HELMIKUU 2003

Tammikuun lopulle sattuneet pitkät kylmät jaksot – pakkaset kävivät jo –40 asteessa – jatkuvat helmikuulle. Lunta satoi tammikuussa reilusti enemmän kuin pitkäaikaisissa tilastoissa, ja hanget ovat reilua puolta metriä cityssäkin. Lumisateita tulee helmikuussakin reilusti. Noin Helsingin kokoisen kaupungin aurauskalusto on vaatimatonta ja ihmiset jyräävät katuja autoissaan kesä- ja kitkarenkailla kinoksista suuremmin piittaamatta. Talonmiehet ym. nakkaavat pihakäytävänsä lumet surutta kadulle. Ei juuri ihmetytä, että monet natiivit ajelevat suurilla truckeilla, koska pienellä räppänällä, kuten Escortilla, on ajoittain vaara juuttua kinoksiin jopa keskellä cityä! Puhumattakaan pienistä maaseudun sivuteistä... Kolareita sattuu cityssä paljon, oman arvioni mukaan noin joka neljäs auto on kolhittu, ja paikallisradiot raportoivat päivittäin useista kolareista, jotka aiheuttavat liikenneongelmia. Täytyy itse koputtaa puuta ja ajella tyylitajun mestarina (tumps tumps) rauhalliseen tahtiin...

Campuksen kupeessa 5.2. pääsin katsomaan kiikarilla melkein päällä rundaavaa Accipiteriä, mutta eipä vaan ollut kanttia määrittää (Accipiter striatus/cooperi). Muistiinpanoni tuntuivat tilanteessa oikein hyviltä, mutta eivätpä auttaneet Sibleyn opus tai Dunne ym.: "Hawks in flight".

Edellisiltana Pat Marklevitzin keittiössä vietetyt tunnit toivat paitsi arvokasta linnustollista yleissivistystä, myös maailmanpinnan liito-oravasta (Northern flying squirrel, Glaucomys sabrinus): niitä kävi illan mittaan harvakseltaan ikkunalaudalle pantuja jyviä syömässä. Erotuksena suomalaisiin liitureihin otuksien yleisväri oli ruskea ja korvat hiirimäiset, mutta erittäin soma ja isosilmäinen otus!

Helmikuussa tilhimäärät jatkavat kasvuaan cityssä. Lintumäärät tuntuvat muutoin hieman hiipuvan, mikä talven edetessä on aika lailla "expected result", joka johtuu varmaan osaltaan oman lähiretkeilyinnostuksen laantumisesta ja toisaalta talven kovuudesta lintuja kohtaan. Kävimme kuitenkin viljavarastolla useaan otteeseen. Mexicanus on helpohko, rustin olen nähnyt ekakerran jälkeen vain kertaalleen (8.2.). Huomattavaa on, että aina (5 kertaa) kun olemme käyneet paikalla Hannan ja lasten kanssa, olemme saaneet pelata tähystyspaikalla jalkapalloa rauhassa, koska petoja ei kerta kaikkiaan näy – ellei pedoksi lasketa ohi lentänyttä ampuhaukkaa (no oikeastaan, miksei laskettaisi). Isot Falcot ovat jääneet lasten listoilta toistaiseksi uupumaan. Sitä vastoin pöllölista avautui ensin itselleni Villeneuven pohjoispuolisilla peltoaukeilla upealla, vitivalkoisella tunturipöllöllä (Nyctea scandiaca). Kerroin asiasta Hillalle seuraavana päivänä, jolloin Hilla halusi ehdottomasti nähdä oikean pöllön. Lähdimme taas mainituille aukeille, mutta ajeltuamme ja kiikaroituamme useiden neliökilometrien alueella olimme nähneet vain muutaman kojootin. Ne toki ilahduttivat minua ja Hillaa alkuun, mutta pian alkoi väsymys painaa ja luntakin hiljakseen leijailla. Päätimme lähteä kotiin. Sivuutimme pientä maataloa, jonka äkäiset koirat ryntäsivät auton sivulle mekastamaan ja jouduin tosissani varomaan, etten ajaisi niiden päälle. Päästyämme talon ohi Hilla kiljaisi äkkiä: "PÖLLÖ!" Tosiaan, olimme juuri sivuuttaneet hidasta vauhtia sähköpylvään, jonka nokassa pönötti tunturipöllönaaras. Sain Hillan löytämästä pöllöstä kaksi ruutua valotettua, ennen kuin se läsnäolostamme närkästyneenä ensin kohotti vaatimattomat korvatöyhtönsä ja lennähti sitten muutama sata metriä poispäin istuskelemaan metallisen säiliön päälle.

Helmikuun 12. päivä pääsin lopulta käymään myös tulevilla tutkimusalueillani parhaassa mahdollisessa seurassa: mukaan lähti graduaan tikoista viimeistelevä Dave Stepnisky. Retkeä suosi lämmin joskin pilvipoutainen sää. Spencen ohella minua yliopistolla "hyysäävä" prof. Fiona Schmiegelow antoi valtuudet vuokrata iso nelivetomaasturi, koska alueella ei olisi tehnyt oikein mitään sinänsä erinomaisella Escortillani... Todellakin: Daven hurautettua auton väistötilanteessa ojaan kulkupeli nousi ojasta nelivedolla kuin ei mitään.

Nelisen tuntia Edmontonista koilliseen sijaitseva House Riverin metsäpaloalue oli monessa mielessä hämmentävä nähtävyys. Metsä ei suinkaan ollut kärähtänyt homogeeniseksi hiilipelloksi, vaan paikoin metsiköt olivat täysin voimissaan, vain rungoilla 1-2 metrin korkeuteen mustaa, mutta paikoin etenkin mustakuusimetsiköt olivat palaneet melkein täysin, vain rungot pienine latvatupsuineen törröttivät kuin ylikorkea, musta ruovikko. Tutkimme rungoilla näkyviä merkkejä kaarnakuoriaisista. Kaikkein palaneimmat metsiköt näyttivät olevan kovakuoriaisille huonoja, arvatenkin puuaineksen kuivumisen vuoksi. Nämä puut olivat jo nyt, vajaa vuosi palon jälkeen, alkaneet menettää karnaansa, joka on ilmeisen tärkeä suoja kuoriaisille. Kenties ravinnon niukkuuden takia myös tikat puuttuivat näiltä paikoilta. Erityisen hyviä olivat puut, jotka olivat palaneet sisältä: tuli oli edennyt maan pinnassa ja polttanut puita niiden juurakon alta, jolloin puu varmaan oli ensin heikentynyt ja vasta myöhemmin kuollut, arvatenkin kaarnakuoriaisten avittamana. Onkohan puulajien ja kokoluokkien välillä eroja palamisintensiteetissä tai palaneen puun kelpaavuudessa kuoriaisille, varmaan on?

Tosiaan, linnut? Menomatkalla (12.2.) Athabascassa näimme pellolla istuneen, pyymäisen kanalinnun, joka lentoon lähdettyään väläytti valkeat pyrstön kulmansa – Sharp-tailed grouse (Tympanuchus phasianellus), 50. lajini Kanadassa. Päästyämme paloalueelle näimme heti lajia, jota olin hartaasti odottanut, koska suomalainen lähilaji on niin hauska ja paikallisversiokin näytti kuvissa kauniilta: Gray jay (Perisoreus canadensis). Lintu oli juuri niin soma ja sympaattinen kuin olin kuvitellutkin. Dave oli ihmeissään, kun ensihavainnon osuessa komensin tiukasti pysäyttämään auton – ei kai nyt tuon takia...! Tikkoja havaitsimme viisi lajia, vanhat tutut Pileated, Downy ja Hairy woodpecker sekä tulevan kevään ja kesän tutkimuskohteeni pohjantikka (Picoides tridactylus) ja mustaselkätikka (Picoides arcticus). Viimemainittuja näimme kumpaakin 6-7 yksilöä, osa näytti pariutuneen (pysynevätkö parit yhdessä vuoden ympäri kerran pariuduttuaan ja jos olot säilyvät suotuisina? Ehkä vuoden 2004 radioseurannassa ilmenee jotain...) ja muutama rummuttikin. Paloalueilla näimme lisäksi muutaman Black-capped chickadeen ja taviokuurnia, joten tikat tuntuivat hallitsevan lintueloa. Kameralla ei ollut hirveästi käyttöä, muutama (maisema-) kuva kuitenkin. Illan hämärtyessä pysähdyimme paluumatkalla maaseudulla puhaltamaan paikallisen huuhkajan ääntä, ja pian kuului vastauskin – Great horned owl (Bubo virginianus), uusi tuttavuus minulle. Laji on Daven mukaan Albertassa runsas, vähän kuin lehtopöllö oli Uudellamaalla vanhoina hyvinä 80-luvun alkuvuosina...

Sekalaisia haviksia helmikuulta. Havaitsin Hannan kanssa 13.2. kolmannen "Kanada-enskani" lähellä kansainvälistä lentokenttää mennessämme tullaamaan saapuneita matkatavoitamme. Muita tammi-helmikuun vaihteen lintulajeja olivat urpiainen (Carduelis flammea), kirjosiipikäpylintu (Loxia leucoptera) ja Boreal chickadee (Poecile hudsonica). Yksinäinen käynti Edmonton cityssä sijaitsevalla Goldbarin vedenpuhdistamolla ja katsaus läheiseen jokisulaan (Saskatchewan river) tuotti city-pinnoiksi sinisorsan, telkän ja isokoskelon sekä esiaikuisen valkopäämerikotkan. Pysähdys 4.2. Morinvillessä, noin 20 km Edmontonista pohjoiseen, tuotti a9 peltopyytä (Perdix perdix), istutuslaji alun perin. Onneksi fasaania ei ole vielä näkynyt! Retki Wabamunille perheen kanssa 15.2. antoi lapinharakan (Lanius excubitor), jonka katsominen kelpasi nyt Hillallekin. Fisher & Acornin kirjan "Birds of Alberta" mukaan laji on "rare to uncommon", mikä tuntuu hassulta, koska pääosa Edmontonin ympäristöä on kuin jättiläismäinen Siuntion Myrans. Vaan eipä niitä oltu aiemmin nähty vielä yhtään! Retki jatkui, valitettavasti viikonloppuisin Keephillsin hyvälle paikalle ei pääse, koska voimayhtiö TransAlta pitää tuolloin portteja lukittuina. Jouduimme tuijottelemaan pakkasessa kovasti höyryäviä vesialueita päätieltä käsin. Maakotkan sentään näimme hienosti putkella (taas Hillalle kelpasi), mutta kuvausetäisyydelle se ei meitä laskenut. Digikamerankin jälki putken läpi oli tuhruista, koska etäisyyden vuoksi väliin mahtui paljon väreilyä. Lähistöllä pörräsi yli sadan urpiaisen parvi, suurin poka, josta olin edes kuullut koko talvena. Käynti Wabamun Laken länsipään Seba Beachilla oli luonteeltaan talvinen: parasta antia olivat kaksi Gray jay’ta, a70 "pinaria" ja neljä Boreal chickadee’tä. Ihan kiva...