Minä olen seitsemäntoista vuotias, ikävä kyllä ja tyttö jos oikein muistan.

On päiviä jolloin en jaksa. Toisinaan taas jaksan enemmän. Minä olen menettänyt niin paljon, että mikään ei enää tunnu missään. Mutta en minä halua sääliä itseäni enkä todellakaan halua että muut säälivät minua. Minä haluan toisen elämän ja toisen vartalon, toisen pään ja toiset ajatukset.

Minä odotan sitä joka minut pelastaa

Minä olen hienosti diagnosoinut itseni, niin hyvä kuin tässä psykologiassa olenkin; ainakin masennus ja ed. Ja tunteet vaihtelee laidasta laitaan; minä masennun helposti, vihastun helposti, ilostun helposti tai sitten en ole mitään. En jaksa olla mitään, en jaksa tehdä mitään. Haluan vaan maata jossain. Luonne on siis ailahtelevainen. Haluaisin, että ihmiset ymmärtäisivät silloin kun en jaksa. Olla iloinen. Mutta hei! Minä yritän. Kauheasti. Niin, ja kaikkien karman ja muiden lakien, sekä johdatusten mukaan minun elämäni ei voi aina olla kamalaa.

Minulla on sisko. Ja sitten oli veli. Sisko on 13. Veli olisi 30. Sitten minulla on siskoja jotka ei oikeasti ole siskoja, ja veljiä jotka oikeasti on veljiä, muttei ole. Minulla on ikävä äitiä. Isää minä en halua. Isä on surkea ihmisenkuvatus, vaikka itse sanonkin. Vaikka se isäni onkin. Mutta minulla on oikeus tuomita ihminen joka on aika suuressa vastuussa elämästäni? No nyt lopetan tämän filosofoinnin perhesuhteiden osalta.

Aa, musiikki on tärkeää. Kaikki indie rämpytys ja muu. Rokki. PLACEBO, The Hives, Ash, Coldplay, Oasis, Frans Ferninand. Kaikki tuollainen. Teeveetä katson nykyään vähemmän puoleisesti. Everwoodia ja Huippumalli haussa. Heh.

Häviä