”Muttakun meillä ei ole vaihtoehtoja! En voi antaa pienen tytön joutua orpokotiin. Olen ollut siellä!! En vain voi...” Kristine nyyhkytti. ”Tiedän kulta. Mutta pääsithän sinä lopulta hyvään kotiin?” Kristine painoi päänsä alas. ”Kyllä. Yhdentoista huonon jälkeen. Thomas! En voisi elää jos tietäisin laittaneeni pienen tytön sinne!” Kristine sanoi surullisesti. ”Noh. Jos nyt ajatellaan. Minne me edes hänet asuttaisimme?” Thomas yritti muuttaa Kristinen mieltä. ”Annahan kun näytän!!” Kristine sanoi voitonriemuisena.

”Katso nyt! Pienellä ehostuksella saamme tästä aivan mainion huoneen pienelle tytölle... Kultaaaa?” Kristine maanitteli. ”No. Eikai tässä sitten muukaan auta.” Thomas myöntyi.

Soitettuaan Maiju Harkiselle, Kristine kuuli Jannin kutsuvan.

”Missäs se sun miehenretalees on! Lupas pysyy tuola, mut ei mitää ku pakko lähtee kotio päi! Kyl mä viel sen höyhennän!!!!!” Jann kirosi. Kristine kertoi koko jutun ja Jann lupasi auttaa huoneen sisustuksessa.

”On se kyllä hienoa!! Siitä tytöstähän tulee Sarahille leikkikaveri. Samanikäisetkin kun ovat...” Jann puheli iloisena. ”Aivan mahtavaa!”

Kolmen viikon kuluttua, oli huone jo valmis ja enää tunti tytön saapumiseen. ”Mitä luulet Thomas, pitääkö hän tästä?” Kristine sanoi katsellessaan kaunista huonetta.

”Aivan varmasti pitää! Täytyy vain (eh) toivoa, että hän pitää vihreästä”, Thomas vitsaili.

Hieman etuajassa tyttö ilmeistyi pihamaalle. Musta tukka ja suuret siniset, surulliset silmät. Katseli ympärilleen ja oli ihmeissän kun ei ketään näkynyt. Olikohan hän oikeassa paikassa?

Tytön tavarat oli pakattu muoviseen laatikkoon. Ja mukanaan hän kantoi nalleaan. Koko omaisuutensa mahtui vain vaivaiseen pieneen muovilaatikkoon! Ajatus ei tyttöä lohduttanut.

Sarah juoksi tytön luo. ”Kuka sä oot?” Hän paukautti. ”Yuko Sharata”, tyttö vastasi.