HEINÄKUU 2006

Heinäkuun tärkein tapahtuma oli Hannan ja lasten siirtyminen Suomen lihapatojen äärelle. Itse jatkoin töissä tuttuja latuja, hain virkoja ja etenkin Suomesta onnettomimpiakin pätkähommia. Vielä ei ole tärpännyt...

Aloitin heinäkuun retkeilyllä. Ensimmäisen päivän ponnistukset kohdistuivat Edmontonin kupeessa olevalle Big Lakelle. Motiivinani oli lähinnä ottaa kuvia järven tuntumassa pientä nettisivuhanketta varten. Aiemmin keväällä eräs paikallinen aktiivi oli kysellyt valokuvaavien ornien panosta auttaa Big Laken suojelussa -- esittelemällä kauneimpia järvellä ottamiaan kuvia nettisivuillaan, joille olisi pääsy "isommasta" Big Lake -sivustosta. En muistanut aiemmin räpsineeni järvellä kuin pari ruutua maakotkasta (pieni tihru ruudun keskellä). Hankkeeseen oli siten satsattava, joskin olin tehnyt yhden kuvauskäynnin jo kesäkuussa. Pyrin kuitenkin rytistämään pikseleitä vielä kerran-pari ja saamaan jonkinlaiset sivut aikaiseksi.

Järvi ei ole kuvaajan mekka, vaikka mainio lintupaikka onkin. Seutu on hyvin tasaista heinikkoa ja pajukkoa, ja matka avoveden äärelle on joka puolelta todella pitkä. Oli hankalaa saada ylipäätään minkäänlaisia kuvia, joissa olisi muukin pointti kuin tasaiset heinikot ja pari puskaa. Linnut? Perussorsat, -sotkat ja nokikanat olivat määriltään sadoissa. Pensaikkolinnut olivat vielä hyvin äänessä: naamiokerttuleita ja erilaisia sirkkuja. Mustatiiroja lepatteli kaikkialla, ja sadat Franklin's gull'it olivat napsimassa järven tuottamia hyönteismassoja. En kuitenkaan havainnut mitään erityisempää, ellei sellaisiksi lasketa järven pinna Marbled godwit'ia tai yöhaikaroiden kanssa pesivää jalohaikaraparia. Jälkimmäisistä olisi kiva saada kuvia, mutten viitsinyt moraali- ja laiskuussyistä lähteä kolonian asuttamaa pajukkoa rymistelemään. No, ehkä ensi kuussa?

Matkasimme tavaraa täyteen pakatulla autollamme Torontoon 7.-18.7. Matka ei ollut mitään retkeilyä, vaan totista jurnuttelua pitkine päiväajoineen. Tässä kuitenkin pientä turinaa taipaleelta.

Jakso 7.-9.7. oli rytistystä preerian (tai oikeastaan Aspen parkland'in) läpi. Maisemat olivat Edmontonista Winnipegiin aivan samaa. Siis ylilaajoja peltoja, joiden lomassa pikku haavikoita ja siellä täällä suhteellisen rumia pikkukyliä, joista kynnelle kykenevät olivat jo paenneet kaupunkeihin ja loputkin odottivat tilaisuutta tehdä sama veto. Preerian kuopissa ja lampareissa on kuitenkin lähes aina leppoisasti vesilintuja, mustatiiroja ja blackbird'ejä. Niin oli nytkin. Varikset ja harakat tietenkin koristivat pöpelikköjen reunuksia, taivaalla kaarteli harvakseltaan petoja, etenkin amerikanhiirihaukkoja. Peltojen ja niittyjen reunamilla kävi tuttu särinä eri sirkkujen esittäessä säkeitään: Clay-colored, Savannah, Song ja Vesper sparrow olivat kaikki runsaita. Preeriapuksuttelun parhaita lajeja olivat useat amerikanhuitit, Saskatchewan'issa havaitsemamme Bobolink'it (Dolichonyx oryzivorus, Kanadan-piste) sekä Manitoban puolelta havaitut pari Virginia rail'ia ja maailmanpiste Sedge wren (Cistothorus platensis).

Maisemat alkoivat kummeta 9.7., vajaa sata km Winnipegistä itään. Kumpuja, vaihtelevia metsiä ja pikku järviä alkoi ilmaantua horisonttiin ja lähemmäskin. Oikeastaan maisemat 9.-10.7. olivat hyvin suomalaisia niin hyvässä (vaihtelevaa ja kallioista) kuin pahassakin (valtavia hakkuita ja keskenkasvuisia rääseikköjä). Pysähtelimme silloin tällöin, jotta etenkin lapsilla olisi hieman helpompaa. Erityisharrastuksena oli kivien heittely veteen, mutta samalla havainnoimme villiä elämääkin. Valkokurkkusirkut ja tummajunkot yleistyivät; huolimatta siirtymisestämme etelämmäs ajoimme sisälle boreaaliseen vyöhykkeeseen. Metsät ja muu maisema olivat outoja mutta silti tuttuja: kuusia, mäntyjä, koivuja, graniittimaisia kallioita, melko kirkasvetisiä järviä. Ajoimme edelleen Lake Superior'in pohjoisrannalle. Reitillä ohitimme Thunder Bay'n, jossa asuu runsaasti suomalaisia. Täällä muun muassa poikkesimme Leppasen (ilman umlautteja) kyläkauppaan, mistä ostimme jäätelöt; ostin myös Suomen lipulla varustetun kahvimukin. Myymässä ollut suomalaisen näköinen blondi katsoi meitä sen näköisenä kuin olisi arvannut, mistä olimme kotoisin, muttei ilmeisestikään puhunut suomea. Ehkä toisen tai kolmannen polven porukkaa? Linnustoltaan Lake Superior vaikutti köyhältä; pari päivää kestäneessä sivuutuksessa havaitsimme vain pari hassua telkkää ja amerikanjääkuikkaa. Amerikanharmaalokkeja tosin oli enemmälti. Illalla 10.7. pysähdyimme Nipigon-nimiseen pikkukylään. Täällä motellimme vieressä sattui olemaan pieni sekametsäalue, joka tarjosi monenmoista hauskaa lintulajia. Sain kelvollisia kuvia Chestnut-sided warbler'ista, ja muutoinkin kerttuleita taisi olla kymmenisen lajia. Lisäksi havaitsimme pari Veery'ä, joiden levinneisyyden ei Sibleyn kartan mukaan olisi pitänyt ulottua tänne saakka. Kenties laji on levittäytymässä? Toisaalta Kanadan väestömääräänsä nähden massiivinen laajuus epäilemättä monen lajin kohdalla tarkoittaa, ettei levinneisyyttä tai runsautta edes kunnolla tiedetä...

Ajelimme Lake Superior'in pohjois- ja itärantaa parisen päivää (10.-12.7.). Järvi oli kaunis ja suunnattomassa laajuudessaan merimäinen. Oli pakko maistaa vettä ymmärtääkseen, että se tosiaan on "vain" järvi! Hilla pääsi tutustumaan Wawa-nimiseen pikkukaupunkiin. Paikan merkitys on siinä, että lapsille on muodostunut pientä epäonnistumista kuvaamaan laskeva äänisarja "wa-wa-waa..." (kuin nasaali trumpetti, jossa on sordiino). Itse kaupungissa ei ollut muuta erityistä kuin suht kauniit maisemat ja tuloreitillä valtava kanadanhanhea esittävä patsas.

Havaitsimme järviä katsellessa runsaasti kalkkunakondoreja ja Broad-winged hawk'eja. Jälkimmäiset tuntuivat määrällisesti korvaavan lännempänä tavallisemmat Swainson's hawk'in ja amerikanhiirihaukan. Sivuutimme White River'in tuntumassa valtavan metsäpaloalueen, joka lienee kärähtänyt vain muutama vuosi aiemmin. Nokisen maiseman lintumaailma oli kuin suoraan House River'iltä: valkokurkkusirkkuja, punasilmävireoita, tummajunkkoja ja Chipping sparrow'eita. Havaitsimme useassa paikassa Black-throated green warbler'eita sekä pari pikkuparvea hietakurkia. Ne näyttivät kuitenkin kanelinruskeine selkineen erilaisilta kuin Albertassa. Ajatus nojatuolipinnasta virisi välittömästi: lintutaksonomiahan ei ole tunnettu lajien lumppauksista...

Matka jatkui 12.-14.7. Lake Superior'ilta Lake Huron'ille. Seutu muuttui nopeasti Superior'in pohjoisosaa hallinneesta havupuuvaltaisesta lehtimetsien -- vaahteroiden, tammien jne. -- dominoimaksi temperaattiseksi vyöhykkeeksi. Ajoimme Huron'in pohjoisrannalta Manitoulin Island'ille ja sieltä lautalla Bruce Peninsula'an. Vesilinnusto pysytteli luokassa ankea, mutta muutamat kalatiirat ja räyskät sekä matkan ensimmäinen valkopäämerikotka piristivät taivalta. Staijasin parin tunnin lauttamatkan Huron-järven yli; vesillä oli amerikanjääkuikkia, harmaa- ja rengasnokkalokkeja sekä Double-crested cormorant'eja. Aika hidasta, mutta kenties vuodenaika ei ollut paras mahdollinen. Saatuamme maata renkaiden alle havaitsimme runsaasti blackbird'ejä, rakkeleita ja Mourning dove'ja. Tuskailimme pariin otteeseen myös Meadowlark'ien kanssa. Seudulla nimittäin voi havaita molempia lajeja. Lopulta yksi antoi tarkkailla 10 minuuttia kirjan kanssa ja varmistui Eastern meadowlark'iksi (Sturnella magna). Saavuimme 13.7. Lake Huron'in etelärannassa sijaitsevaan Collingwood'iin, missä asustimme yön Eeva ja Jim Whitehead'in -- Hannan sukua -- luona. Lapset pääsivät viilettämään niityille, syömään jäätelöä ja etenkin Eelis silittämään Willow-koiraa. Illalla menimme Huron-järven äärelle kahlaamaan; ohitse lensi jalohaikara, runsaasti peruspääskyjä ja pari kalatiiraa.

Torontossa 14.-18.7. asuimme jälleen Hannan sukulaisten hoteissa, tällä kertaa Carol ja Bob Rannan luona. Asunto oli mahtava: kolme kerrosta, uima-allas sisäpihalla, takapiha aukesi puistoon. Pääoven viereisessä pensaassa oli kardinaalin pesä, joten lapset pääsivät näkemään tämän punaisen ihmeen kunnolla. Sää oli uskomattoman hiostava ja kuuma, joka päivä yli +30 astetta, kerran-pari ukkosta. Eräänä päivänä katsoimme ikkunasta, että haa: alkoi tuulla, nyt ulos vilvoittelemaan! Virkistävä tuuli oli kuitenkin kuin suoraan tukankuivaajasta, mutta kosteampaa. No, lapset nauttivat suunnattomasti etenkin uima-altaasta ja hyppivät kanuunankuulina ponnahduslaudalta. Teimme myös vierailun tunnin ajon päässä sijaitsevaan Woodstock'iin (ei se legendaarinen rock-festivaalin pitopaikka) Hannan vanhan ystävän Marnie'n perheen luo. Hilla ja etenkin Eelis ajelivat pihassa tuntikaudet ympyrää akkukäyttöisillä leikkiautoilla ja moottoripyörillä. Matkalla havaitsimme vain niukasti lintuja, kuten Toronton jaksollamme kaikkiaan. Kuitenkin kalkkunakondorit, rengasnokkalokit, kardinaalit, punarintarastaat, Chipping sparrow'it ja yksinäinen Yellow-billed cuckoo jäivät mieleen.

Toronton pakkopulliin kuuluivat auton tyhjentäminen laivausfirman varastolla sekä pari päivää myöhemmin itse auton jättäminen samaan paikkaan. Vuokrasimme lentokentältä Chrysler PT Cruiser'in, sellaisen kengän muotoisen auton, pariksi viimeiseksi päiväksi (noin 45 dollaria päivä). Emme jättäytyneet taksin varaan, koska lentokentältä Rantojen talolle olisi maksanut liki 60 dollaria suuntaansa. Vuokra-autolla pääsimme myös joustavammin tutustumaan Toronton keskustaan. Liikenne oli Edmontonia paljon vilkkaampaa ja melu kovempaa. Käsityksemme Edmontonista miljoonan asukkaan maalaiskylänä sai vahvistusta. Toronto on todella massiivinen, asukkaita noin puoli suomellista; cityn laajuudesta saa hyvän kuvan käymällä yli 550 m korkeassa CN-Tower'issa. Siellä siis mekin. Näppäsimme pakollisia maisemakuvia ja seisoskelimme 342 m korkeuteen tehdyllä läpinäkyvällä lasilattialla -- kaukana alhaalla häämötti torniin lappavien muiden turistien virta. Huimaa! Tornin jälkeen poikkesimme vanhaan rautatierakennukseen tehtyyn Steam Whistle -olutpanimoon. Erinomaisen maukas, joskin vaalea olut oli erinomainen tapa huuhtoa turistirysän pölyt, etenkin kun maistiaislasillisen sai ilmaiseksi! Hetken jälkeen ajelimme Toronton etelärantaa edestakaisin, kävimme heittelemässä kiviä ja menimme pakkaamaan laukut seuraavan päivän lentoja varten.

Palasin Edmontoniin 18.7., ja samana iltana Hanna ja lapset lensivät Suomeen. Atlantin ylitys kuulemma sujui melko hyvin, ja lapset onnistuivat nukkumaan hieman. Siten aikaeroon sopeutuminen kenties sujuu paremmin? Lapset olivat ensimmäisinä päivinä leikkikentillä kysymysmerkkeinä muiden lasten pulputtaessa eksoottista kieltä, mutta alkoivat kohta tottua siihen. Väsyessään etenkin Eelis tosin edelleen vaihtaa englantiin.

Oleilin pari päivää uudessa kodissa Millwoodsissa tavaroita siirrellen, pyykkiä pesten ja pitkään jäissä olleita töitä kaynnistellen. Niitä olikin kertynyt. Hauskana asiana oli, että Forest Ecology and Management'iin tekemiini kahteen metsäpalojuttuun olivat referee-lausunnot tulleet. Molemmat luultavasti hyväksytään nk. minor revision'in jälkeen, mikä on hienoa, koska toinen on ensimmäinen koskaan tekemäni referoitu lintujuttu (ellei sellaiseksi lasketa juuri Conservation Biology'ssa ulos tullutta review-artikkelia) -- tärkeä rajapyykki. Tarkoitus on saada samassa sarjan numerossa ulos useampi House River'illä tehty tutkimus. Canadian Wildlife Service'n lintujuttu oli kuitenkin jo hylätty, kuulemma henkilökohtaisuuksiin menevin referee-lausunnoin, mutta luulen kasvi- ja sammaljuttujen menevän läpi. Neljä viidestä? Muutakin pikku puuhaa oli, kuten rytistää suomalaista kirjahanketta varten kuusi lyhyttä juttua eri linturyhmistä. Nekin tulivat nippa nappa heinäkuun puolella valmiiksi, vaikka alkuperäisviitteiden löytäminen olikin työläs juttu. Jossain välissä kävin siivoamassa vanhan kotimme 106. kadulla, tilasin pesufirman hoitamaan kokolattiamatot ja lopetin Epcor'in sähkösopimuksen. Loretta, vuokraemäntämme, tarkasti kaapit, nupit ja uunipellit, kehui onnistunutta olohuoneen ikkunoiden pesua ja kirjoitti takuusummalle sekin. Hän lähetti Hannalle ja lapsille kovasti terveisiä.

Mutta loppukuu ei suinkaan ollut pelkkää itkua ja hammasten kiristystä. Aika pian Edmontoniin paluuni jälkeen sain sähköpostiviestin Dan Mazzerolle'lta. Dan on Itä-Kanadasta Edmontoniin hiljattain muuttanut Fionan (Schmiegelow) uusi post doc -tutkija. Hän ehdotti, että yrittäisimme rikkoa sata lajia päivässä. Naurahtaen totesin, ettei taida onnistua, koska lintuja näkyy luultavasti heinäkuussakin paljon enemmän. Sovimme tapaamisen, tapasimmekin, ja päätimme tehdä retken 22.7. Aloitimme aamuyöllä Elk Island'in puistosta; täällä amerikanhuuhkaja sai olla aloituslaji (klo 4.15). Aurinko nousi paljon myöhemmin, mutta pari kymmentä lajia oli ropissut jo ennen kunnollista valaistumista, mukaan lukien tavallisimpia laululintuja. Mitään mahdollista yleisöä kohauttavaa emme kuitenkaan nähneet.

Tutkimme puistossa erityisellä hartaudella Astotin Lake'n ympäristöä: metsiä, kosteikkoja ja vesialueita. Kasasimme perussorsat ja uikut, sotkiakin löytyi. Swamp sparrow on aina vaikea laji, mutta nyt sellainen hoitui pikku osmankäämiköstä puiston pohjoisreunaa kiertävän tien varresta. Tiiroja pamahti kolme lajia: itselleni yllättäen sekä Forster's tern että kalatiira olivat kohtuullisen runsaita. Mutta metsissä oli paljon tahmeampaa. Linnut eivät muutamaa vireota lukuun ottamatta kerta kaikkiaan laulaneet juuri lainkaan. Havaitsimme sentään parven kirjosiipikäpylintuja -- ensimmäiset moneen kuukauteen -- sekä jokusen Pine siskin'in, Western tanager'in, useita Baltimore oriole'ja ja pitkän metsäkomppauksen päätteeksi päivän ainoaksi jääneen Yellow-rumped warbler'in! Tikat olivat vaisuja, joskin peruslajit saatiin helposti. Ilahduttavaa oli myös nähdä kaksi Ruby-throated hummingbird'iä.

Elk Island'ilta ajoimme pitkän siirtymän Beaverhill Lake'n itärantaan (tuttu tie nro 520). Muistelin tulokeväänämme 2003 vain 100-200 metrin päässä kahlailleita sirrimassoja; nyt komppasimme tuhtia heinikkoa pari kilometriä päästäksemme avoveden äärelle. Vesialue oli alle neliökilometrin kokoinen lampare, jossa tosin oli reilu tuhat kahlaajaa ja sorsaa. (Järvellä lienee edelleen hieman isompikin allas keskempänä. Maanviljelijät arvatenkin kieli pitkällä odottelevat päästäkseen kyntämään järven pois.) Runsaimpia pitkäkoipia olivat pitkänokkakurppelot (n500 + n300 sp-kurppeloa), tavalliset ja amerikanvesipääskyt (n300 + n300) sekä pienet keltajalat (n120). Sirrisaldo oli vaisuhko, joskin pitkäkoipisirrejä oli n150; muutama kanadan- ja palsasirri lisäsivät tunnelman leppoisuutta. Kuirejakin oli yllättävän hyvin, Marbled n50 ja Hudsonian n30. Päälle 35 tundrakurmitsaa ja jokunen vähälukuisempi laji. Sorsia polski kaikkiaan n500, lokkeja n300 ja kanadanhanhia n200. Järven eteläpuoliselta tieltä havaitsimme mm. pari Swainson's hawk'ia, tunturikiurun ja hankaliksi uumoilemiani Western meadowlark'eja.

Retki jatkui kohti Edmontonia. Pysähdyimme Hastings Lake'lla ihailemassa lokkien, merimetsojen ja pelikaanien massoja. Jokunen yöhaikaranuorukainen notkui laiskana pesäpuissa, mutta tähtihetkiä ei eletty. Siirryimme South Cooking Lake'lle, missä havainnoimme aluksi kylän venerannassa ja hetken kuluttua lentokentän laiturilla. Lintuja näkyi aivan kelvollisesti, mutta lajisto oli jo listauksen kannalta harmillisen tuttua. Lajeja oli kertynyt jo reilusti yli sata, joten suuntasimme St. Albert'iin ja edelleen Big Lake'lle. Täällä itäpään iso tietyömaa ja jokin muu tietyö haittasivat pakollisten pisteiden läpi käyntiä, mutta onnistuimme pienen takun jälkeen näkemään jalohaikaran -- Danille Kanadan-piste. Ennalta tietämälläni valkopäämerikotkan pesällä oli kaksi melkein täysikokoista poikasta kykkimässä ja kenties jo harkitsemassa omiin siipiin luottamista. Päätimme pistää pillit pussiin; jokunen helpohko laji puuttui vielä, mutta osa olisi edellyttänyt aika radikaaleja siirtymisiä esimerkiksi Wabamun'ille. Laskimme lajit: klo 16.12 näkemämme valkopäämerikotka oli numero 125.

Loppuun ote Suomesta 29.7. saapuneesta s-postiviestistä: "Täällä juhlittiin eilen serkusten synttäreitä. Vilma ja Venla lähtivät tänään partioleirille, mutta Eelis ja Väinö halusivat jatkaa kemujen jälkeen vielä leikkejä, joten Eltsu jäikin Viikkiin yökylään ja tänään Maikin hoitoon. -- Minua kyllä stressaa Kelan päätöksen viipyminen ja työnhaun aloittaminen ja kaiketi ensi viikolla tapahtuva tullaus... Jotenkin on vähän alavireisen ankea olo koko ajan, olisi paljon mukavampaa, jos ankisteltaisiin täällä yhdessä... -- Hilla kävi tänään hammaslääkärillä ja pääsi jonoon oikojalle. Ainakaan uusia reikiä ei ollut näkyvissä, ja Samarian hammaslääkäri oli mukava ja ystävällinen. Pitäisi varmaan käyttää Eeliskin siellä varmuudeksi."