Erika yritti lukea seuraavana päivänä olevaan bilsan kokeeseen, muttei se onnistunut. Erikan päässä soi alakerrasta tuleva huuto. Erikan isoveli, joka äidin mukaan oli pahassa murrosiässä haukkui ja kirosi muita ja huusi kuinka kauheita kaikki olivat hänelle ja kuinka väärin häntä kohdeltiin. Isä yritti huutaa päälle ja äidin hiljainen itku kaikui Erikan huoneessa. Erikakin itki, muttei kukaan kuullut, kukaan ei huomannut häntä koska muilla oli ongelmansa, isoveljellä murrosikä ja pikkuveli kiukutteli muuten vaan. Kukaan ei myöskään huomannut ettei Erika pärjännyt enää niin hyvin koulussa kuin ennen, että hänen numeronsa olivat tippuneet ja koulusta läheteltiin jatkuvasti lappuja kotiin. Erika repi ne. Eiväthän vanhemmat kyselleetkään, eivät he välittäneet. Kukaan ei välittänyt. Äidistä Erikan piti vain sopeutua siihen että hänen veljillään oli vaikeaa, muttei Erika sopeutunut, hän rypi pienen mielensä syövereissä ja sääli itseään. Tai Anna välitti hänestä. Erika nosti kuulokkeen ja paineli Annan numeron hätäisesti, muttei siellä vastattu. Pakokauhu ja sääli Erikaa itseään kohtaan täyttivät tämän mielen, Annakin oli hylännyt hänet. Erika avasi yöpöytänsä laatikon ja kaiveli sitä psykoottisesti. Puukko, siellä se oli. Se puukko minkä Erikan setä oli antanut hänelle Erikan ollessa kahdeksan ja kun hän oli juuri aloittanut partion. »Sinä tarvitset sitä vielä joskus», setä oli sanonut. Ja hän oli oikeassa, Erika tarvitsi sitä nyt… Hän nosti puukon ranteensa päälle… »Voi hyvä luoja, Erika mitä sinä olet tekemässä?!», äiti huusi, hän oli tullut huoneeseen. »Älä tule lähemmäs, äiti. Anna minun olla! Anna minun kuolla!», Erika huusi niin oudolla äänellä, että äiti pelästyi ja astui lähemmäs. »Anna minun olla äiti! Anna minun olla!», Erika huusi ja sohi puukollaan ilmaa mikä jäi hänen ja hänen äitinsä väliin. »Mutta voi luoja Erika rauhoitu!», äiti huusi ja otti Erikan ranteesta kiinni. Erika tiputti puukon lattialle ja alkoi itkeä hysteerisesti. Äiti otti Erikan syliinsä ja he istuivat siinä pitkään, ja itkivät..