TOUKOKUU 2006

Ei pitäisi aina valittaa, ettei töiden takia pääse retkeilemään, mutta taas kerran se tuntui olevan rankkaa realismia! Onneksi kuun jälkipuoliskolle tuli tärkeä kongressimatka, mikä toisinaan tarkoittaa leppoisaa retkeilyä. Niin nytkin! -- Ilmoja piteli koko kuun, alusta lukien oli t-paitakelit. Hieman harmitti, etten ehtinyt Beaverhill Lake'lle katsomaan hanhia ja kahlaajia, mutta ainakin huhtikuun lopun hanhilukemat olivat olleet vaatimattomia (katso huhtikuun seikkailut) ja veden pinta hyvin alhaalla. Retkeily siellä olisi siten ollut hyvin vaikeaa.

Retkeilin kuun ensimmäisellä puoliskolla etupäässä Edmontonin kaatopaikoilla tai niiden tuntumassa sekä kävin lasten kanssa cityn puistoissa. Läntisen (yksityisen) kaatopaikan vierusaltailla oli monipuolisesti eri värisiä harmaalokkimaisia ilmestyksiä, ja vähitellen lokkinuorisokin runsastui. (Aiemmin lokit olivat miltei kaikki olleet vanhahkoja.) Pari iso- ja vähintään kolme eskimolokkia sekä jokunen sata yksilöä runsaampia lajeja tarjosivat viihdettä. Kova paukku oli erkillä heti alkuun, 2.-3.5., jolloin altailla oli nuori Glaucous-winged gull (Albertassa rari), vähintään kolme isolokkia sekä yksilö, josta en päässyt täyteen varmuuteen (kuvia tästä ja tästä). Lintu oli mielestäni 2-kv; nuoren isolokin värinen -- mukaan lukien siivet -- mutta hyvin pieni (myös verrattuna harmaalokkeihin) ja siro, siivet pitkähköt ja lento kevyttä, pää pyöreä ja nokka ohut, pienehkö. Eräs Calgaryn lokkifriikki jo ehti tuomitsemaan linnun grönlanninlokiksi, mutta...

Legendaarisena arktikapäivänä 17.5. pakkasin tavarat ja suunnistin lentokentälle, sillä seuraavalla viikolla Asheville'ssä, North Carolinassa, olisi North American Forest Insect Work Conference, "näfuik", kuten täkäläiset lausuvat. Oiva syy tutustua uusiin paikkoihin ja faunaan, joka käyttää hyönteisiä ravinnokseen! Retkiraportti perinteiseen tapaan tästä tai pääsivulta.

Saavuin North Carolina'an vain neljä päivää ennen kongressia, joten jouduin karsimaan rannikon; Asheville on sisämaassa Appalakeilla. Asetin tavoitteet kahteen lajiin: Red-cockaded woodpecker ja Cerulean warbler. Jos jotain muuta ilmenisi, olisi se iloinen yllätys, muttei pakollista. Ehdin illalla vain ajamaan etelään Hendersonvillen kaupunkiin, jonka Jackson Park oli seuraavan aamun retkikohde.

Jackson Park (18.5.) oli kelvollinen. Polkuja, suolampareita ja erilaisia metsiä kierrellen löytyi leppoisa kooste kerttuleita ja rastaita. Piippukiitäjiä nousi taivaalle, Yellow-billed cuckoo istui passissa korkealla puussa. Common grackle'ja, Indigo bunting'eja, Mockingbird'eja, punarintarastaita ja kottaraisia oli kaikkialla (myös seuraavina päivinä). Muutamassa tunnissa mitään valtavan ihmeellistä ei kuitenkaan näkynyt, joten ajoin Charlotte'n suurkaupungin läpi iltapäiväretkelle Wadesboro'n tuntumaan, PeeDee National Wildlife Park'iin. Pääskyjä, piippukiitäjiä ja amerikanhiirihaukkoja somisti taivaita, Loggerhead shrike väijyi hyönteisiä pellonvierustan sähkölangalla. Kardinaalit, Indigo bunting'it ja cowbird'it mellastivat monessa paikassa. Kuljin hiljaista sivutietä jalan, havaitsin muutaman Prothonotary warbler'in ja työskentelin kovasti parin waterthrush'in kanssa. Täällähän pitäisi pesiä Louisiana waterthrush, mutta kunnolla näkemäni linnut näyttivät pikemminkin Northern-serkuilta. Ukkosmyrskyn painaessa päälle tarkistin vielä avoimen metsäpuron varressa olevan majavapadon. Piiskutin padolle, ja sen päälle nousi heti raivokkaasti tinkuttava -- Louisiana waterthrush (Seiurus motacilla)! Lintu näyttäytyi todella komeasti muutaman minuutin; kupeiden juovitus, vatsan ja silmäkulmajuovan pohjaväri, isohko nokka... Matkan ensimmäinen maailmanpiste! Pian alkoi kaataa vettä, ajelin pimenevässä säässä koilliseen, Southern Pines'iin yöksi.

Aamulla 19.5. ei ukkosesta ja sateesta ollut tietoakaan. Kävin golffarien (Southern Pines on kuuluisa golfkentistään) seurassa varhaisella aamiaisella ja ajoin läheiselle Weymouth Woods'in suojelualueelle. Paikka on nimenomaan kuuluisa tikoistaan, joten yksi retken päätavoitteista odotteli täyttymistään. Kamera olalle ja polkuja komppaamaan! Männikköä (Longleaf pine) oli poltettu monessa paikassa eri aikoina, ehkä hehtaari-pari per vuosi (koko alue on jokunen sata hehtaaria). Toimenpide pitää metsänpohjan auki ja luultavasti myös auttaa vahingoittuneista puista riippuvaisia kuoriaisia iskeytymään mäntyihin. Puiden latvoissa lauloi useita Pine warbler'eita (Dendroica pinus), American goldfinch'eja ja maailmanpiste Brown-headed nuthatch'eja (Sitta pusilla). Tikkojakin näkyi, mm. Northern flicker, Red-bellied woodpecker ja pari Downy woodpecker'iä. Kohta polulle körötteli iso truck, jonka ratissa istuva suojelualueen valvoja kysyi, mitä olen hakemassa. Kerroin asian ja paljastin myös, mistä olen ja mitä teen työkseni. Hän innostui: "Get in the truck, let me show you a nest of the Red-cockaded woodpecker!" Ajoimme lyhyen matkan, kävelimme yli mustuneen metsänpohjan ja tuijotimme muutaman minuutin isoa mäntyä, jonka kupeessa viiden metrin korkeudessa oli mahtavia pihkavuotoja ja kolo. (Itse puu oli elossa.) Pian kuulimme pyrskähtävää ääntä, ja pieni tikka lennähti kololle: Red-cockaded woodpecker (Picoides borealis), uhanalainen supertikka! Valvoja ilmoitti häipyvänsä työtehtäviin mutta sanoi, että voin hänen puolestaan jäädä pesälle kuvaamaan. Hienoa! Tutkin muutamia puita, joista tikat näyttivät hakevan ravintoa poikasilleen metrin-parin korkeudesta, ja huomasin kaarnan olevan tiheään rei'itetty kaarnakuoriaisten jäljiltä. Kuvaamaan, mutta kamerasta hyytyi akku saman tien! Juoksin autolle hakemaan vara-akkua, mutta sekin oli tyhjä. Laturi ei toiminut auton pistokkeesta (liian vähän voltteja?), joten harkitsin pyytäväni läheiseltä rakennustyömaalta virtaa. Päädyin kuitenkin kävelemään puistovalvojien asemarakennukseen. Kerrankin kannatti olla biologi, virtanen löytyi. Kuultuaan, mitä teen työkseni, puiston vartijat kertoivat laajasti puistossa tehtävästä tutkimuksesta ja käsityksiään hoitotoimenpiteiden (metsän polttaminen) vaikutuksista. He pitivät harvinaista Bachman's sparrow'ia parempana Longleaf pine -metsien laadun indikaattorina kuin Red-cockaded woodpecker'ia. Johtaja kertoi myös paikan, josta voisin yrittää havaita Bachman's sparrow'in ja kenties nähdä lisää tikkoja. Ehkä vartijat ovat kaikille yhtä ystävällisiä ja näyttävät tikan pesän, en tiedä, mutta halusin ajatella olevani etuoikeutettu.

Puolen tunnin turinoiden ja akun latauksen jälkeen palasin pesälle kuvaamaan, viivyin siinä puolikkaan ja lähdin ajelemaan puistonvartijoiden suosittelemaan paikkaan. Kohde oli puolen tunnin ajon päässä lännessä, Sandhills Game Land'illa (Ledbetter Road, Drowning Creek). Ensimmäinen pysähdys oli kauniin, rehevän joen varressa; täällä oli paljon kerttuleita ja tienvarren raadolla viihtyneitä perhosia. Jatkoin kuivalle, karulle männikköalueelle, jota oli osin kulotettu, ja tähystelin ympärilleni evästä haukaten. Havaitsin useita eläviä mäntyjä, joissa oli laajoja pihkavuotoja sekä muutama kolo. Paikka kuitenkin tuntui hiljaiselta, vaikka mietityttikin, onko täälläkin raritikkaa. Komppasin metsiköitä, ja kohta ylitseni lensi tutusti pyrskähtelevä lintu. Seurasin tikan lentoa kiikarilla reilun puolen kilometrin päähän. Lintu laskeutui puuhun, joka hohti tutun oloisesti (pihkavuodot näyttivät kauempaa hopean sävyisiltä). Puolijuoksua perään; tikka katosi, mutta puunkolosta kuului poikasten siritystä. Spontaani pesä! Jäin väijymään kuvia, mutta lähestyvä tikka havaitsi minut jo kaukaa, piiloutui rungon taakse ja päästeli napsahtavaa varoitusääntä. Olipa arka! Ei kuvia, päätin poistua pesältä, etten pilaisi pesintää... Ollessani jo takaisin autolla kuulin vielä laulua, joka Sibley'n kuvauksen perusteella vaikutti Bachman's sparrow'ilta (Aimophila aestivalis) -- ja sellaiseksi myös osoittautui! Kovia lajeja keskipäivän kuumimpien hetkien riemuksi!

Lähdin tikkaseudulta luoteeseen, kohti Greensboro'a. Pysähtelin hyviltä vaikuttaneilla seuduilla, mutten havainnut oikein mitään. Greensboro'n pohjoisreunasta löytynyt Rainbow Motel oli karu, rähjäinen ja meluisa. Seuraavan aamun (20.5.) kiertelin läheisiä järviä; vesilinnusto oli olematonta, mutta kerttuleita lauloi harvakseltaan, jokunen haikara (lehmä, amerikanharmaa ja kyyry) näkyi, ja alumpana mainittua peruslinnustoa lappoi okulaareihin. Jatkoin länteen (Highway 421) ja tein parin tunnin retken Winston-Salem'issa, Salem Lake'n kupeessa olevalla ulkoilualueella. Komeissa lehtipuumetsissä oli runsaasti vireoita, kerttuleita ja rastaita, pienellä hakkuulla lauloi pari Indigo bunting'ia. Kuten monissa muissakin puustoisissa paikoissa, myös täällä Tufted titmouse ja Carolina chickadee olivat runsaita. Jatkoin tietä 421 edelleen Appalakeille, Blue Ridge Parkway'lle.

Tutkin etukäteen hankkimaani Pohjois-Carolinan lintupaikkaopasta (joka sivumennen sanoen on muutoin OK, mutta kartat puuttuvat) ja huomasin, ettei vielä kannata etsiä yöpymispaikkaa vaan käydä tutustumassa seuraavaksi aamuksi varattuun kohteeseen, E. B. Jeffress Park'iin. Maisemat Blue Ridge'llä olivat erityisen komeita, puiden lehdet olivat puhkeamassa ja kukat kukkivat komeasti. Vuorenhuiput olivat kaikkialla puuston ja pensaiden peittämiä ja vuoristo siksi jotenkin "pehmeän" oloista. Jeffress Park on oppaan mukaan erinomainen kerttulikohde, voipa täältä löytyä tarunhohtoinen Cerulean warbler'kin! Retkeilinkin useamman tunnin mailipylväiden 270 ja 271 välillä, ja hehkutus osoittautui todeksi. Kauluspyy "rummutti" kumeasti, muutama kalkkuna rapisteli kuolleita lehtiä. Havaitsin kymmenisen kerttulilajia, joukossa hankalasti havaittava Worm-eating warbler, joskin se sinihohtoinen ihanuus antoi odottaa...

Lopulta kuulin karhean särisevästi alkanutta säettä, jonka ajattelin kuuluvan jollekin sirkulle. Olin vahingossa ottanut kotoa mukaani läntisen Amerikan lintujen cd-boksin, josta laulajaa ei löytynyt. Ehkä kuuntelin vääriä lajeja? Vilkaisin Sibley'n kuvausta Cerulean warbler'ista: "...high, musical, rising buzz tzeedl tzeedl tzeedl ti ti ti tzeeeee"??? Ei todellakaan, ajattelin, ja ajoin lähemmäksi. Lopulta kiikari löysi laulajan korkean puun latvasta, ja tien toisella puolella lauloi toinen. Värejä ei erottunut etäisyyden ja osittaisen vastavalon takia. Saman tien puunlatvaan pamahti Sharp-shinned hawk, ja paikka muuttui taikaiskusta haudanhiljaiseksi! Ehdin kuitenkin näkemään, ettei lintu ollut sirkkumainen, vaan luultavammin kerttuli. Odottelin vartin, pystytin putken (ensimmäinen käyttökerta matkalla!) ja ihmettelin Sibley'n äänikuvauksia. Hiljalleen kerttuli-, rastas- ja vireokuoro aloitteli uudelleen, ja kohta tunnistamaton laulu kuului samasta puusta kuin aiemminkin. Varpushaukka missasi sittenkin... Pitkältä tuntuneen hetken jälkeen löysin linnun kiikariin ja saman tien putkeen. Töpäkkä olemus, valkea vatsa, kapea, tumma rintavyö... Sinihohtoinen selkäpuoli, selkeä silmäkulmajuova. Cerulean warbler (Dendroica cerulea), upea koiras!

Heräsin 21.5. Blowing Rock -nimisessä pikkukylässä, josta sivumennen sanoen ei löytynyt ruokakauppaa tai tavallisten ihmisten baareja, mutta loputtomiin taidegallerioita, pieniä ruokaravintoloita, kalliita hotelleja ja erinomaisesti hoidettuja puutarhoja. Sanalla sanoen paikka, jossa asuu ihmisiä, joiden ei tarvitse tehdä työtä leipänsä eteen! Kävin katsomassa kylän nimeä kantavaa kalliopaatta, mutta paikassa tuuli niin kovaa, etten havainnut kallioon suoremmin liittyvää puhaltelua lainkaan. Palasin Blue Ridge Parkway'lle, ja etelään pikku hiljaa ajellen tutustuin Moses H. Cone Memorial Park'iin ja Linville Falls'iin (suositeltavia kerttulipaikkoja molemmat) sekä Mount Mitchell'iin, joka on yli 6800 jalan korkeuteen kohoava huippu, itäisen USA:n korkein kohta. Päivän saldo oli 15 kerttulilajia, joukossa useita Louisiana waterthrush'eja sekä Black-throated blue, Hooded, Magnolia, Blackburnian, Chestnut-sided ja BT-green warbler'eita. Lisänä soppaan tulivat mm. Scarlet tanager (Piranga olivacea), Great crested flycatcher (tavallinen myös aiemmin tikkamänniköissä) ja Veery, pieni rastas. Illansuussa saavuin Ashevilleen, ajoin lentokentälle, palautin auton vuokraamoon ja otin taksin Ashevillen keskustaan; kongressi alkaisi huomenna.

North American Forest Insect Work Conference kesti arkipäivät 22.-26.5. Itse Asheville on hauska kaupunki: lukuisia pikkuputiikkeja, hyviä ravintoloita ja viihtyisiä puistoja. Havaitsin pian, ettei kaikki amerikkalainen olut ole Budweiser'in kaltaista vetistä lirua, vaan nk. micro-brewery't tuppaavat paikalliseen janoon mainion setin. Kokouksen anti taas oli minusta muutamaa sessiota lukuun ottamatta laimea. Samaa mieltä tuntui olevan muukin Spence Lab; siksi teimme hyvät autoretket Blue Ridge Parkway'n suuntaan 22. ja 26.5., tarkoituksenamme ihailla paikkoja ja kerätä Spencelle vesimittareita. (Niitä löytyi, ja osa saatiin kuljetettua vesipulloissa elävinä Edmontoniin, laboratorioon kasvatettaviksi.) Linnuston suhteen paljoa uutta ei ilmennyt, joskin tuttuja kerttuleita on aina leppoisa katsella. Tällä (26.5.) retkellä muuten tutustuin yhteen kovaäänisimmistä sammakkoeläimistä kautta aikojen. Alkuillasta, ollessamme Boone'n lähellä keräämässä vesimittareita hilpeästi virtaavan puron ja komeiden lehtometsien äärellä, alkoi puista kuulua yksittäisiä, piippaavia haukahduksia. Kuikuilin puihin, mutten nähnyt mitään. En uskonut että ääntelijä olisi lintu, siksi erilainen äänen perussävy oli. Kohta piipahdukset toistuivat niin taajaan ja monesta puusta, että meteli oli korvia huumaava -- äänet peittivät kaiken muun alleen! Kyseessä oli sammakko, Spring beeper (Hyla crucifer)!

Koko labra palasi yhtä matkaa Edmontoniin lauantaina 27.5. Ankara paluu alkoi herätyksellä aamu-neljältä; lentokentällä kuulimme, että lento oli 1,5 tuntia myöhässä. Sen ajan olisi mielellään nukkunut! Onneksi välilasku Minneapolis'issa oli varustettu runsaalla pelivaralla, joten Hanna ja Eelis (Hilla oli partioleirillä) eivät olleet turhaan vastassa Edmontonin kentällä.

Loppukuu kului konttorilla, mutta kuun viimeisenä lähdimme perhematkalle eteläiseen Albertaan. Siitä kuitenkin vasta muutaman viikon kuluttua.