Lintu ilman siipiä


- Tiedätkö yhtään lintua, jolla on siivet, mutta ei osaa lentää? Se kysyi tuijottaen tv:n ruutua.
- En mä tiedä, miksi sä kyselet noin tyhmiä? Sisko sanoi ja jatkoi lukemista. Se käänsi kasvonsa siskoaan kohti ja vaati vastauksen.
- No eihän pingviinit lennä, vai? Sisko ehdotti, ja toivoi, että se jättäisi rauhaan. Sen otsa meni ryppyyn, sormet kiertyivät hiustupsun ympäri ja se tuijotti tyhjää.
- No minkä takia sanotaan, että ”vapaa kuin taivaan lintu”, jos ne ei ole vapaita? Tyttö kysyi silmät mustana.
- No en minä tiedä, sisko väsyi ja lähti pois huoneesta. Tyttö istui yksin valkoisessa kesämekossa olohuoneessa helmikuussa yksitoista vuotiaana.

- Etkö voisi vaihtaa tota laulua? Sisko kysyi kuunneltuaan The wind beneath my wingsin kuudennen kerran. Tyttö ei vastannut mitään.
- Lilja, oikeesti, tässä tulee hulluksi, ja mulla on kokeet ja kaikki, sisko yritti.
- Mene vaikka ulos. Tyttö nousi sanaa sanomatta ja käveli kerrostalon rappusia alas. Tyttö oli neljätoista ja painoi kolmekymmentäkuusi kiloa. Oli toukokuu, mutta tytöllä oli kylmä, ja se istui hiekkalaatikolla kahden villapaidan sisässä vaaleat enkelihiukset pitkin selkää valuen. Se katsoi kerrostalon katolle ja mietti, että jos painaisi kolmekymmentä kiloa ja hyppäisi, niin nousisiko silloin lämpimien virtojen mukana ylös ja olisi vapaa? Naapuriasunnon ullataalasmaa käveli kauppakassin kanssa ohi ja tuijotti tuota pientä, vaaleaa olentoa, joka oli väärässä maailmassa. Huomenna kaikki tädit päivittelisivät sitä, kuinka outo ja hiljainen tyttö oli.

Äidin kuva tuijotti hyllyltä. Isä katsoi tytärtään huolestuneena, ja sitten taas äidin kuvaa. Jotakin samaa… Äiti lähti liian aikaisin, ja jotenkin isä tiesi, että myös tyttö lähtee liian aikaisin. Se katsoi hiljaa tv:n kuvaruutua, joka oli täynnä värejä ja ihmisiä. Isä huokaisi syvään. Outo lapsi… Sanottiin tarhassa, kun se repi nukeilta päät. Outo lapsi… Sanottiin ala-asteella, kun se tuli kouluun hameessa joka oli punainen ja jossa oli valkoisia palloja. Outo lapsi, sanottiin, kun se yläasteella värjäsi hiukset pinkiksi, ja tuli paljain jaloin kouluun. Outo lapsi…

- Asunnossa leijaili makaronin ja lettujen tuoksu. se kuvotti tyttöä liikaa ja isä käski syömään. Ei pysty, ei pysty. –Helvetti, mikä sinua vaivaa? Isä karjui. – Luuletko sinä olevasi jotain erikoista, mitä? En, minä ole mitään, älä huuda. Anna minun kuihtua pois rauhassa. – Nyt syöt, jumalauta! Ei pysty. – Ja puhu jotain! Kukaan ei kattele tommosta! Ei ole sanottavaa. Ei pysty.

Tyttö leikkii fileerausveitsellä vessassa. Viemäri haisee ja iho on harmaa. Verisuonet risteilevät ihon alla kuin hämähäkin seitti. Hupsis vaan, veitsi tekee haavan. Istu isän polvelle, äiti sanoi älä istu, isä sanoi istu vaan, näin sitä istutaan. Tyttö katsoi itseään vessan peilistä. Nosti vaa’an lattialle ja nousi sen päälle. Laittoi silmät kiinni, toivoi oikein kovasti ja avasi silmät. Kieroutuneet punaiset numerot tuijottivat samaa numeroa, kolmekymmentäkaksi pilkku kuusi. Tyttö polki jalkaa ja pidätti kyyneliä. Lennänkö minä koskaan?

Tyttö katsoi kaupan värivalikoimaa ja valitsi mustan hiusvärin. Yhdeksän euroa ja neljäkymmentä senttiä liian aurinkoinen kassatyttö ilmoitti. Kassatytön kasvot olivat kuin hangonkeksi ja tytön teki mieli oksentaa hyväthuomenet, päivät, työpuvut, meikit, poikaystävät ja helteiset kesälomat sen päälle. Tyttö lähti kulkemaan kohti kauppakeskusta ja istui tutulle penkille. Tuijotti ohi kulkevia ihmisiä viisi tuntia ja käveli horjuvin askelin kotiin. Kotiovella ei jaksa kaivaa avainta taskusta, vaan soittaa kelloa niin kauan, että sisko tulee avaamaan närkästyneenä. Ennen kuin sisko ehtii alkaa valituksen tytön silmissä pimenee ja tyttö kaatuu. Kaatuu ja lyö silmäkulman puhelinpöytään ja kun makaa räsymatolla niin tuntee kuinka lämmintä valuu pitkin poskea ja kaikki on hetken aikaa niin hyvin.

Sisko katsoo tyttöä sairaalassa valkoisessa huoneessa. Etova sairaalan haju. Tyttö siirrettiin kaksi päivää sitten nuorten psykiatriselle. Nyt se nukkuu. Hoitaja tulee tarkistamaan taas jotakin ja tyttö herää. Hoitaja lähtee ja kummatkin on hiljaa. Viisi minuuttia, viisisataaseitsemänkymmentä sydämenlyöntiä. Kymmenen minuuttia ja tuhatsataneljäkymmentä sydämenlyöntiä. Puoli tuntia ja kolmetuhattaneljäsataakaksikymmentä sydämenlyöntiä, ja sitten puhuu.
– Isä tulee huomenna tänne.
Ei vastaa.
- Se ei millään saanut töistä vapaata.
Ei vieläkään. Seitsemän minuuttia ja kolmekymmentäneljä sekuntia hiljaisuutta.
- Onko ne sanonut koska sä pääset pois?
Yrittää vielä.
- No mä lähden nyt kotiin, nähään huomenna.
Tuijottaa ulos ikkunasta.

Sisko kävelee kotiin, käy kaupassa. Sisko kuvitteli, että kotona olisi jotenkin erilaista nyt kun tyttö ei ole siellä. Mutta ei, kaikki on samalla tavalla. Hän on yhä ainoa, joka puhuu ruokapöydässä. Onko tyttöä olemassakaan? Onko kaikki kuvitelmaa, onko tyttöä olemassakaan? Onko kaikki kuvitelmaa, onko tyttö näkymätön oikeasti? Ohimoissa alkaa tykyttämään ja poistaa sellaiset ajatukset. Kaikki on niin kuin ennenkin.

Nyt on lokakuu, taivas on musta ja sataa vettä. Tyttö istuu sairaalaan sängyllä kassi kädessä ja elämä toisessa. Hoitaja tulee ja saarnaa vielä kerran. – Muistat mitä sovittiin, eikös? Tyttö vääntää klovnin hymyn ja nyökkää. – Muistetaan syödä ettei jouduta sairaalaan, eikös? Nyökkää uudestaan. Istu isän polvelle, äiti sanoi älä istu… Isä ja sisko tulevat huoneeseen, isä ottaa kassin ja sisko vetää kainalosta, ulos ovesta, käytävään, hissillä alas ja ulos ovesta …isä sanoi istu vaan… maailmaan, autoon, autolla läpi kaupungin, lähiöön, ulos autosta ja näkee kerrostalon katon. Hymyilee ensi kertaa koskaan …näin sitä istutaan.



Omat kommentit: Höm. En pidä tästäkään. Edelleen vaikutteita Kira Poutasesta. En pidä. Luovassa kirjoittamisessa kirjoitettu

Häviä