Karjalan Tasavallan kielilainsäädäntö

Hosted by

GeoCities

"Karjalan sanomat" No 23, 21.3.98

Kielilaki takaisi kansallisten kielten oikeusstatuksen

Kansallisten kulttuurien kehittämisen välttämättömyydestä Karjalassa on puhuttu jo niin paljon, ettei tunnu olevan mitään lisättävää siihen. Korkeilta tahoilta kuullaan jatkuvasti kehotuksia tehdä kaikki ammoisista ajoista tasavallan alueella asuvien kansojen kielen ja perinteiden säilyttämiseksi. On kuitenkin päivänselvä, että ilman valtion tukea puheet omaperäisten kansallisten kulttuurien kukoistuksesta ovat turhia.

Viime viikolla tasavallan lainsäädäntökokouksessa oli esillä karjalaisten, vepsäläisten ja suomalaisten kulttuurin elvyttäminen ja kehittäminen ja kansallisten kielten opetus Karjalan oppilaitoksissa.

Jo vuonna 1995 tasavallassa vahvistettiin Karjalan karjalaisten, vepsäläisten ja suomalaisten kielten ja kulttuurien elvyttämis- ja kehittämisohjelma. Se oli ensin tarkoitettu kahdeksi vuodeksi ja sitten sitä jatkettiin vuoteen 2000. Tosin vuosina 1995–96 ohjelman toteuttamiseen myönnettiin vain 30–40 prosenttia suunnitellusta rahasummasta ja viime vuonna hiukan yli 55 prosenttia.

Edistys opetuksessa on vain näennäinen

Tasavallan opetusministeri ja kulttuuriministeri esittivät lukuisia esimerkkejä myönteisistä muutoksista vähemmistökansojen henkisessä elämässä.

Opetusalalla on paras tilanne suomen kielen suhteen. Se on ymmärrettävää, sillä Suomen läheisyys tarjoaa suuria mahdollisuuksia suomea taitaville. Vuonna 1990 suomea opetettiin 42 koulussa, ja viime vuonna sellaisia kouluja oli 98. Suomea lukevien koululaisten määrä on seitsemän viime vuoden aikana noussut 5 600:sta 8 800:aan. Vuonna 1990 karjalaa opetettiin 987 oppilaalle 14 koulussa ja nyt 2 300:lle 57 koulussa. Vepsää kouluissa lukevien määrä on kyseisenä aikana kaksinkertaistunut. Tällä hetkellä vepsän kieltä opetetaan 417 oppilaalle neljässä koulussa.

Numerotiedot kiinnostuksen suurenemisesta kansallisiin kieliin eivät kuitenkaan voi harhauttaa asiantuntijoita. Opettajat kertovat, että vielä nytkin lapset ujostelevat puhua äidinkieltään. Vain kuusi prosenttia koululaisista puhuu vapaasti varsinaiskarjalaa, ja melkein 30 prosentilla koululaisista on hyvin suppea varasto erillisiä sanoja.

Syitä on monia: kielitaito ei ole tarpeen jokapäiväisessä elämässä, ei ole päteviä opettajia, ei ole hyviä oppikirjoja eikä muita opetusvälineitä. Osuutensa on myös psykologisilla ongelmilla.

Kielilakiin perustetaan suuria toiveita

Siitä huolimatta keskusteluun osallistuneet henkilöt olivat sitä mieltä, että ensimmäinen askel on otettu. Suuria toiveita perustetaan nykyään tasavallan kielilakiin, jota ei ole vieläkään hyväksytty. Tasavallan kansallisuuspolitiikan ja paikallishallinnon komitean puheenjohtaja Viktor Bogdanov sanoi, että kielilain hyväksyminen muuttaa kansallisten kielten kehittämistä koskevan kysymyksen poliittisesta oikeudelliseksi.

Kansanperinteen vaalimisessa on tilanne hiukan parempi. Karjalassa järjestetään kansanjuhlia ja folklorefestivaaleja. Tasavallassa toimii tätä nykyä 57 kansantaideyhtyettä. Mutta kulttuuritoimintaan myönnettävät rahasummat pienenevät jatkuvasti.

Keskustelun päätteeksi hyväksyttiin vetoomus Karjalan parlamentille, hallitukselle ja paikallisille hallintoelimille. Tilaisuuteen osallistuneiden mielestä on hyväksyttävä pikaisesti kielilaki, joka takaa karjalan, vepsän ja suomen kielten oikeusstatuksen, laadittava tasavallan kansallisuuspolitiikan konseptio sekä ratkaistava kysymys erityisestä rahatuesta televisio- ja radiokomitean kansalliselle toimitukselle ja Periodika-kustantamolle.

Antonina Käbeleva

"Karjalan sanomat", No 12, 11.2.98

Surullisia ajatuksia kielilaista

Kansanedustajat sanoivat karjalan kieltä kuolleeksi ja hautasivat sen elävältä

Harvinaisen mukavasta aurinkoisesta tammikuun 29. päivästä piti tulla merkittävä karjalaisten kohtalolle. Siitä olisi voinut tulla merkittävä myös vepsäläisille ja Karjalassa asuville suomalaisille ja inkeriläisille. Lainsäädäntökokouksen tasavallan huoneessa oli tarkoitus käsitellä ja hyväksyä lakiehdotus kielistä Karjalan tasavallassa ensimmäisessä käsittelyssä.

Lakiehdotus oli Karjalan sivistyneistön sinnikkäiden ponnistusten aikaansaannos. Sitä paitsi tasavallan karjalaisten kahden edustajakokouksen (Aunuksessa 1991 ja Prääsässä 1994) päätöksissä todettiin välttämättömäksi saada karjalan kielelle virallisen kielen status venäjän kielen rinnalla. Siitä huolimatta ei ollut täyttä varmuutta siitä, että kansanedustajat suhtautuvat myönteisesti lakiehdotukseen. Tiedämme, minkälaiset kansanedustajamme ovat. Luultavasti ellei valtaosa, niin ainakin melko paljon suuren Venäjän ja pienen Karjalan kaikkien tasojen kansanedustajia vähät välittää sellaisesta ongelmasta, kuten 90 kansan häviäminen neuvostovallan aikana. (Ennen vallankumousta Venäjän valtakunnassa asui 194 kansaa, mutta nyt vain 104!)

Kielilaki antaisi vihdoinkin valtion tukea kansalliseksi vähemmistöksi omassa tasavallassa joutuneiden kanta-asukkaiden kulttuurien ja kielten säilyttämiselle ja kehittämiselle oikeudelliselta pohjalta.

Valitettavasti tasavallan huoneen 24 jäsenen joukossa ei ole montakaan kantaväestön edustajaa: karjalaisia on vain neljä, vepsäläisiä kaksi eikä yhtään suomalaista. Jotta lakiehdotus hyväksyttäisiin, tarvitaan vähintään 13 puolesta-ääntä. Kansanedustajien joukossa on kylläkin kansallisia ongelmia ymmärtäviä ja meille myötämielisiä olevia venäläisiä, mutta vain äänestyksen oli pantava loppupisteet.

Kuka kukin on?

...Istuntosalissa minusta alkoi tuntua, että olin seuraamassa ennen perestroikan aikaista puolueen ja talousaktiivin kokousta. Etupenkeillä huomasin nykyisten kommunistien tuttuja kasvoja. Kysymystä selosti puolueen Aunuksen piirikomitean entinen ensimmäinen sihteeri Vasili Bogdanov. Valitettavasti en tunne häntä tarpeen hyvin, mutta kommunistejakin on erilaisia. Aunuksen karjalaisen Bogdanovin eteen pitää kumartua ainakin sen takia, että ainoana kansanedustajista hän uskalsi esittää lakiehdotuksen näin vaikeasta ja hienovaraisesta kysymyksestä.

Oikeastaan lakiesityksen kuuluisi antaa lainsäädäntökokouksen käsiteltäväksi hallituksen jäsenen. Mutta Viteleen karjalaisia oleva tasavallan hallituksen puheenjohtaja Viktor Stepanov ensin allekirjoitti kansallisuuspolitiikan komitean melko hyvin laatiman lakiehdotuksen ja sitten pyyhki nimensä pois.

Lakiehdotusta vastaan hyökättiin

Vasili Bogdanovin lopetettua esityksensä alkoi tulla vaikeita kysymyksiä kuin saavista kaataen. Tuskinpa hän olisi kestänyt vastaväittäjien hyökkäystä, elleivät kansanedustaja Zinaida Strogalštšikova ja kansallisuuspolitiikan komitean varajohtaja Tatjana Klejerova olisi tukeneet häntä. Edustaja Mihail Goškijev esitti lakiehdotuksen hyväksymisen oikeudelliset edellytykset.

Kansanedustajat olivat vilkkaasti mukana keskustelussa, mutta jäin ihmettelemään sitä, että jotkut heistä hyökkäilivät lakiehdotuksen kannattajia vastaan tuskin salaillen halveksintaansa ja välillä aggressiivisuuttaan tuomatta esille painavia todisteitaan. Kansanedustaja Boris Tjukov keskeytti huoneen puhemiehen Ivan Aleksandrovin puheen huudahduksella: "Älkää kasvattako meitä!" Aleksandrov puhui silloin juuri kansanedustajien vastuusta ja suhtautumisestaan kansallisiin kysymyksiin sekä siitä, että itse tasavallan nimi – Karjala – velvoittaa kunnioittamaan kansan oikeutta puhua äidinkieltä, jolla on virallisen kielen status.

Boris Tjukov väitti karjalaisten olevan itse syyssä siihen, etteivät heidän lapsensa puhu karjalaa. Karjalan kieli ei hänen mielestään yleensäkään vedä vertoja viralliselle kielelle. ( Mutta miten voidaan väittää kielestä, jota ei osata?).

"Nuori uudistaja" taloustieteilijä Aleksandr Tšažengin vaati esittämään talousselvittelyn: "Paljonko laki tulee maksamaan?" Siis toisin sanoen, kun kerran karjalaisten kieli, kulttuuri, perinteet, henkisyys ovat taloudellisesti kannattamattomia asioita, niin onko tarpeen sellainen laki, joka vaatii lisää menoja?

Vastaväittäjistä suurimman vaikutuksen teki Lahdenpohjan piirin edustajan, kaikkea kansallista vastustavan Gennadi Andrejevin puheenvuoro. Jo viime vuonna hän yritti saada lainsäädäntökokouksessa läpi lakiehdotuksensa, jonka mukaan venäjä olisi Karjalan ainoa virallinen kieli. Tällä kertaa Andrejev väitti, ettei ole kuullut kertaakaan puhuttavan karjalaa Lahdenpohjan piirissä, joten on turha puhua mistään muusta virallisesta kielestä. Minua jopa nolotti kansanedustajan puolesta: hän ei vieläkään tiedä, että puna-armeija ajoi Lahdenpohjan piiristä karjalaiset pois jo talvella 1939–1940.

Ristiriita merkitsee kuolemaa

Viimeisenä puheenvuoron sai tunnettu karjalan kielen tutkija, Karjalan kasvatusopillisen korkeakoulun karjalan ja vepsän kielen laitoksen johtaja dosentti Ljudmila Markianova. Hän puhui eri kulttuurien keskinäisestä rikastumisesta. Hänen esityksensä järkytti minua filosofisella johtopäätöksellä: "Maailmankaikkeutemme on rakennettu sopusoinnun perustalle, mutta ristiriita merkitsee kuolemaa". Nähtävästi hänen loistava puheensa karjalan kielen puolesta kosketti eräitä epäileviä edustajia ja äänestyksen tuloksena lakiehdotuksen kannattajilta puuttui vain kaksi ääntä: 10 äänesti puolesta ja 12 vastaan. Pelkäänpä pahoin, että vielä selvästi asiaa tajuamatta kansanedustajat hautasivat karjalan kielen elävältä. Ei ole mitään takeita, ettei seuraavissa vaaleissa johtoon tule uusvenäläisiä, ja silloin kysymyksessä ei päästä edes äänestykseen asti.

En halua olla pessimisti, mutta minusta tuntuu, että 29. tammikuuta karjalaisilla oli viimeinen mahdollisuus ehtiä lähtevään junaan.

Nikolai Nazarov

"Karjalan sanomat", No 87, 7.11.97

Vastakkaisia mielipiteitä karjalan kielestä

Yleiskarjalainen 1. neuvostojen edustajakokous totesi 18. helmikuuta 1921 kielikysymystä koskevassa päätöksessään, ettei ole tarvetta ja mahdollisuutta karjalan kirjakielen perustamiseen ja määräsi käyttämään venäjän ja suomen kieliä ottaen huomioon väestön mielipiteet. Silloisessa työkommuunissa oli yli kolmasosa karjalaisia ja puoli prosenttia suomalaisia. Varsinais-Karjalassa, Kalevalan seudulla, käytettiin suomen kieltä. Kommuunin Aunuksen osassa, jota jo silloin pidettiin venäläistyneenä, ehdotettiin venäjän kielen käyttämistä kirjakielenä. Virallisesta karjalan kielestä ei ollut edes puhetta.

Tällaisen politiikan alkulähteillä oli yksi kolmesta kommuunin johtajista (kaksi oli suomalaisia Edvard Gylling ja Jaakko Mäki), Aunuksen karjalainen Vasili Kudžijev, joka oli ainoa kansansa edustaja. Ennen vuoden 1917 lokakuun tapahtumia hän sai lakimiehen korkeakoulukoulutuksen Pietarin yliopistossa.

Lokakuun lopussa 1997 hänen maanmiehensä ja kaimansa, kunnioittamani parlamentaarikko Vasili Bogdanov taistellen karjalan kielen valtion statuksesta nimitti polemiikin vallassa ja kiivastuksissaan ( haluaisin uskoa näin) suomen kieltä miehittäjien kieleksi.

Näyttää siltä, että 77 vuotta sitten esi-isämme katsoivat reaalisemmin elämään ja näkivät tulevaisuuden. Heidän arvostelunsa ylittivät kaikki odotukset.

Eikö olisi parasta jättää kansalliset kielet rauhaan näinä vaikeina aikoina ja olla kiihdyttämättä kansaa? Eihän ole sattuma, että uusissa passeissa ei ole merkintää omistajan kansallisuudesta. Monet karjalaiset ujostelevat puhua äidinkielellään ja jopa häpeävät kansallisuuttaan. Suurin osa Karjalan johtohenkilöistä varjelee jälkeläisiään tältä kieleltä ja suurin osa heistä on rekisteröity venäläiseksi.

Liiallinen kiinnostus kieli- ja kansalliskysymyksistä tasavallassa, jossa on 10 prosenttia karjalaista väestöä, tuottaa sille loppujen lopuksi vain vahinkoa ja vie syrjään todellisista kärkevistä sosiaalisista ja taloudellisista ongelmista.

Sulo Kirillov

"Karjalan sanomat", No 43, 4.6.97

Meidän pitäisi tarkentaa kielikeskustelun kohteita

Kielilakiluonnoksen hyväksyminen ja heti sen jälkeen luonnoksen hylkääminen tasavaltamme hallituksessa on osoituksena siitä, että meillä Karjalassa viralliselta taholta viitataan kintaalla karjalaisen kansan elvyttämispyrkimyksille. Meidän tulisi ymmärtää, että keskustelu karjalaisten elvyttämistoimenpiteistä, siinä luvussa karjalan kielen kehittämistoimista tuottaa päänkipua kuin Venäjän, niin myös Karjalan tasavallan kansallisuuspolitiikkaa hoitaville viranomaisille. Aina karjalaisen poloisen kansan eteen kohoaa ylipääsemätön kynnys, kun hiemankin tuikahtaa paremman tulevaisuuden toivon tähti.

Mielestäni keskusteluala yksistään kielikysymyksestä on liian suppea karjalaisuuden säilyttämisen ongelman taustaa vasten nähtynä. Tässä yhteydessä ei olisi pahitteeksi tarkastella kyseisen ongelman kokonaisnäkemystä – Karjala-kysymystä.

Karjala-kysymys

Karjalaisella kansalla, jolla ei ole omaa kansallista valtiota ja joka asuu hajanaisena eri valtakunnissa, on olemassa yhteinen ikuinen kysymys – Karjala-kysymys. Kajala-kysymys on monisärmäinen, mutta pääolemukseltaan se liittyy karjalaisten olemassaoloon kansana. Se ei ole syntynyt itsensä kansan tahdosta. Karjalaiset ovat kärsineet monia vuosisatoja sotien hävityksistä sekä idän ja lännen valtapuristuksista. Karjalaisia on jaoteltu moneen kertaan idän ja lännen valtavoimien välisten rauhansopimusten solmimisen yhteydessä. Ainoastaan rajoja on siirrelty yhdeksän kertaa sinne sun tänne. Jokainen rajanmuutos on johtanut karjalaisen kansan kahtiajakoon, perhekuntien hajottamiseen. Evakkomatkat ja pakkosiirrot sodan jaloista ovat kipeästi repineet karjalaisia synnyinjuuriltaan. Kuka voi inhimillisen järjen mukaisesti sulattaa rehvastelijoiden kirjoitteluja siitä, että muka nykyään Suomessa asuvien synnyinjuurilleen kaipaavien karjalaisten toiveet olisivat revanssipyrkimyksiä. En halua tässä yhteydessä kajota kysymyksen poliittiseen taustaan, sillä siihen on etuoikeus valtioiden diplomaateilla. Meidän puoleisessa Karjalassa pakkosiirrot ja sen seurauksena yhtenäisen kieliympäristön pirstominen ovat saattaneet meidät, karjalaiset, katoamisen partaalle.

Suomessa Karjalan Liiton monipuolisen ja tehokkaan toiminnan sekä virkavallan tuen ansiosta karjalaisilla ei ole vaaraa kadottaa omaa karjalaista identiteettiään. Suomessa karjalaisuus ja suomalaisuus kehittyvät sopusuhtaisesti. Kahden heimokansan kulttuurien nivoutuminen toisiinsa on hyvin positiivinen ilmiö, sillä keskinäisvaikutuksellaan ne rikastuttavat toinen toistaan. Täten Suomessa heimokansojen henkinen yhteys pitää karjalaisuuden hengen vireänä eikä se tänään ole siellä läheskään uhanalainen, vaan päinvastoin se kehittyy ja saa uusia muotoja.

Meillä Karjala-kysymys kohosi kansainvälistä huomiota herättäväksi vuosina 1917–1922, jolloin kansallisen omantunnon kehityksen ja vuosina 1905–1907 karjalaisten tekemän kansallinen valistustyön ansiosta karjalainen kansa pyrki itsetietoisesti järjestämään oman valtiollisen asemansa. Vaikka silloin poliittisen merkityksensä kannalta Karjala-kysymys jäikin keskeneräiseksi, kuitenkin Neuvosto-Venäjän oli maailmanyhteisön painostuksesta huomioitava vaikka osittain karjalaisten oikeudenmukaiset vaatimukset. Suomen ja Venäjän rauhansopimuksen solmimisen yhteydessä Tartossa v. 1920 Venäjä kirjasi rauhanneuvottelupöytäkirjaan ja lupasi juhlallisesti karjalaisille verrattain laajan valtio-oikeudellisen autonomian. Mutta Venäjän hallitus ei silloin eikä sen jälkeen ole ottanut esille näitä karjalaisen kansan kohtaloa koskevia kansainvälisesti sitovia päätöksiä. 1920-luvulla karjalaisille koitti uusi koettelemusten ja menetysten kausi. Siitä lähtien on karjalaisten kansallisuuspolitiikkaa pidetty valppaasti suurvaltapolitiikan ideologian raameissa, ts. totutettu elämään vieraan tahdon sanelun mukaan. Näin ollen Venäjän puoleisten karjalaisten kohdalla Karjala-kysymyksen poliittinen luonne muuttui ja transformoitui karjalaisuuden hengen elvyttämisongelmaksi.

Näyte tsaarin Venäjän kansallisuuspolitiikan menettelytavoista

Venäjän hallitus piti erittäin suurena vaarana vv. 1906–1907 Karjalassa alkuunpantua kansallismielistä sivistystyötä. Eräs pappismunkki Kypriano kirjoitti Karjalaisten Pakinoita -lehdestä, että "...lehden tarkoitus on heikentää Suomen ja rajantakaisten karjalaisten alamaisuuden tunnetta Venäjän itsevaltiasta tsaaria kohtaan...".

Rossija-lehti, silloisen hallitussuunnan puolivirallinen äänenkannattaja julkaisi 10., 13. ja 16. toukokuuta 1909 laajan kolmiosaisen Venäjän Karjala -nimisen artikkelisarjan. Siitä huokuu suurvenäläinen kansallis-patrioottinen henki. Kirjoituksissa painotetaan erikoisesti Venäjän ortodoksisen kirkon roolia karjalaisten kansallisen omaleimaisuuden hävittämisessä: "Antamalla karjalaisille uskonnollissiveellisen sivistyksen perusteet heidän omalla kielellään ja siten poistamalla heiltä suomen kielen oppimisen ja omaksumisen tarpeen, ohjaa veljeskunta koko tätä asiaa varmalla tavalla päämäärään, mm. henkisen kehitystason kohottamiseen ortodoksisten karjalaisten keskuudessa. Omaksuttuaan helposti ja tietoisesti ortodoksisen opin karjalaiset sulautuvat tällöin pikemmin ja lujemmin ortodoksiseen, venäläiseen kansaan.".

Aika selvästi sanottu! Eikö totta? Nykyisen kieliriidan ollessa vireillä olen seurannut säälinsekaisin tuntein, miten tänäkin päivänä pinnallisesti kansallisongelmiin perehtynyt heimolainen voi umpimähkään langeta artikkelissa mainitun kaltaisen suurvaltapropagandan syöttiin. Eräs karjalainen on kirjoittanut kieliriidan kuumeessa runon, jossa joko tietämättä tai tietoisesti tarkoitusperää hämäten rinnastaa venäjän suomeen, ts. antaa ymmärtää, että muka suomi kuten venäjäkin vaikuttaa turmiollisesti karjalan kielen kehitykseen.

Meidän, karjalaisten, pitäisi osata erottaa selvemmin jyvät akanoista, ottaa oppia esi-isiemme vuosisadan alun omintakeisen kansallissivistyksen toimista ja niiden seurauksista, muistaa Venäjän hallituksen antamat lupaukset ja se, mihin ne ovat saattaneet meidät loppujen lopuksi.

Pakkovenäläistyttämisen seuraukset

Tähänastiset karjalaisuuden elvyttämistoimet ovat olleet enimmäkseen vain näennäisiä. Tasavaltamme hallituksen kansallinen politiikka on suunnattu joko tahallisesti tai kansamme tuhonalaista tilannetta ymmärtämättä valekuvan luomiseen karjalaisten menestyksellisistä elvyttämistoimista. Karjalaisten nimissä levitetään erheellisiä tietoja tositilanteesta ei ainoastaan Venäjällä, vaan myös pitkin maailmaa. Venäjällä ja samoin Karjalan tasavallassakin harjoitettava epälojaalinen ja tietoisesti tulokseton kansallinen politiikka ei kykene estämään pienilukuisen kantaväestön, mm. karjalaisten, venäläistyttämistä.

Venäläistyttämisen ansiosta vähintään puolet karjalaisista ja mikä ikävintä suurin osa karjalaisista nuorista on henkisesti kadonneita: he ovat irtaantuneet karjalaisuuden tunteesta eivätkä ole pystyneet lyöttäytymään venäläisyyteen. Voiko tällaisen ihmisen kielellinen ilmaisukyky olla ilmeikästä ja rikasvivahteista? Voiko tällainen ihminen perehtyä luontevasti ja perinjuurin elinympäristöönsä? Voiko tällainen ihminen omaksua nykyisiä vaatimuksia vastaavan sivistyksellisen maailmankatsomuksen? Mielestäni on kiistämätön tosio, että ihminen, jolla ovat vajavaiset kielelliset ilmaisukeinot, ovat myös puutteelliset omaksumismahdollisuudet. Karjalaisesta ei voi tulla täysiveristä venäläistä, vaikka hän puhuisikin venäläistyneessä karjalaisperheessä omaksuttua venäjää.

Miten voisi löytää ulospääsyn tästä noidankehästä? Voiko parhaimpana keinona olla pelkästään kadotetun kielen opettaminen kansalle ilman kosketusta etnisen olemuksen herkimpään paikkaan – ilman kansallistunnon herättämistä? Mikäli karjalaisen kansallinen tunto on horrostilassa, tuskinpa hän tuntee tietoisesti tarvetta äidinkielen oppimiseen. Ensin on saatava kansallistunto sykkimään. Mielestäni tämä tehtävä on tärkein karjalaisen kansan herätystyössä ja se olisi aloitettava nuorison karjalaisuuteen kasvattamisesta.

On turvauduttava suomen kieleen

Meidän, karjalaisten, olisi kerta kaikkiaan ymmärrettävä, että nyt Venäjän yhteiskuntapoliittisen rakennelman muutoksien myötä on koittanut otollinen hetki saattaa vapauteen ja päivänvaloon ahdinkotilaan johdatettu kansamme kansallinen omatunto. Tämä on viimeinen mahdollisuus ja siihen on suotu hyvin vähän aikaa. Jos jahkailemme vielä parikymmentä vuotta samaan tyyliin kuin nyt, meistä kaikista tulee todella kadonneita, ei karjalaisia eikä venäläisiä.

Meillä ei ole varaa suunnata karjalan kielen kehitystä erillisten murteiden uomiin. Karjalan kirjakielen pikaisesta kehityksestä intomielin haaveilevien pitäisi jäähdyttää päätään. Tällä haavaa näkisin karjalaisuuden hengen eloon saattamisen ainoana pätevänä keinona suomen kielen. Suomen kieleen turvautuen meidän tulisi mitä pikimmin perustaa kansallinen koulusysteemi, vaikkapa sen mallinen kuin oli vuoteen 1956 saakka.

Karjalainen, joka on saanut suomenkielisen sivistyksen, ei ole menettänyt hitustakaan karjalaisuuden moninaisista arvoista, ei myös äidinkieltään. Päinvastoin lähimmän heimokansan kehittynyt kirjakieli on avartanut maailmaa ja mikä tärkeintä opettanut kunnioittamaan omaa kansaa ja antamaan arvoa heimolaistunteille.

Suomen kieli ei ole esteenä Karjalan tasavallan kielilain hyväksymiselle. Sen puolestapuhujien joukkoon minäkin aunuksenkarjalainen kuulun. Laissa tulisi säätää suomen kielen status, joko karjalan kielen tasolle tai askelmaa ylemmäksi.

Karjalan kielen pitäisi olla rinnan suomen kielen kanssa näkyvällä paikalla opetusohjelmissa. Mutta karjalan kieli ei ole päässyt kehityksessään nykyvaatimusten tasolle eikä pysty olemaan eri aineiden opetuskielenä. Onko sitten pakko jatkossakin opettaa karjalaisia lapsia ventovieraalla kielellä? Mielestäni ei. Matematiikan, fysiikan, kemian, biologian ja muiden ns. tarkkojen aineiden opetusta voisi jatkaa kansallisessa koulussakin venäjän kielellä ja vain humanistisia aineita tulisi opettaa suomen kielellä.

Tietenkin monen karjalaisen mieltä pahoittaa ja sydäntä särkee tieto, että äidinkieli on jäänyt kehityksessään pahasti jälkeen yleismaailmallisista kehitysmuutoksista ja tämän takia sillä on mahdoton ilmaista monen monia uusia asioita ja opettaa sillä lapsia. Lasta on opastettava maailmantuntemuksen opintielle, opetettava häntä kunnioittamaan oikeita ihmisarvoja tukeutuen syvimpiin ja parhaimpiin tietoihin ja keinoihin, mihin valitettavasti nykyinen karjalan kieli ei pysty.

Uskon, että yhteisen karjalan kirjakielen kehityksen myötä alkaa suomen kielen tarve pikkuhiljaa huveta, mutta siihen on hyvin pitkä matka. Kirjakielen kehitys vaatii pitkäjänteistä ja antaumuksellista työtä, eikä sitä voida keinotekoisesti jouduttaa, sillä se on kiinni ihmisestä eikä mekaanisesta tietokoneohjailusta.

Tulemajärveläinen Akilan Iivana