoikien, puolueen ja nuorisoliiton jäsenten taholta. Julkisuudessa tämä leimattiin paikallisten "kulakkien" ja "venäläisšovinistien" sosialismin vastaiseksi myyräntyöksi.¹¹⁸ Kärjistettyjä kommentteja 1930-luvun alun kokemuksista karjalaiset pääsivät esittämään vuosikymmenen lopun suomalaisvastaisen kampanjan yhteydessä. Niinpä esim. Kontupohjan piirissä suomea heikosti taitaneet opettajat oli pakotettu opettamaan suomeksi oppilaita, jotka ymmärsivät sitä vieläkin vähemmän. Nelivuotisen alkeiskoulun suomen kielellä päättäneet karjalaiset muuttuivat parissa vuodessa täysin lukutaidottomiksi.¹¹⁹ Toisaalla lapset tuntuivat suomalaistuvan liiankin nopeasti: "Kasvoivat perheessä kuin mitkäkin ulkomaalaiset - edes yhteistä kieltä vanhempien kanssa ei ollut."¹²⁰ Pakkosuomalaistamisen kerrottiin toisinaan johtaneen myös oman kansallisuuden salaamiseen: karjalaiset pääsivät venäjänkielisiin oppilaitoksiin ainoastaan kirjoittautumalla venäläisiksi.¹²¹

A.I. Afanasjeva on perustellusti todennut, ettei suomi käytännössä kyennyt kilpailemaan venäjän kielen kanssa.¹²² Karjalan monikansallistuminen, talouden ja kulttuurin kehitys vahvistivat entisestään venäjän asemaa - samaan aikaan tapahtuneesta suomen kielen käyttöalan laajenemisesta huolimatta. Venäjän kielen taito oli karjalaisten yhteiskunnallisen nousun välttämätön edellytys. Tältä pohjalta voidaan selittää myös Keski- ja Etelä-Karjalan kielivaikeudet - haluttomuus korvata kulttuurivälineenä vanhastaan toiminut venäjä käyttöarvoltaan moninkertaisesti vähäisemmällä suomen kielellä, jonka suuri karjalaisista joka tapauksessa koki itselleen vieraaksi.

Toisaalta on huomattava, ettei Karjala suinkaan toiminut kielikysymyksessä "omin päin", kuten esim. Barantsev ja Afanasjeva antavat ymmärtää.¹²³ Suomen kielen käyttöalaa laajentaessaan tasavallan johto toteutti NKP(b):n yleistä "muodoltaan kansallisen ja sisällöltään sosialistisen" kulttuurin juurruttamislinjaa. Kyseenalaista oli vain se, edustiko suomi "kansallista muotoa" karjalaisille. Olisiko "karjalaistaminen" ollut menestyksekkäämpää, jos sen välineenä olisi käytetty karjalan kieltä? Tverin karjalaisseutujen kokemukset, joita seuraavaksi tarkastelen, osoittavat miten vaikeaa oli myös oman kirjakielen avulla suoritettu "karjalaistaminen".

91 Churchill 1970: 32-33, 35-37.

92 Churchill 1970: 187. Karjalan työkansan kommuunista ks. esim. Churchill 1970, Hodgson 1967: 147-152, Ylärakkola 1976: 167-170.

93 Barancev 1967a: 95-96, Levkoev 1992: 4-15.

94 Uimonen 1989: 135.

95 Nuorteva 1927a: 3.

96 I. Grishkin. Valistustyön karjalaistuttamisesta. Punainen Karjala 18.4.1929.

97 Afanas'eva 1970: 81-82.

98 Uimonen 1989: 132.

99 Levkoev 1992: 10-14.

100 Afanas'eva 1983: 140-141, 176, 207-208; 1989: 42-43.

101 Afanas'eva 1987: 55-56, Levkoev 1992: 16-18.

102 Griškin 1932: 17, Ainehistoa 1934: 18, Ežegodnik 1934: 150.

103 Kul'turnoe stroitel'stvo 1986: 19

104 Kokonaan suomenkielisiä olivat Petroskoin ja Uhtuan pedagogiset teknikumit sekä Leningradissa toimineet draamateknikumi (teatterikoulu) ja osuustomintateknikumi. Suomenkielistä korkeakouluopetusta annettiin Karjalan pedagogisessa instituutissa, maatalouskorkeakoulussa, metsäteknisessä ja maanviljelyinstituutissa. Ežegodnik 1934: 151-153.

105 Griškin 1932: 17.

106 Afanas'eva 1989: 109-111, 128; Alto 1989: 13-27.

107 Afanas'eva 1989: 136-140.

108 Ainehistoa 1934: 22.

109 "Kirjan" kustannustoiminta 10 vuoden aikana. Punainen Karjala 8.6.1933.

110 Ks. Nikitin 1989: 8-22.

111 Salomaa 1992: 275.

112 Pokrovskaja 1978: 89, 91-92; Afanas'eva 1989: 70-71.

113 Afanas'eva 1989: 50.

Eri lähteet antavat vuoden 1933 väestönlaskennasta hieman erilaisia tuloksia. Niinpä esim. Karjalan luettelointihallinnon vuosikirjan mukaan kaikista Karjalassa vakituisesti asuvista 8-49 -vuotiaista oli lukutaitoisia venäjän kielellä 81,1 %, venäjän ja suomen kielellä 7,1 % ja suomen kielellä 9,3 %. Ežegodnik 1934: 144.

114 Ežegodnik 1933: 141-144. - Taulukosta on jätetty pois venäläiset Sorokan, Äänisniemen ja Puutosin piirit sekä vepsäläinen Soutjärven piiri.

115 Laskelmat perustuvat Punaisen Karjalan levikkitietoihin tammikuussa 1933 ja samana vuonna Karjalassa suoritettuun väestönlaskentaan. "Punaisen Karjalan" levikki. Punainen Karjala 14.1.1933; Pokrovskaja 1978: 72.

116 Afanas'eva 1989: 70-71, Levkoev 1992: 15.

117 Grishkin 1931: 23, 42.

118 Esim. J. Petrov. Luokkavihollisen hyökkäyksiä vastaan kansallisuuskysymyksessä. Punainen Karjala 27.11.1930.

119 Central'nyj gosudarstvennyj arhiv Respubliki Karelija, fond 689, opis' 5, delo 14/81, listy 181-182.

120 Pust' bol'ševistskoe slovo zvučit na rodnom jazyke. Krasnaja Karelija 30.10.1937.

121 Central'nyj gosudarstvennyj arhiv Respubliki Karelija, fond 689, opis' 5, delo 14/81, listy 181-182; Martynov. Karielan kieli - literaturnoiksi kieleksi. Punainen Karjala 26.12.1937.

122 Afanas'eva 1989: 46, 50-52.

123 Barancev 1967: 96-97, Afanas'eva 1989: 44-47.