Huokasin kyllästyneenä ja venyttelin samalla käsiä. Hartioita ja niskaa särki. Perjantai-iltapäivä, olin ollut koulutuksessa pari päivää kaukana kotoa, vielä oli parisataa kilometriä matkaa jäljellä. Lunta pyrytti hiljalleen ja alkoi olla hämärää. Tiesin, että muutaman kilometrin päässä olisi iso huoltoasema ja päätin pysähtyä siellä kahvilla. Huoltoasemalla ei näyttänyt kovin montaa autoa olevan. Hyvä niin, saisin rauhassa juoda kahvit eikä tähän aikaan vielä tarvitsisi kuunnella kaljaveikkojen kovaäänistä remuamista.
Nousin autosta, venyttelin ja kävelin sitten sisälle. Juuri kun avasin oven, sisältä tuli nuori, tummahiuksinen mies, joka vilkaisi minua ja hymyili vaisusti kun avasin hänelle oven. Kivan näköinen, välähti mielessäni, mutta en sen enempää ajatellut häntä, vaan jatkoin matkaa sisälle. Ostin kahvit ja menin istumaan ikkunapöytään. Viereisellä pöydällä oli Iltalehti, kurkotin sen käteeni ja avasin lehden. Eilinen lehti, niinpä tietenkin. Vilkaisin vain sarjakuvat ja pistin lehden pois.
Hämmensin kahvia ja tuijottelin ikkunasta pihalle. Oma auto oli juuri ikkunan edessä, tuli mieleen että sen ikkunat pitäisi pestä. Katseeni harhaili kauemmaksi. Samainen nuorukainen näkyi seisovan nyt tien varressa ja liftaavan. Eipä näyttänyt kukaan pysähtyvän. Join kahvini, käväisin vessassa ja menin vielä ostamaan karkkia. Mietin, mitä ottaisin. Valinnanvaraa ainakin oli, liikaakin. Panttereita, ne ovat autossa hyviä, päätin, ja menin maksamaan. Juttelin hetken aikaa myyjän kanssa, ennen kuin menin ulos. Kävelin autolle, avasin oven ja riisuin takkini pois. Olisi helpompi ajaa kun ei olisi niin lämmin kuin takki päällä. Ajoin mittarin viereen, missä näkyi olevan pesuvettäkin. Pesin tuulilasin sekä takalasin ja takalamput, jotka taas olivat ihan kuraiset.
Käännyin huoltoaseman pihalta taas tielle. Se nuorukainen näkyi vieläkin olevan seisomassa tien varressa, peukalo pystyssä. Otanpa kyytiin, päätin hetken mielijohteesta, vaikka yleensä en liftareita ota. Pysähdyin hänen kohdalleen ja avasin etuoven. ”Minne päin olet matkalla?”, kysyin. ”Haapajärvelle asti”, hän vastasi. ”Hyppää kyytiin, ajan sitä kautta itsekin!”. Hän istahti penkille, laski reppunsa jalkojen väliin lattialle ja pisti turvavyön kiinni. ”Alkoi jo palella”, hän sanoi ja virnisti. Vilkaisin häntä. ”No niin varmaan, mitäs olet ilman pipoa pakkasessa”, sanoin ja naureskelin.
Aloimme jutella samalla kun lähdin ajamaan eteenpäin. Pojan nimi oli Mika, hän oli opiskelemassa samalla paikkakunnalla mistä itsekin olin tulossa koulutuksesta. Siinä juttelun lomassa vilkuilin häntä ja huoltoaseman ovella saamani vaikutelma vahvistui. Tummat, aika lyhyet hiukset, sinivihreät silmät, ja ah mikä hymy, se veti polvet heikoksi. Huh, parasta pitää katse vain tiessä, ajattelin itsekseni. Vaikka eipä hän varmaan miehistä edes pidä, turha haaveillakaan mitään.
Aika kului nopeasti jutellessa ja sadan kilometrin matkan jälkeen tuntui kuin olisin tuntenut hänet jo kauan. Samanlaisia harrastuksia ja kiinnostuksen kohteita oli molemmilla, olimme lukeneet paljon samanlaisia kirjoja, pidimme samanlaisista leffoista jne. Juttelimme opiskelustakin ja sanoin, että olin ollut muutaman päivän koulutuksessa ja kerroin siitä vähän tarkemmin. ”Missäs olit yöt, onko sulla tuttuja siellä vai miten?”, hän kysyi. ”Olin hotellissa”, vastasin ja selitin, että työpaikka maksaa yöpymiset koskapa määräsi minut ko. koulutukseen.
”Oletkos menossa kotona käymään vai tyttöystävän luokse viikonlopuksi?”, kysäisin sitten häneltä. ”Kotiin”, Mika vastasi. ”Ei mulla oo tyttöystävää”, hän sitten vielä lisäsi hiljaa. En kommentoinut mitenkään, vaikka mieli tekikin. Piti keskittyä ajamiseen, tuli pari rekkaa vastaan ja lumi pöllysi niin ettei nähnyt eteen mitään. Jonkin ajan kuluttua ihmettelin, kun Mika ei puhunut mitään, siihen saakka hän oli ollut koko ajan äänessä. Vilkaisin häneen päin. Hän tuijotti sivuikkunasta ulos. Vastaantulevan auton valossa olin näkevinäni kyynelen kimaltavan hänen poskellaan. ”Vielä viisikymmentä kilometriä matkaa”, sanoin sitten saadakseni hänet sanomaan jotain. ”Mmm”, kuului vain hiljaa.
”Kuule, onko joku hätänä?”, kysyin samalla kun hidastin vauhtia kääntyäkseni pienemmälle tielle, jota piti se 50 km ajaa. ”No ei varsinaisesti”, Mika vastasi jonkin ajan kuluttua. ”Hei, en minä kyllä tarkoittanut loukata sua mitenkään kysymällä tyttöystävästä, anteeksi!”, sanoin hänelle hiljaa. ”Äh, en mä siitä, eihän se mitään”, hän naurahti surullisella äänellä. ”Jos suoraan sanon niin mä en välitä tytöistä, on vaan niin surullinen olo kun ei ole ketään.”, hän jatkoi vielä. Hätkähdin, melkeinpä säikähdin, adrenaliini säväytti koko kehoa. Mika katsoi minua. Pureskelin huuliani ja mietin mitä sanoisin. ”Sori, älä välitä, jätä mut tähän, liftaan jonkun toisen kyytiin!”, hän sanoi hätäisesti. ”Höpsis, tuommoisia et kyllä puhu!”, melkein huusin. ”Et kuule arvaakaan miten hyvin ymmärrän sua”, jatkoin sitten vähän rauhallisemmin. ”Minulla on sama tilanne!”.
Mika katsoi suu auki. ”Ei voi olla totta!”, hän sitten sanoi itkun ja naurunsekaisella äänellä. ”No on”, sanoin ääni sortuen. Olimme molemmat hiljaa. Keskityin ajamiseen, tie oli todella liukas, kuuttakymppiä uskalsi juuri ja juuri ajaa. Ajatukset myllersivät päässä. En ollut koskaan puhunut asioistani kuin yhdelle hyvälle ystävälle, ja nyt menin sanomaan ihan oudolle tyypille noin vain. Vaikka tilanne olikin erikoinen, siltikin pelotti. Mutta varmaan pelotti Mikaakin, hän istui ihan jäykkänä paikallaan. Kurkkua kuristi. ”Sano jotain!”, pyysin käheästi. Mika hätkähti ja kääntyi katsomaan minua. ”Pysähdytään hetkeksi, me ollaan kohta perillä ja mä haluaisin jutella vielä!”, hän sitten pyysi. ”Ookke, parin kilometrin päässä on muistaakseni P-paikka, pysähdytään sinne. Tää tiekin on niin liukas, että rasittaa ajaminenkin, siksikin on hyvä pysähtyä.”.
Muistin oikein, sininen P-kyltti hohti auton valossa muutaman kilometrin jälkeen. Pysähdyimme parkkipaikalle, joka oli hiukan sivussa tiestä, jätin auton käyntiin mutta sammutin valot. Avasin turvavyön ja nousin hetkeksi autosta pois ja venyttelin. Mikakin tuli ulos ja heilutteli käsiään. ”Niska ihan jumissa”, sanoin hänelle. ”Joo, mullakin on aina kun pitkään joutuu ajamaan yhteen menoon.”, hän vastasi. ”Jutellaanko autossa niin ei tarvii palella?”, kysyin sitten. ”Joo”, tuli vastaus hiljaa.
Menimme takaisin autoon. Käännyin Mikaa kohti ja nojasin taaksepäin oveen. Katsoimme pitkän aikaa toisiamme silmiin, kunnes kumpaakin alkoi naurattaa. ”No?”, tokaisin sitten. ”Oletko sä tosiaankin….”, Mika aloitti kysyvästi. ”Olen!”, vastasin hiljaa. Mika huokasi. ”Mä en ole koskaan tuntenut ketään, joka myös ois. Ja mulla ei ole mitään kokemusta tällasista asioista. Mä en ole voinut koskaan edes puhua kenenkään kanssa näistä asioista. Ja nyt sä oot siinä, ihan tavallinen mies, hauskan näköinen, mukava, mä en millään ois voinut kuvitella että säkin oot… Mulla on ollut tosi vaikeaa kun on pitänyt esittää normaalia kavereille ja kotona. Kukaan ei tiedä miten mä oon kärsinyt.”, Mikan ääni sortui ja kyynel valui hänen poskeaan pitkin. Kumarruin lähemmäksi, pyyhkäisin kyyneleen pois ja kiersin käden hänen harteilleen.
”Kuule, minä tiedän ja ymmärrän, olen itse joutunut kokemaan tuon saman ja käymään tuhansia kertoja läpi nuo samat asiat mielessäni. Eikä minullakaan ole ketään, joka oikeasti ymmärtäisi.”, sanoin hänelle. Kerroin sitten viiltävästä yksinäisyydestäni, tuskasta jota kukaan ei tiedä eikä ymmärrä, kaikista niistä asioista joiden kanssa olen joutunut kamppailemaan. Ensin koulussa, sitten työelämässä ja vapaa-aikana kavereiden kanssa. Kuinka yksinäinen olen kun joudun pitämään salassa todellisen minäni. Mika nojasi päätään olkapäähäni ja alkoi hiljaa kertoilla samanlaisia asioita omasta elämästään. Välillä olimme molemmat hiljaa, toisen läheisyys oli rauhoittavaa.
Tunsin, kuinka minunkin jäässä oleva sydämeni alkoi sulaa, itku kuristi kurkkua. Nieleskelin, ja sanoin Mikalle, että itsensä hyväksyminen on tärkeää, ei se, mitä muut sanovat tai ajattelevat. ”Sinä olet kokonainen, ehjä ihminen, et mitenkään alempiarvoinen tai huonompi kuin joku toinen. Vaikka tunnetkin vetoa toisiin poikiin tai miehiin, niin se pitää ymmärtää rikkautena, sinut on tarkoitettu sellaiseksi eikä se ole mikään sairaus, kuten jotkut luulevat. Sun pitää vai itse hyväksyä se.” Juttelimme vielä lisääkin siitä ja monesta muusta asiasta. Lopulta sanoin, että meidän täytyy varmaan jatkaa matkaa, olimme jo tunnin istuneet siinä parkkipaikalla juttelemassa. Mika halasi minua ja kysyi, että voisimmeko alkaa pitää yhteyttä ja tavata uudelleenkin. ”Toki”, vastasin ja sanoin vielä, että todellisia ystäviä ei koskaan ole liikaa ja että minäkin haluaisin pitää yhteyttä ja tavatakin. Vaihdoimme puhelinnumeroita ja sähköpostiosoitteita. Sovimme, että tapaamme kun seuraavassa kuussa menen samanlaiselle koulutusjaksolle.
Jatkoimme matkaa ja parinkymmenen minuutin kuluttua olimmekin Mikan kotipaikkakunnalla. ”Mä voisin jäädä pois tuossa Essolla, kävelen siitä kotiin.”, Mika sanoi. ”Joo, sehän käy”, vastasin ja ajoin huoltoaseman pihaan. Katsoimme toisiamme ja sitten Mika sanoi: ”Mä en haluais vielä lähteä tästä…”. ”Enkä minä haluaisi päästää sua menemään!”, vastasin hymyillen. Mika hymyili sitä polvet veteliksi vievää hymyään ja sanoi pommittavansa minua sähköposteilla ja tekstiviesteillä joka päivä. ”Minulle se kyllä sopii ja minä myöskin vastaan niihin!”, lupasin hänelle. Lopulta meidän oli pakko erota, mutta sitä ennen halasimme vielä toisiamme, katsottuamme ensin ympärillemme, ettei kukaan ole näkemässä.
Mika lähti kävelemään parin sadan metrin päässä olevaa kotiaan kohti ja minä lähdin ajamaan vajaan kolmenkymmenen kilometrin päähän naapuripaikkakunnalle, missä asun. Lunta satoi jo sakeasti ja keli oli huono, mutta pitkästä aikaa minulla oli iloinen mieli ja lämmin tunne sisällä.
Myöhällä illalla tuli Mikalta tekstiviesti ja viikonloppuna lisää. Maanantaiaamuna oli tullut pitkä sähköpostiviesti, jossa hän kertoi lisää itsestään ja elämästään. Vastasin siihen, kuten olin vastannut jo tekstiviesteihinkin. En millään olisi jaksanut odottaa muutamaa viikkoa, että pääsisin taas koulutukseen ja tapaamaan hänet…