Yhteiskunta ja vesi

Tämän ympäristöhistorian esseen pääasiallisena lähteenä on Petri Juutin Kaupunki ja vesi-kirja, erityisesti sen pitkän aikavälin historiankirjoitus. Esseessä käsittelen vesihuoltoa osana yhteiskunnan kehittymistä lähtien Mesopotamiasta ja päätyen meidän päiviimme saakka. Oma panokseni esseeseen on nimenomaan yhteiskunnan ja vesihuollon suhteen analysoiminen ja yhteyksien etsiminen.

Länsimainen sivistys, tiede, aikakäsitys

Muinaiset Lähi-idän korkeakulttuurit kaupungistuivat, kehittivät kastelujärjestelmiä sekä viemäreitä ja loivat monimutkaisia hallinnollisia järjestelmiä. Egyptissä on havaintoja kaivoista 3000 e.a.a, samaan aikaan Mesopotamiassa käytettiin kivisiä sadevesikouruja.

Mesopotamiassa laajamittainen kastelu aiheutti ympäristökatastrofin ennen ajanlaskumme alkua. Max Weberin mukaan tällaiset Mesopotamiassa toteutettujen töiden kaltaiset suuret luonnon armoilla suoritetut hankkeet vaativat keskittynyttä, erikoistunutta ja asiantuntevaa hallintoa sekä tuotantovälineiden ja tulosten yhteisomistusta, jotka ovat hallinnon valvonnan alla, jotta vaativat järjestelmät olisivat toimineet, ja yhteisön eläminen olisi turvattu. Oman edun tavoittelu ja sooloilu olisivat johtaneet yhteisön kriisiin: Adam Smithin näkymätön käsi ei tehnyt työtään Kaksoisvirranmaassa.

Veden saaminen idän muinaisiin kaupunkeihin vaati järjestelykykyä, työvoimaa ja teknistä osaamista. Kastelua tarvittiin, koska kasvava väestö vaati aina arvokasta viljelyalaa.

Weber pohti, että yhteisten ponnistelujen välttämättömyys oli yksi syy sille, että kapitalistisen talousjärjestelmän piirteet eivät juurtuneet idän sivistyksiin, vaan kapitalismi lähtökohdiltaan on länsimainen, joskin pyrkii laajentamaan reviiriään.

Kapitalistinen kilpailutilanne olisi Lähi-idässä johtanut pikemminkin kaikkien tappioon kuin edes yhden voittoon, puhumattakaan siitä, että kaikkien sota kaikkia vastaan olisi johtanut edullisiin tuloksiin. Weber siis ei löydä kapitalismin juuria Lähi-idästä, vaikka länsimaisen sivistyksen versoja etsitäänkin sieltä. Lähi-Idän muinaisten kulttuurien järjestelmästä puuttuukin yksi tärkeä mahti: laajamittainen teollisuus. Teollisuuden katson olevan sen tekijän, josta lähti käyntiin muutosprosessi, joka erottaa muinaiset kaupungit nykyisistä.

Lähinnä Lähi-idässä tapahtuneet ponnistelut ja innovaatiot auttoivat Rooman valtakuntaa kaksituhatta vuotta sitten nousemaan "tunnetun" maailman mahdiksi. Armeijallaan Rooma alisti miekkansa alle niin kreikkalaiset kuin pohjoisafrikkalaisetkin, ja valjasti maakuntansa  tuottamaan hyötyä Roomalle.

Jos länsimainen kulttuuri on perua noilta ajoilta, onko siitä oltava ylpeä vai ei? Vitsin mukaan Gandhilta kysyttiin mitä mieltä hän on länsimaisesta sivistyksestä. Gandhi vastasi: se olisi hyvä idea!

Vuosituhansien aikana kehittynyt ja Roomassa kukoistanut kulttuuri koki länsimaissa regression Rooman luhistuttua. Euroopassa käytiin läpi feodaalihallinnon vuosisadat, joita on syytetty pimeiksi, ahdasmielisiksi ja taantumuksellisiksi.

Keskiajan jälkeen seurannut Uusi aika on edistyksen ja tieteen aikaa, mikä vaikuttaa arvoihimme läntisessä maailmassa. Tieteen kaikkivoipaan mahtiin ja kumuloituneen tiedon voittoon luotetaan voimakkaasti. Dynaamisuus on kaiken lähtökohta. Pysähtynyt kehitys on lamaa ja taantumusta, pimeä keskiaika sen ilmentymä.

Utopioita ja kehityksen ihanteita on kuitenkin koeteltu, eikä vähiten ympäristön tilan surkeuden tultua ilmi viimeistään Rooman klubin ja DDT-tutkimusten kautta. Länsimainen ihminen kysyy, onko tiede levittänyt kohtalokasta tautia ihmiskunnalle parantaessaan yhteiskuntien elämänlaatua. Jätevesien johtaminen vesistöihin on kustannustehokkuuden takia rationaalista, mutta rationaalisuuden määritelmälle ratiota on vaikea keksiä.

Tiede ei ole vastannut kaikkiin kysymyksiimme, eikä se edes tarjoa vastauksia sille, mihin meidän tulisi pyrkiä. Teknologian ja materiaalisen yltäkylläisyyden tietä monet yrittävät laittaa poikki.

 Vesi ja kulttuuri eri aikoina -Innovaatioita roomalaisten käyttöön

Kaupunki ja vesi-kirjan perusteella olen tullut siihen johtopäätökseen, että hallinnollinen järjestelmä ja yhteiskunnan järjestäytymisen aste ja sen asettamat vaatimukset ovat vesihuollon kehityksen pitkän aikavälin ratkaisevat tekijät.

Vesihuollon aikakaudet voidaan jakaa viiteen osaan. Ensimmäinen ja kolmas aikakausi, eli aika ennen kaupunkeja ja vesihuollon suvantovaihe, edustavat vaihetta, jolloin yhteiskuntajärjestelmä oli paikallisesti keskittynyttä, eikä se ollut suunniteltua. Vallanpitäjät pitivät kuria, eivät niinkään palvelleet yhteisöä hallinnoimalla parhaan mahdollisuuden mukaan.

Ensimmäinen vaihe oli sitä paitsi vielä kamppailua eloonjäämisestä, keräilykulttuuria, ilman sen ihmeempää päämäärää. Yhteisön aika kului ruuan hankintaan. Vähäiset jätteet hoituivat luonnollisella tavalla. Hygienian ja terveyden välinen yhteys saattoi olla hämärästi tiedossa, mutta se ei johtanut alan innovaatioihin.

Maanviljelyksen kehittyminen mahdollisti ihmisen asettumisen tietylle alueelle ja samalla kaupungistumisen. Samalla jouduttiin muuttamaan tottumuksia jätehuollon suhteen. Tunkiot ja kaivot ovat ensimmäisiä vesihuollon kiinteitä järjestelmiä. Pieniin kaupunkeihin ja maanviljelykseen perustuva yhteisö ämpärijärjestelmineen suurelta osin säilyi 1800-luvulle asti.

Vesihuollon kannalta tärkeää on, että aikakausien väliin osuu varhainen vaihe, jossa melko suppealle alueelle muodostui isohkoja kaupunkeja, joiden vaatimukset veden suhteen olivat hyvin toisenlaisia kuin aiemmin. Sillä voidaan katsoa olevan yhtymäkohtia neljänteen vaiheeseen, joka on  hitaan kehityksen aika, ja ajoittuu noin vuosiin 1700-1900, siis kaupungistumisen ja teollistumisen ajan kanssa päällekkäin. Nykysin elämme kehittyneen kaupunki-infran aikaa.

Varhaisen vaiheen loppuun mennessä protojärjestelmä oli kehittynyt lakipisteeseen, joka onnistuttiin saavuttamaan uudestaan vasta yli tuhat vuotta myöhemmin. Se jos mikä on hyvä muistutus länsimaiselle deterministille siitä, että suoraviivainen, jatkuva kehitys ei ole itsestäänselvyys.

Rooman valtakunta eli edellisten sukupolvien innovaatioiden keskellä epädemokraattisessa vauraudessa. Rikkaat pystyivät toimimaan miten taisivat korkeahkon teknologian ja määrättömän orjatyövoiman keskellä. Roomalainen yläluokka eli suhteellisen terveenä ja hyvävoimaisena kartanoissaan ylhäällä kukkuloilla, raittiissa ilmassa kaukana heitä palvelleen rahvaan asuinsijoista, jotka sijaitsivat laaksoissa.

Yläluokan ylellisyydet olivat vesihuollon kannalta protojärjestelmää, gravitaatioon perustuvia taidokkaita ja kestäviä rakennelmia. Modernejakin piirteitä oli nimenomaan hallinnossa ja organisoinnissa, jotka olivat suvantovaiheessa olemattomia vesihuollossa.

Akveduktien ja kuivatusviemäreiden ohella kehiteltiin lattioiden alle lämpöä johdattanutta keskuslämmitystä. Roomalainen ylimystö huvitteli kylpylöissä ja uima-altaissa. Kestävän kehityksen kannalta kyseessä saattoi olla hyvinkin ideaali tila: kerran rakennettu järjestelmä kesti kauan, jopa meidän päiviimme asti. Kemikaalit eivät aiheuttaneet yllätyksiä. Hankkeet olivat suuria, mutta sentään ei puhuttu nyky-Kiinan biljoonien vesilitrojen siirtomääristä.

Terveyden kannalta sudenkuoppana oli kuitenkin lyijyputkisto, jota roomalaiset käyttivät joko tietämättä kreikkalaisten tiedosta niiden vaarallisuudesta, tai sitten siitä välittämättä.

Kaikkein ongelmallisinta oli kuitenkin tavallisen kansalaisen eläminen kaupungissa mahtimiehensä varjossa. Hänellä oli kaupungissa asujan haitat, mutta vain osa eduista. Ahdas asuminen levitti kulkutauteja, käymälät olivat yhteisiä ja likaisia. Epätasa-arvoisuus oli luonnollinen tila valtakunnassa ja kulttuurissa, jossa orjuutta ei kyseenalaistettu.

Tieteellisestä vallankumouksesta on puhuttu renessanssi-ajan jälkeen, mutta jos ei varsinaisesti tieteellistä, niin ainakin teknologista vallankumousta edustivat Mohenjo-Daron katuviemärit, ja roskakuilut, Kreetan edistynyt hydrauliikka ja sadevesien kerääminen talteen tai Aleksandriassa kehitetty paloruisku. Palosuojelukin oli siis jo kehittynyttä, vaikka Kaupunki ja vesi-kirjan perusteella tuohon aikaan se ei ollut ratkaiseva sysäyksenantaja vesihuollon kehittämiselle.

Roomalaisten käyttämät, ja suurelta osin muiden kehittämät, keksinnöt säilyivät käyttökelpoisina pitkään, ja ovat jossain määrin soveliaampia ympäristön kannalta kuin monet nykyiset asennukset. Minoalaisten käyttämä sadevesien ja jäteveden erillinen viemäristö on modernin järjestelmän piirre 4000 vuotta sitten toteutettuna.

Kastelu ja kuivatus olivat luonnon muokkaamista jo melko laajaperäisesti. Sen seuraukset olivat usein vahingollisia. Viljelysmaan suolaantuminen kastelun seurauksena on tunnettua historiasta.  Roomassa viemäröinnillä kuivatettiin laaja suoalue 500 e.a.a. Viemäröinnin kuivatusvaikutus oli reilu 2000 vuotta myöhemmin oleellinen elinympäristön parantaja kasvavan Tampereen kannalta. Roomassa kuuluisa cloaca maxima oli sade- ja pohjavesiviemäri. Ulosteille ja talousjätteille vaadittiin ämpärijärjestelmän toimintaa. Rooma ei siis ollut hygieniansa puolesta aivan malliesimerkki, ja lapsikuolleisuus olikin korkea ja elinikä lyhyt.

Rooman valtakunnan romahduksen jälkeen vesihuollon teknologia otti takapakkia, mikä ei aina suinkaan ole elämänlaadun kannalta ongelmallista. Luontokin sai hengähdysaikaa.

Suurimmassa osassa maailmaa vesihuollossa ei ollut tapahtunut merkittävää kehitystä, eikä siis takapakkiakaan otettu. Muutamien kaupunkien järjestelmät vain jäivät pois käytöstä, eikä niiden käyttöönottamisella entisessä paikassa tai muualla ollut Euroopassa syitä. Kaupungit autioituivat ja ämpärijärjestelmä kykeni huolehtimaan pikkukaupunkien ja maaseudun vesihuollosta. Vesijohtoja saattoi olla lähinnä joillakin rikkailla aristokraateilla, mutta suuria vedensiirtoja ei tarvittu asutuksen ollessa hajanaista.

Euroopassa keskushallinto oli heikko, valtiojärjestelmää ei ollut, ja nationalismi oli kaukana edessä. Kukaan ei siten katsonut omaa etuaan pitemmälle vedenhankinnassa. Hallitsijan tehtäviin ei kuulunut alamaistensa elinoloista huolehtiminen. Kaivot ja ojat huolehtivat tarvittavista vedensiirroista.

Tämä ämpärijärjestelmä siirtyi myös aikaan, jolloin tiede kehittyi ja yhteiskunta muuttui. Kaupunkeihin muuttanut eurooppalainen asui keskitetysti ja häntä hallittiin keskitetysti. Vesihuolto, joka toimi maalla, tuotti ennen pitkää vakavia vaikeuksia kaupungeissa. Keskittyneen asumisen vaikutukset ympäristöön teollistuvassa maailmassa olivat tuntematon alue, ja ihmisen täytyi oppia erehdyksistä.

Kaupungistuminen ja teollisuus käyvät käsi kädessä. Teollisuus tarvitsee paljon työvoimaa lähelle tuotantoa, mikä vaikuttaa asumistiheyteen. Niinpä 1800-luvulla ympäri maailmaa syntyi porvarikaupunkeihin työläiskortteleita, tai sitten kokonaan uusia työläiskaupunkeja. Teollisuuden ja yhteiskunnan suhteesta laajemmin esseen jatkossa.

Yhteiskunta ottaa taakan kannettavakseen

Tilanne uusissa suurkaupungeissa johti siihen, että yhteiskunnan oli otettava vastuu vesihuollosta järjestettäväkseen. Pienissä porvarikaupungeissa palotoimi oli ollut järjestyssääntöjen tärkein muovaaja varsinkin pohjoisen puukaupungeissa.

Koko yhteiskunta-käsitteen synty on äärimmäisen mielenkiintoinen. Hallinto periaatteessa alkoi palvella ihmistä, kun ihminen aikoinaan palveli feodaaliherraansa. Vouti keräsi kymmenykset kyllä periaatteessa suojelusta ja Jumalan oikeutuksesta, mutta silti feodaaliherraa suojeli alamaisista koottu kaarti tai armeija, ja Jumalan oikeus muuttui usein. Rooman valtakunnassa terveydenhuoltoon puuttuminen taas olisi ollut yksilönvapauteen kohdistuva loukkaus.

Tieteen kukonaskelten ja keskushallinnon syntymisen ohella teollisuus muutti myös ihmisten arvoja ja vaatimuksia. Teollisuus loi työpaikkoja. Kasvaessaan teollisuus aiheutti myös saastumista, joka viime vuosisadalla ohitti yhteisöjen aiheuttaman kuormituksen luonnolle.

Pitkään teollisuus kuitenkin sai touhuta rauhassa siitä syystä, että se oli niin tärkeä taloudellisen hyvinvoinnin ja yhteiskunnan kehityksen kannalta. Teollisuudella oli myös uudenlaisia tarpeita ja vaatimuksia vedelle. Vesipulan ja teollisuuden suhteesta Kaupunki ja vesi ei kerro tarpeeksi, jotta sen merkityksestä voisi vetää laajemmin johtopäätöksiä. Merkittävää oli kuitenkin se, että tiede oli auttanut teollisuutta kehittymään. Tieteen, teollisuuden ja kaupungin syys-seuraus-ketju oli muuttanut tarpeita ja vaatimuksia. Tiede oli ja on ajan hengelle sopiva ratkaisu myös ongelmien hoitamiseen.

 Yksityiskohtiin

Tampere oli ympäristökatastrofin kourissa vuosina 1898-1916. Vesipula poistui 1898 korkeapainevesijohdon myötä, samalla palotoimi alkoi olla tyydyttävällä tasolla. Vesipula ei liene koskaan ollut Tampereella teollisuuden murhe, mutta aikojen kuluessa teollisuus kyllä tarvitsi erilaatuista vettä.

Vesipula oli ollut työläisten kortteleiden harmi, kuten oli ollut Tampereen kosteus, aivan kuten Roomassa aikoinaan. Vesijohdon toimintakyky kuitenkin kääntyi sitä itseään vastaan. Johto jakoi lavantautia aikana, jolloin muut kaupungit Suomessa olivat jo pääsemässä siitä eroon.

Lyhytnäköinen tai sitten vain ymmärtämätön viemäröinti aiheutti terveydellisen katastrofin, josta otettiin opiksi, joskin huomattavan hitaasti. Vääriä ratkaisuja ei haluttu tehdä, mikä on järkevää, mutta tässä tapauksessa päättämättömyys maksoi ihmishenkiä.

Roomankin vesihuollon Akilleen kantapää (onko mitään, mitä emme olisi kreikkalaisilta lainanneet!) oli ollut jäteveden johdattaminen vedenottopaikkoihin. Lopulta Tampereellakin juomaveden puhdistus ja desinfiointi katsottiin tarpeellisiksi ja viemäreiden purkuaukkoja vedenottoaltaana toimivaan Näsijärveen vähennettiin.

Toimenpiteiden myötä kaupunkiympäristön ongelmat oli ratkaistu. Viemäröinti oli kuivannut kaupungin, vesijohto jakoi nyt puhdasta vettä. Katastrofi kuitenkin vaani nyt kaupungin lähialueita.

Teollisuus, joka rauhassa sai kehittyä suurimmaksi uhkaksi, alkoi näyttää potentiaaliaan tuhoamisen ja likaamisen alalla. Teollisuuden aiheuttamiin ympäristövahinkoihin havahduttiin kunnolla Tampereella 1950-luvun lopussa, maailmassa lopullisesti ilmeisesti oikeastaan vasta 1960-luvulla, Itä-Euroopassa vasta viime vuosina.

Kehitysmaiden teollisuuden aiheuttama uhka on kiistanaihe. Esimerkiksi Doyle & McEachern käsittelevät kirjassaan Enviroment and Politics kiistaa siitä, ovatko länsimaiden teollisuuslaitokset enää edes uhka ympäristölle. Kyynikoiden mielestä kyseessä on kuitenkin yritys syyllistää kolmansien maiden valtioita ja harhauttaa katse länsimaista muualle.

Terveys

Suomessa kaupungit olivat pitkään vesihuollon kannalta jättimäisiä maatiloja. Kun ravinteet palautuivat kiertoon, ja asukasmäärä säilyi kohtuullisena ja jos ei asuminen, niin eläminen ainakaan ei ollut ahdasta, niin ämpärijärjestelmä toimi tyydyttävästi, vaikka teettikin ruumiillista työtä. Työlle oli kuitenkin aina tekijänsä, perheet olivat suuria, eikä ketään pidetty joutilaana. Vanhukset ja lapset kantoivat talousveden. Joissakin perheissä tarvittiin vettä lehmille tai sioille. Terveydelliset näkökohdat kuitenkin alkoivat lopulta vaatia muutoksia vesihuoltoon.

Englannissa oli käyty Tampereen ongelmat läpi jo aiemmin.1842 Poor Law Commisioneerit neuvoivat Englannissa, että jätevesiä ei tule johtaa vesiin, josta otetaan juomavesi. Ajatus tuntuu luonnolliselta nykyajan ihmiselle.

Kun tietää 1800-luvun käsityksen taudinleviämisistä, Miasma-teorian, tuntuu kuitenkin vielä ihmeellisemmältä, että saastunutta vettä tohdittiin käyttää. Ehkä takana oli luonnollinen optimismi, kuten niiden ihmisten puheissa, jotka ovat uskoneet teollisuuden jätevesien olevan hyviä desinfiointiaineita vesistöissä.

Miasma-teoria oli väärä, mutta se oli riittävän lähellä totuutta sikäli, että sen perusteella aikaan saatetut toimenpiteet auttoivat usein pääsemään tarkoituksiin. Viemäröinti oli 1800-luvulla Miasma-teorian kannalta välttämätön keino puhdistaa alueet taudinaiheuttajista. Teorian mukaan taudit nousivat mädästä, liasta, hajusta ja törystä. Tampereellakin käsityksen mukaan suot olivat saastuttaneet ilman kaasuillaan. Liasta ja hajusta oli päästävä eroon, ja se onnistu viemäröinnillä. Viemäröinti paitsi johdatti likaa kauemmas pois silmistä, se myös kuivatti ympäristöä.

Englannin esimerkki osoittaa, että yhteiskunta alkoi olla kiinnostunut kansalaisten hyvinvoinnista ja valmis myös toimimaan sen eteen. Myös kansalaiset itse olivat heränneet vaatimaan oikeuksiaan ja etuja. Mikä oli muutokselle syynä.

Kirkon ja kuninkaan rinnalle oli noussut teollisuus ja tiede uusiksi mahdeiksi. Tieteen ja teollisuuden esiinmarssi muutti hallinnon asemaa. Nämä kolme instituutiota kietoutuivat yhteen, niiden intressit olivat sekä erillisiä että yhteisiä. Vielä nykyäänkin koulutusjärjestelmäämme yritetään ohjata nimenomaan teollisuuden ja talouselämän mukaan, kuten matematiikka ja fysiikka-keskustelut osoittavat.

Taloudellinen hyvinvointi oli hallinnon kannalta suotavaa. Se auttoi yhteiskunnan modernisointia. Tehdas oli kaupungin kannalta tärkeä laitos, sillä se tuotti verotuoja. Teollistumisen myötä länsimaat rikastuivat, ja alkoivat suunnitella yhteiskuntaa yhä tarkemmin. Byrokratia laajeni kattamaan uusia elämän alueita, lopulta myös vesihuoltoa. Tampereella ja Hämeenlinnassa vesilaitos aiheutti vastarintaa vielä 1800-luvun puolen välin jälkeen, mikä osoitti, että kuntien ja valtion palvelut olivat vielä käymistilassa.

Tiede oli muuttanut ihmisen asemaa luomakunnassa, nähtiin, että ihmiskunnalla oli kaikki valta puuttua luonnon järjestelmiin. Alettiin toimia rationaalisesti. Tieteellinen vallankumous ja teollinen vallankumous kävivät käsi kädessä. Ihmisille avautui uusia mahdollisuuksia hyvinvoinnin lisääntyessä, massatuotantoon siirtyessä. Samalla yhteiskunnallinen elämä oli myllerryksessä. Kaupungistuminen katkaisi edetessään luonnon ja ihmisen suhteen. Kaikessa rationaalisuudessaan ja kehitysuskossaan ihminen tuhosi ympäristöään. Jonkin aikaa mentiin kuitenkin laput silmillä eteenpäin, ennen kuin havahduttiin havaitsemaan luonnon tila.

Hallinnon kannalta vesihuollosta tuli tärkeää, sillä kaupunkilaiset oli syytä pitää terveinä ja työkykyinä toimimaan tehtaissa, ja tuomaan täten tuloja kaupungille. Päättäjien oli yhteisen hyvän nimissä panostettava puhtaaseen juomaveteen. Kuitenkin samaan aikaan teollisuutta oli tuettava, ja se saattoikin liata ympäristöä. Suunnitelmallisuus oli muuttunut pakoksi monimutkaistuvassa maailmassa. Yhteiskunnan oli nyt tarkkailtava koko elämän kirjoa ja puututtava siihen tarpeen mukaan.

1840-luvun törkyisten kaupunkien Englannissa terveyttä edistämään syntyi kansanliikkeitä. Christopher Hamlinin mukaan aikalaiset näkivät kamppailun järjen voittona, osoituksena historian progressiivisesta, edistyksellisestä luonteesta.

Paradoksaalisesti rationaalisuus oli ajanut ihmiset tilaan, jossa taistelu oli välttämätöntä. Ajan Englanti paini ongelmien kanssa, jotka ehtivät syrjäiseen Suomeen puolen vuosisadan kuluttua. Englannissa sisältyy byrokratian kasvun aika, mutta kasvoiko byrokratia terveydenhuollon vaatimusten takia, vai oliko taustalla joku suurempi filosofinen ajatusrakennelma, mahdollisesti yllä esittämäni teollisuuden ja hallinnon symbioosista.

Historiantutkijat eivät ole tästä päässeet yksimielisyyteen. Joka tapauksessa lait ja virastot alkoivat puuttua ihmisten terveyteen laajenevassa määrin. Kaupungeilla alkoi olla muutakin ajateltavaa luin palotoimen järjestäminen ja kaupankäynnin suojeleminen.

Kriisit saattavat monesti olla ainoa tapa saada aikaan toimintaa, vaikeudet eivät riitä. Esimerkkinä vaikkapa juuri Englanti, jossa paikallishallinto kuunteli mieluummin liikemiesten luennointia rahankäytöstä kuin että olisi katsonut ikkunasta ulos ja nähnyt ympäristön tilan.

Tampereella edes puhjennut kriisi ei herättänyt kaikkia, kun lavantauti pääsi 1900-luvun alussa valloilleen, ja taudinaiheuttajakin oli paikallistettu. Toinen epidemia ehti iskeä päättäjien horroksen aikana, ennen kuin suodatus ja desinfiointi alkoi päästä vauhtiin, ja Tampere pääsi pois asemastaan Suomen vaarallisimpana kaupunkina. Englannissa kolera oli ratkaiseva tekijä vesihuollon kehittämisen pontimena.

Tämä välittyi Suomeenkin, sillä turhautunut Aamulehden lukijakin pääsi kritisoimaan sitä, että lavantaudin kyllä annetaan riehua, kun koleran pienikin ilmaantuminen olisi aiheuttanut paniikin. Tampereen päättäjät olivat olleet kiinnostuneita Englannin ponnisteluja, ja olivat omineet kolera-pelonkin.

Tiede kykeni kumoamaan miasma-teorian, ja havaitsi, että bakteerit levittävät tauteja. Aiemmin oli vain sinänsä oikein pystytty järkeilemään, että siellä missä on likaa, siellä on sairauksia. Tämä ajatusrakennelma ohjasi Pariisin toimia ympäristön parantamiseksi 1830-luvulla.

Euroopassa muutenkin jätehuolto alkoi hankkia huomiota yhä enemmän. Bakteerien löytämisen ohella suodatus kehittyi jokseenkin samaan aikaan. Sen vauhdittajana oli teollisuus, jonka veden vaatimusten tarpeita oltiin valmiita palvelemaan. Teollistuva Yhdysvallat kärsi Atlantin toisella puolella saastuneista kaivoista ja viemäröinti oli Eurooppaa jäljessä.

Teollisuuden päästöihin alettiin kiinnittää huomiota vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Teollisuus on länsimaisessa kapitalismissa keskeistä. Weber aloitti esseen ja saa toisen ajatuksensa ilmoille tässä vaiheessa. Hänen mukaansa kapitalismi syntyi vasta kun työläinen sitoutui mukaan hankkeeseen. Näin hän kritisoi Werner Sombartia siitä, että tämä oli pitänyt kaikenalaisia yrittäjiä kapitalisteina. Pelkkä voitontavoittelu ja ahneus ei tee kapitalistia, tai kapitalismia. Länsimaissa työläinen myi vapautensa tuotantovälineiden omistajan käyttöön korvausta vastaan. Protestanttinen etiikka edesauttoi työn arvostuksen nousua.

Kun kapitalismi näin syntyi, se pyrki turvaaman itse jatkumisensa. Teollisuudesta löytyivät työpaikat, työ oli ihmisen tärkein hyve, jumalanpalvelusta. Teollisuuden mukana yhteisö eli ja kuoli. Niinpä sen voima ei ole ollenkaan hämmästyttävä.

Vielä vähemmän hämmästyttää se, että Yhdysvalloissa teollisuus sai pitkään toimia haluamallaan tavalla, olihan maassa onnistuttu kuristamaan sosialismi henkihieveriin. Ihmisten omaksumat hyveen käsitteet olivat myös yhteiskunnan käsityksiä hyveistä. Työ oli kaiken perusta, mutta hyvinvoinnille oli myös annettava sijansa, muuten kukaan ei tekisi töitä.

Kaupunki ja vesi-kirjaan valituista tekstinpätkistä ei lehdistössä löydy juuri kommentteja peseytymisestä. Törkyisyydestä puhuttiin lähinnä negatiivisessa mielessä työläiskorttelien murheena, mutta kritiikki oli kohdistettu lähinnä elinolosuhteiden likaisuutta kohtaan. Varsinaista puhtaudesta huolehtimista ei katsottu kai tarpeelliseksi korostaa kun puhdasta vettä ei ollut edes juotavaksi.

Toisaalta puhtauden ja terveyden suhde ei aina ole olut itsestäänselvyys. Esimerkiksi Hämeenlinna kärsi vielä 1800-luvun lopussa karjan lannasta ja teurasjätteistä pihapiireissä. Tampereen kaupunginlääkäri Idman 1895 Aamulehdessä muistuttanut puhtaan veden merkityksestä ravinnossamme, ja lisää, että ..."vesi on meidän tärkein puhdistusaine, sen kautta että siinä useimmat muut aineet liukenevat. Ilman vettä ei ole mitään puhtautta, ilman puhtautta ei  mitään terveyttä!" 

Puhtauden ja terveyden kytkös ei ole mikään itsestäänselvyys. Keskiajalla sairaudet olivat Jumalan rangaistus, jota vastaan oli turha hangoitella. Miasma-teoria on tähän verrattuna edistystä. Sen avulla ymmärrettiin puhtauden merkitys, joskin hieman vääristä lähtökohdista.

Henkilökohtaisesta hygieniasta huolehtiminen vaati ämpärijärjestelmän aikana paljon työtä. Hygienianhoito oli aatelisten etuoikeus, eikö aina edes kovin arvostettu sellainen, jokaiselle lienee tuttua Ranskan hovin likainen ja loinen elämä 1700-luvulla.

Nykyaikana puhtaus on tärkeää, jopa kliinisyyteen asti. Kliinisyys on modernin vesihuollon mahdollistama. Puhtaudesta huolehtimista on auttanut myös terveydenhuollon yleinen kehitys. Puhtaus on halpa ja suositeltava tapa hoitaa terveyttä. Näin ollen myös yhteiskunnan etuihin kuuluu huolehtia puhtaudesta.

 Lopuksi

Näin on tultu meidän päiviimme asti. Vesihuolto on osa terveydestämme huolehtimista. Valtiot ja kunnat valvovat kaikkea, se on monimutkaisen yhteiskunnan kannalta välttämätöntä. Vesihuollon suunnittelun ja valvonnan kompleksisuus on siis ollut riippuvainen yhteiskunnan järjestäytymisen asteesta.

Vesihuollon historia on ihmisen historiaa, yhteiskunnan historiaa ja ympäristöhistoriaa. Vesihuoltoa kommentoidaan politiikan, talouselämän, kansalaisten ja ympäristön näkökulmien kautta. Näkökulmia on monia.

Tässä esseessä näkökulma on melko antihumaani. Tarkastelen kehitystä hallinnon, talouden, teollisuuden ja kansalaisten yhteiselon kanssa. Dosentti Jussi Hanskan puheenvuoro ympäristöhistorian kurssilla toi esiin sen, että aiemmat sukupolvet eivät ole olleet niin kylmiä tunteille kuin on usein annettu ymmärtää. Itse kuitenkin näen niin, että humanistiset ponnistelut ovat usein hyödyttömiä ilman resursseja.

Kun yhteiskunnan edun kannalta on ollut hyvä parantaa ihmisten terveyttä, se on edesauttanut onneksi humaania otetta. Tämä essee tarkasteli niitä reunaehtoja, joiden puitteissa humanismi voi kukoistaa.