Kun neljä lahtelaista lähes soittotaidotonta nuorta miestä – tai oikeastaan vielä pikkupoikaa - perusti yhtyeen

syyskesällä ’91, ei monikaan olisi voinut uskoa, miten pitkälle tuo aluksi Lentäviksi Kusipäiksi ristitty kokoonpano vielä kantaisi. Bändi päätyi ensimmäisen hevi-innostuksen jälkeen soittamaan horjuvaa, mutta jopa tuona ramopopin kulta-aikana omaperäistä punkrockia, muutti nimensä Tehosekoittimeksi ja nousi nopeasti kellarista pienen mutta innokkaan underground-yleisön tietoisuuteen. Tehosekoittimen vauhdikkaita keikkoja Lahden legendaarisella Kasisalilla tultiin katsomaan kaukaakin, ja bändin maine hurjana liveaktina alkoi levitä jo tuolloin. Yhtyeen ensimmäisen "Greatest Hits II" ep:n ilmestyttyä lokakauussa ’92 Tehosekoittimesta puhuttiin jo sceneä mullistavana ilmiönä. Ep:llä toki punkhenkisesti kaahattiin läpi yhdeksän rallia viidessätoista minuutissa, mutta muuten sillä eiollut juuri tekemistä muiden tuon ajan omakustanteiden kanssa – laulujen melodiat olivat ajattomia pop-helmiä, sanoitukset käsittelivät lähinnä tyttö-poika-suhteita ja kaupungin elämää yleensä. Ryppyotsaisuudesta ei ollut tietoakaan. "Pakko laittaa tennarit jalkaan ja antaa lahkeen lepattaa", ilmaisikin eräs toimittaja innostuksensa. Puhuttiin uuden "rakkauspunkin" aallosta, kun Tehosekoitin alkoi kerätä kannatusta ja myös musiikillisia opetuslapsia.

Nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, ei bändin kohdalla enää juuri voida puhua punkista (Ellei sitten tuon tinkimättömän "Teemme kaiken mitä tahdomme ja voimme tehdä mitä tahansa" –asenteen vuoksi). Musiikillisesti on Tehosekoitin vuosien varrella ehtinyt kokeilla monia yllättäviä polkuja, jotka päällisin puolin voivat vaikuttaa hämmentävänkin erilaisilta – siirappisesta teinipopista raaimpaan rock’n’rolliin sitten Hurriganesin. Silti yhtyeen musiikin pinnan alla on aina kulkenut punainen lanka. Se on aina pyrkinyt tekemään melodista, tarttuvaa, helposti mukana hyräiltävää ja ajatonta rock’n’rollia. Toinen Tehosekoittimen rönsyilevää uraa yhdistävä tekijä on yhtyeen maine rankkana livebändinä. Uransa alussa yhtye keksi käyttää keikoilla jo legendaarisiksi käyneitä "Plinkkipaitoja", rivolla kirkkovene-symbolilla koristettuja t-paitoja (jotka muuten mm. "Pitkä Kuuma Kesä"-elokuvan The Vittupäät ovat sittemmin kopioineet), naistenvaatteita, tekoverta, käsirautoja ja sen sellaista, kauan ennen kuin Marilyn Mansonista oli kuultu pihaustakaan. Näin yleisö ainakin muisti Tehosekoittimen, vaikka musiikki ei olisi innostanutkaan. Sittemmin moisista tempuista on luovuttu – Tehosekoittimesta on kehittynyt vuosien varrella niin toimiva lava-akti, että Suomessa, ja viime vuosikymmenillä muuallakaan, sellaista näkee enää harvoin. Vaikka Tehosekoitin on keikkaillut varmasti enemmän kuin juuri kukaan samanikäinen yhtye, se ei vaikuta rutinoituneelta, vaan lavalla näyttää olevan aidosti hauskaa.

Kliseet ovat varmasti hallussa, yleisöä osataan kosiskella… ja yleisö tottelee. Yhtä huumaantunutta tanssimista ja yhteislaulua kuin Tehosekoittimen keikoilla pääseekin harvoin näkemään. Siihen yhtyvät nuoret ja vanhat, tytöt ja pojat, rokut ja popparit, punkkarit ja skinheadit – kaikki bailatakseen sulassa sovussa Suomen kovimman jytämusiikin tahdissa. Vaikka ei pieni tappelukaan menos haittaa – onhan Tehosekoittimen jäsenistö silloin tällöin itsekin kahinoinut yleisöstä aina löytyvien urpojen kanssa. It’s only rock’n’roll, an’ we like it! Hikiset vartalot puristuvat toisiinsa ja eturivin tytöt nostavat paitansa olkapäihin. Bändi onkin viime vuosina yrittänyt ahkerasti lanseerata viuhahtamista uudelleen muotiin… "Lavalla on tärkeintä huomata herättävänsä tunteita. Kun näkee ihmisten nauravan, itkevän, suutelevan tai tappelevan tietää saavuttaneensa sen", sanoo laulaja Otto. "Sitä tuntee olevansa kuin eräänlainen pakanapappi bakkanaalin johdossa – Rock’n’rollin henki käskee meitä ja me käskemme yleisöä, ikään kuin suodatamme niille jotakin orgastista. Mitä hullummiksi ihmiset menevät, sen parempi. Mitä hullummaksi itse tulemme, sen parempi. Vaikka levyiltämme löytyy jos jonkinlaista hissuttelua, ja sitä on nasta kokeilla kaikenlaista, rokissa on kuitenkin lopulta kyse raa’asta liikkeestä, seksistä, kontrollin menettämisestä… arkitodellisuuden ulkopuolisista asioista. Sitä me olemme livenä. Kaikki tarvitsevat purkautumista ajoittain."

takaisin