NOVELLI - KOMMENTTI

Söpöilyä ja aww- juttua sisältävä, miesten välistä pussailua ja oppilas-opettaja -suhdetta käsittelevä esikoisharrypotterfikkini parituksella Remus/Draco. Olkaa armollisia.

RAKKAUDEN PUUTE

Muistan ne päivät, jolloin minulla ei ollut vielä omaa tahtoa, elin vain perheeni, ja pääosin isäni ehdoilla. Isäni, Luciuksen, joka viruu nyt Azkabanissa. Säälittävä raato vain. En vain tajunnut sitä silloin. Olin heikko, oman ylpeyteni sokaisema. Olin vailla rakkautta ja huolenpitoa, jota lapsi kaipasi.

Oli yksi päivä, kun olin vielä Tylypahkassa. Se oli päivä, jolloin pääsisimme käymään Tylyahossa, ja minä menin niin kuin aina. Se oli elämäni niitä päiviä, jotka muistaisin lopun ikääni. Silloin kylmä, tuskallinen liekki sisälläni oli syttynyt ja aloin tuntemaan tuskaa, henkistä tuskaa, ja tuntemaan rakkauden puutteen. Muiden mennessä juomaan kermakaljaa minä menin läheiseen metsään, halusin olla yksin. En tiennyt vielä silloin, mikä aiheutti sisäisen tuskani ja raateli minua.

Kävelin poispäin kylästä tekemälleni polulle, joka johti metsään. Kirpeä syysilma sai henkeni kulkemaan paremmin. Kävelin polkua eteenpäin, kunnes saavutin saman pienen aukion, jolla olin monta kertaa ollut. Ollessani aukiolla lysähdin maahan polvilleni ja aloin itkeä. Jos joku olisi nähnyt minut silloin, niin suuri maineeni ja egoni olisi mennyt pilalle. Mutta ei kukaan nähnyt. Varmistin sen aina, sillä en ikinä halunnut olla muiden kanssa ollessani tunteideni vallassa. En osannut vielä hallita itseäni silloin.

Kyyneleeni osuivat maahan ja katsoin niiden valumista lehtien päälle. Minä olen Malfoy. Minä olen Draco. Kaksi lausetta pyöri päässäni. Isäni mielestä olin Malfoy, etunimi oli vain puhuttelunimi, joka minulle muodon vuoksi annettiin.

Kyyneleeni valuivat vuolaampina. En saanut itkua loppumaan, vaikka kuinka olisin halunnut. Katsoin, kun kyyneleitä tippui maahan ja vapiseville käsilleni. Nyyhkytin epätoivoisesti ja toivoin, että kuolisin. Maassa olevista kivistä oli tullut kipeitä nirhamia käteeni. Katsoin toista kättäni ja se sai minut musertumaan. Ensimmäistä kertaa metsässä ollessani minä huusin. Huusin kovaa, ja huuto oli kamalan kuuloinen, sekoitus sääliä, epätoivoa ja rakkauden puutetta. Silloin en sitä tajunnut, mutta nyt kun ajattelen, niin todellakin, minä huusin rakkauden puutteesta. Koko sana oli minulle vaikea ymmärrettävä silloin.

Huutaessani en tajunnut, että joku voisi kuulla sen. En kuullut rasahtelevia oksia, kuulin vain oman epätoivon äänen sisälläni. Viimeiset äänet minussa olivat vain itkun pyrähdyksiä, vaikerointia ja uikuttamista. Havahduin vasta todellisuuteen, kun tunsin käden olkapäälläni.

”Onko kaikki hyvin?” kuulin lempeän, ärsyttävän lempeän äänen sanovan. Mieti sitä. Jos itse huutaisit kovaa, etkö sinä tuntisi tuskaa? En todellakaan voi hyvin! ajattelin ja katsoin silmät lasisina professori Lupinia, joka oli tullut taakseni.

”On.” vastasin ja suljin silmäni.
Huokaisu karkasi huuliltani. Toivoin, että hän lähtisi, toivoin sitä niin paljon. Halusin itkeä.

”Sinä huusit. Luulin, että joku.. tai jokin, yrittää tehdä sinulle jotain.” Lupin sanoi minulle.
Hän puristi olkapäätäni kipeästi kädellään. Ravistin sen irti ja katsoin häntä melkeinpä tuimasti. Yritin peittää itkuani.

Hetkeen ei missään kuulunut mitään ääniä. Olin polvillani maassa ja Lupin seisoi vieressäni. Halusin kertoa kaiken Lupinille, mutta samalla halusin myös olla yksin, rauhassa ja itkemässä. Kohotin katseeni maasta ja kyynelieni kostuttamasta syyslehdestä Lupiniin. Hän katsoi minua hymyillen rauhoittavasti. Katsoin omaa kättäni, jonka varassa olin maassa. Se vapisi. Pyyhkäisin sillä silmäkulmastani valuneen kyyneleen pois.

”Sinun kannattaisi tulla kanssani, Draco.” Lupin sanoi minulle ja katsoi minua hieman kysyvästi.
Puristin vasemman käteni nyrkkiin. Miksi aikuiset eivät voi tajuta mitään? Nousin ylös. Olin melkein yhtä pitkä kuin Lupin.
”Ovatko muut jo lähdössä?” kysyin, ja katsoin häntä uhkaavasti.
”Eivät.” hän vastasi lyhyesti.
Avasin suuni ja suljin sen taas. En saanut sanotuksi mitään. Katsoin vain Lupinia ihmeissäni. Hän katsoi rauhallisena takaisin.
”No, tule sitten ajoissa takaisin tai minun täytyy kertoa Dumledorelle.” Lupin sanoi ja kääntyi lähteäkseen. Yhtäkkiä aivoni saivat jostain pamauksen ja sanoin käheällä äänellä, melkein kuiskauksena:
”Älä mene.”
Lupin kääntyi ja katsoi minua. Hän istui läheiselle kivelle ja katsoi minua odottavana. Nielaisin ja kaduin sanojani. Olin punastunut, tunsin se itsekin. ”Tuota.. Saanko kertoa sinulle..öm.. asioita?” sanoin ja hämmästyin sanojani.

En ollut ikinä ennen ollut niin alistuvainen ja valmis keskusteluun jonkun kanssa. Lupin nyökkäsi minulle ja kehotti minua istumaan. Se tuntui oudolta, vähän kuin hän olisi ollut meillä kotona ja pyytänyt minua istuutumaan.

Istuin kivelle ja katsoin maahan. En saanut sanoja suustani. Tuntui, kuin sanoja ei olisi tarvittu, mutta mistä Lupin muka tietäisi tuskan, joka sisälläni myllersi? Mistä hän tietäisi, miltä tuntuu, kun kukaan ei rakasta?

”Kerro ongelmasi. Minä voin ehkä auttaa.” Lupin sanoi rauhallisella äänellään ja katsoi minua. Katsoin häntä myös. Suuni oli hieman raollaan ja päästin vinkauksia vähän väliä suustani. Toivoin, että hän ei kuulisi niitä.

”Sulje mielesi, Draco, jos et halua minun kuulla ajatuksiasi ja tunteitasi. Jos haluat, kerro minulle, mikä mieltäsi painaa.” Lupin sanoi minulle ja hätkähdin. Katsoin häntä kummissani. Osaako Lupin okklumeusta…?, ajattelin. En tajunnut taaskaan sulkea mieltäni. Lupin virnisti minulle kiveltään.

”Minä.. Minulla..” sain änkytettyä ja painoin pääni käsivarsilleni.
Olin niin heikko, en melkein tuntenut toisen läsnäoloa. En saanut päästettyä ääniä itsestäni. Miten voisin kertoa? Katsahdin Lupiniin. Kohtasin viisaan ja ymmärtäväisen katseen. En tiedä, mutta jotenkin minusta tuntui että sain voimia puhua.
”En halua olla… isäni… orja. En jaksa kuunnella hänen käskyjään, tai sitä, että olen Malfoy ja minun pitää käyttäytyä kuin Malfoyn kuuluu. En halua olla hänen orjansa..” sanoin viimeiset sanat melkein tukahdutetulla äänellä.
Nousin ylös ja vedin käteni kasvojeni ylitse. Käännyin selkäpäin Lupiniin. En kestänyt katsoa häntä. Silmästäni vierähti kyynel tippuen kenkäni kärjelle.

”Draco.. Sinun ei tarvitse olla orja.” Lupin sanoi minulle takaani.
En ollut huomannut hänen askeleitaan –nytkään. Käänsin pääni niin, että näin Lupinin. Olin aivan tunteideni vallassa. Kyyneleitä vierähteli alas. En voinut itselleni mitään. Minua nolotti, itketti ja hävetti. Käännyin kokonaan Lupiniin päin ja näin auringon olevan aloittamassa laskunsa.
Metsä sädehti punaisenkultaisissa väreissä. Havahduin näkemästäni, kun Lupin kosketti minua käsivarteen. Katsoin häntä ja pyyhkäisin kyyneleeni pois poskeltani. Painoin pääni alas ja olin kaatumaisillani. Tunsin turvan ympärilläni, kun Lupin otti minut kiinni ja painoi itseään vasten.

Tunne oli uusi, sillä kukaan ei ollut kantanut minusta ikinä niin paljoa huolta, edes äitini Narcissa, ei ollut halannut minua ikinä näin. Tunsin oloni myös vähän vaivautuneeksi siinä, mutta en pyristellyt poiskaan. Halusin olla turvassa, halusin toisen ihmisen ymmärrystä ja rakkautta. Melkein huomaamattani painauduin Lupinia vasten tuntien tämä sydämenlyönnit. Noin sekunnin välein tunsin sydämen lyönnin kasvoillani. Mieleeni ei tullut ajatustakaan, että tämä olisi ollut väärin. Silloin. Viimeisen kyyneleen vierähtäessä alas poskelleni tunsin huulet poskellani, pehmeät ja lämpimät.

”Draco… sinulla ei ole mitään hätää..” Lupin sanoi minulle ja nosti päätäni. Kasvomme olivat sentin päässä toisistaan. En voinut itselleni mitään, kun painoin suudelman toisen huulille. Päässäni pyöri vain se turvallisuuden, huolenpidon ja rakkauden tunne. En ikinä ollut tuntenut sitä, mitä nyt tunsin. Kiersin käteni Lupinin ympärille ja nojasin pääni hänen rintaansa vasten. Lupin suuteli hiuksiani ja silitti poskeani. Aika tuntui pysähtyvän, halusin vain olla siinä lämpimässä sylissä ja tuntea sen rakkauden, mitä en ollut koskaan ennen saanut.