Django
Italia/Espanja1966

Ohjaus: Sergio Corbucci

Pääosissa: Franco Nero, Loredana Nusciak, Eduardo Fajardo, Jose Bodalo

Kesto: 90 min

Varoitus! Suomen elokuvatarkastamo on kieltänyt elokuvan raaistavana vuonna 1968.

Django alkaa kuvilla, joissa tummanpuhuva hahmo raahaa perässään hauta-arkkua pitkin rämettä. Kysyjille Django väittää vetävänsä perässään kuollutta vaimoaan, mutta jokainen arvaa, että arkkuun on piilotettu tämän kuoleman edusmiehen suuri salaisuus. Jotain, joka tekee hänestä lähes kuolemattoman.

Seuraavaksi nähdään miesjoukko ruoskimassa sillantolppaan köytettyä naista. Miehet lahdataan hengiltä, mutta paikalle pyrähtänyt pelastuspartio päättääkin pelastamisen sijaan polttaa naisen elävältä. Django saapuu paikalle, pelastaa naisen ja tappaa kaikki. Kuolema on saapunut kaupunkiin. Ja sotkua seuraa.

Elokuvan todellinen tiimellyskenttä on kurainen ja miltei maan tasalle moukaroitu kylänpahanen, jossa ei näytä olevan mitään muuta kuin toimivaa hautausmaa ja bordelli. Kylää terrorisoi rosvojoukko, joka pukeutuu punaisiin pyövelinhuppuihin ja huvittelee harrastamalla tarkkuusammuntaa vangitsemillaan meksikolaisilla. Pakkomielteistä kostohankettaan toteuttava Django antaa viikatteensa heilua ja viimeistään puolenvälin tolkuttomuuksiin äityvän joukkoteurastuksen kohdalla katsoja alkaa aavistella, ettei myllytyksessä kovinkaan moni lopulta hengissä selviä.

Djangon matka coolista kostajasta kuolaavaksi ja raajarikkoiseksi ihmishirviöksi on jopa italowesternin perinteet huomioon ottaen aivan kohtuuton. Goottilaisiin ja surrealistisiin kauhunäkyihin sisältyy kuitenkin myös ilkikurista mustaa huumoria ja herkullisimmillaan se on elokuvan esitellessä pääparin sadomasokistista suhdetta, prostituoitujen mutapainia kylän kuraisilla kaduilla sekä absurdissa loppukohtauksessa, jossa invalidisoitunut ja kouristeleva nimihahmo heittäytyy vapaaehtoisesti täysin pomminvarmaan kuolemanloukkuun.

Sekä Kurosawan Yojimboa että Cormanin Punaisen surman naamiota lainaileva Django venytti elokuvaväkivaltaa paljon pidemmälle kuin mitä vielä kukaan oli valmis kestämään, ja se joutuikin sensuurin kynsiin kaikkialla maailmassa. Suomessa se kiellettiin kokonaan vuonna 1968. Elokuvan groteskeimpina yksityiskohtina muistetaan hätkähdyttävä käsien murskaaminen tai irti leikatun korvan syöttäminen uhrille itselleen, mutta shokeeraavimmillaan se on taajaan toistuvissa massateurastuksissa, jotka nostavat elokuvan bodycountin maailmanennätysluokkaan. Elokuvan välitön vaikutus näkyi paitsi kymenissä plagiaatioissa myös mm. Hurjan joukon liioitelluissa tapposessioissa.

Visuaalisesti upea, tunnelmiltaan väkevä ja tehokkaan täyteenahdettu Django on varsin hyytävä ja vaikuttava elämys vielä tänäkin päivänä. Se on mystinen ja symbolinen kertomus kostosta, kiimasta ja kuolemasta. Kunnialla ei ole Corbuccin likaisessa ja verisessä maailmassa sijaa.