Kristine ja Thomas istuutuivat hetkeksi pihalle rankan tavaroiden purkamisen jälkeen. Pian olivat heidän uudet naapurinsa Jann ja Sarah Kalein tulivat juttelemaan. ”No kuinkas vanha sinä Sarah olet?” Kristine kysyi. ”Yheksä ja puol. Onks teil tietokonet?” Tyttö paukautti. Kristine meni hieman hämilleen niin suorasta vastauksesta. ”Eh... On meillä, jos haluat pelata, se on yläkerrassa”, hän vastasi. Sarah lähti kiittämättä pelaamaan. ”En minä ymmärrä tuota koneiden viehätystä... En sitten ollenkaan”, Jann sanoi. Jann ja Thomas jäivät keskustelemaan asiasta kun Kristine lähti sisälle.

Mennessään hän katsoi taivaalle ja ajatteli Hoodieta. Kristine ikävöi häntä niin kovasti. Oli aivan kuin sisko olisi poissa. Hän vuodatti Hoodielle vielä yhden kyyneleen. Viimeisen kyyneleen.

Jann huomasi sen ja ajatteli Kristinen olevan vain niin onnellinen

”Ai kuinka kaunis WC minulla onkaan!” Kristine ajatteli. ”Niin kirkas ja kaunis... Voih. Kauniimpi oli vessani vielä Hoodien eläessä. Se vekkuli aina keksi kaikkea. Kerrankin se toi polkupyöräni kylppäriin” Kristine jatkoi ajattelua ja pillahti itkuun.

Yläkerränssa Kristine kuuli puhelimen soivan.

”Haloo...? Kuka siellä?” Kristine vastasi. ”Täälä sosiaalivirasto Maiju Harkainen. Asia koskee Ran Sharataa.” Ääni vastasi. ”Mitä hänestä. Onkai hän sentään kunnossa?”Kristine pelästyi. ”Ei ole. Hän on kuollut. Hän on jättänyt tyttärensä teidän huostaanne. Onko tytön mahdollista siis tulla luoksenne? Miettikää asiaa hetken ja soittakaa sitten minulle numeroon 09657617544” Kristine mumisi jotain vastaukseksi ja sulki puhelimen.

Kristine oli niin järkyttynyt, ettei saanut sanaa suustaan. ”Mikä hitto suhun meni??” Sarah kummasteli. ”...Kuollut”, Kristine mumisi ja lähti pinkomaan kohti naapuritaloa, koska sielä hän tiesi Thomasin olevan.

Kristine istuutui sohvalle Thomasin viereen. ”Missä Jann on?” hän kysyi. ”Lähti hakemaan kioskilta sokeria. Lupasin pitää taloa pystyssä silläaikaa”, Thomas vastasi. ”Kuule Thomas... Minulla on sinulle jotain kerrottavaa...” Thomas säikähti Kristinen vakavasta äänensävystä, mutta kehotti tätä jatkamaan. ”Ran on... Kuollut”, Kristine paukautti vaivautuneena. Syntyi muutaan sekunnin mittainen hiljaisuus. ”Kuka on Ran?” Thomas kysyi ihmeissään. ”Hän oli hyvä ystäväni kun olimme 16 vuotiaita. Sitten jouduin muuttamaan pois, enkä nähnyt häntä enää. Hän ei koskaan kertonut minulle... Hänellä ei ole edes ketään sukulaisia! Eikä ilmeisimmin muita ystäviäkään... Sillä ----”. Kristine yritti saada asiansa sanottua, mutta suusta ei kuulunut pihaustakaan.

”Hänellä oli tytär”, Kristine sai vihdoin paukautettua. ”Hän on jättänyt tyttärensä minulle... Meille”. Kristine kääntyi katsomaan Thomasia joka oli saanut palan kurkkuunsa ja yski nyt kuin hullu.

”Ymmärräthän sinä kulta, ettemme voi ottaa ventovierasta lasta tyttäreksemme noin vain!” Thomas järkeili.