I Spit on Your Grave (Day of the Woman / I Hate Your Guts / The Rape and Revenge of Jennifer Hill) USA 1979 Ohjaus: Meir Zarchi Pääosissa: Camille Keaton, Eron Tabor, Richard Pace, Anthony Nichols, Gunter Kleemann Kesto: 100 min Ja tää olis sen traileri.

Itse leffan tarina on kaikessa karmeudessaan erittäin minimalistinen. Tyttö tapaa pojan, poika raiskaa tytön, tyttö silpoo pojan hengiltä... Camille Keatonin (Busterin lapsenlapsi!) esittämä tätsy joutuu neljän ilmeisen kehitysvammaisen maalaistollon raiskaamaksi. Ja kostaa teon miehille... brutaaleimmilla kuviteltavissa olevilla metodeilla. Käytössä on perinteisen kastraatiomenetelmän lisäksi niin kirveellä hutkimista kuin moottoriveneen potkurin pärryyttämistä raiskarin jalkovälissä. Itse jutun kyseenalainen viehätys ei ole kuitenkaan storylinen yllätyskäänteissä vaan äärimmilleen viritettyjen brutaalien kauhunäkyjen pidättelemättömässä tehossa. Ihmisen henkinen ja fyysinen kiduttaminen on yksinkertaisesti niin raskasta ja piinaavaa katsottavaa, että kokemuksesta selviäminen on miltei puhdistavaa. Lisäksi elokuvan taiteelle asetettuja moraalisia ja eettisiä säännöstöjä rivosti rikkova perusanarkistinen asenne on täydellisessä ehdottomuudessaan miltei kiehtovaa. Kyse on periaatteessa silkasta väkivallalla mässäilevästä seksploitaatiosta, mutta näin äärimmilleen vietynä se alkaa olla jo jotain paljon enemmän. Mielenterveyden kestävyyttä koetteleva äärikokemus. Pidelkää pipoistanne kiinni! Luvassa on Fright Nightin historian raastavin puolitoistatuntinen!

"This is, beyond a doubt, one of the most tasteless, irresponsible and disturbing movies ever made." - Video Movie Guide I Spit on Your Grave lukeutuu yhdessä Last House on the Leftin, Bloodsucking Freaksin ja Abel Ferraran Angel of Vengeancen kanssa kaikkien aikojen pöyristyttävimpien shockereiden kunniakkaaseen kastiin. 80-luvulla se oli Video Nasty -listan kohutuimpia pahennuksenherättäjiä, se  ansaitsi alunperin (aivan aiheesta) X-rated tuomion ennen Yhdysvaltojen ensi-iltaa ja yhä vieläkin se kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan kauhukeräilijän kaikkein rakkaimpiin aarteisiin. Ja aivan perustellusti. Leffan kestävän kulttimaineen perustana on se raaka tosiasia, että se on aivan aidosti miltei sietämätöntä katsottavaa. Alkupuolen miten tahansa ajatellen aivan tolkuttoman ylipitkä raiskaussessio saa katsojan kiemurtelemaan tuolissaan ja puolestavälistä käynnistyvä koston kierre pakottaa paikoin kaiken kokeneenkin sulkemaan silmänsä. Legendaarinen kastraatiokohtaus hakee kauhistuttavuudessaan yhä vertaisteen elokuvahistoriasta. Kokemus on vahvasti fyysinen, elokuva aiheuttaa kipua, kuvotusta ja ahdistusta. Tehokkaammin kuin monikaan elokuva ennen sitä tai edes sen jälkeen.