"Got thunder in my hands - I'm a metal thrashing mad"
Kunnon farkkuniittihevariin törmätessä voi helposti naureskella 1980-luvulle jämähtämisellä. Se on tyhmää, sillä tosifaneille heavy edustaa kaikkea muuta kuin ryppyotsaista elämänfilosofiaa. "Heavyssä oli jotain pahaa ja likaista. onhan se vieläkin valtavirran vastustamista, vaikkei heavy nyt enää edusta vakavamielistä kapinaa", Never Surrender Clubilla todistetaan.
Teksti: Toni Keränen/Turun Ylioppilaslehti 1/05
On kylmä marraskuinen lauantai-ilta Turun keskustassa. Torin ympäristö on jälleen täyttynyt trendikkäästi pukeutuneista nuorista aikuisista, jotka valmistautuvat bailaamaan läpi yön uusimpien rytmien tahdissa. Hiukan sivummalla pintapaikkojen humusta on tiedossa toisenlaiset pidot. Linnakadulla sijaitsevassa Downtownissa on käynnistymässä Never Surrender Club. Kyseessä on noin kerran kuukaudessa järjestettävä, 80-luvun heavyyn ja hard rockiin keskittynyt klubi. Never Surrender -illoissa kuullaan raskasta rokkia sekä levyltä että elävinä esityksinä. Levymuodossa kuultavista yhtyeistä moni on tuttu muillekin kuin asiaan vihkiytyneille: Mötley Crüe, AC/DC, Iron Maiden ja niin edelleen. Silti myös tuntemattomammat nimet kuten Krokus, Helix tai Keel voivat löytyä soittolistalta. Esiintyjät ovat saman linjan mukaisia, perinteisestä hevistä vaikutteensa saaneita kotimaisia yhtyeitä. Klubin ideana on esitellä nousevia bändejä ja homma halutaan pitää lähtökohtaisestikin kohtuullisessa mittakaavassa. Lavalla on nähty muun muassa sellaisia lupaavia tulokkaita kuin Human Temple ja House of Mirrors. Osa bändeistä on ollut cover-bändejä, esimerkiksi Iron Maidenia versioiva Maiden Hell ja Dion musiikkiin erikoistunut Angry Machines.
Hevi vaikuttaisi olevan keskimääräistä fanaattisempien ihmisten musiikkia. Suomen Ääni- ja kuvatallennetuottajat (ÄKT) teetti vuoden 2002 lopussa tutkimuksen äänitemarkkinoiden rakenteesta. Siinä kävi ilmi raskaan rockin ystävien runsas rahankäyttö musiikkiinsa. ”Erityisen ahkeria ääniteostajia ovat 25-44 –vuotiaat miehet, jotka pitävät heavyrockista/metallimusiikista. Tämä ryhmä käy aktiivisesti myös klubeilla, konserteissa ja musiikkifestivaaleilla”, raportti kertoo.
Myös useita kertoja vuoden musiikkijournalistiksi valittu ja Helsingin
Sanomien Nyt-liitteeseen kirjoittava Ilkka Mattila on monissa
kirjoituksissaan tuonut tämän asian esille. On olemassa iso joukko
kolmenkympin tietämillä olevia miehiä, jotka ostavat hevilevyjä
useasti ja paljon kerralla.
Mielenkiintoista olisikin tietää, mistä tämä uskollinen
kulutuskäyttäytyminen johtuu. Mikä hevissä viehättää
siinä määrin, että se muuttuu näin merkittäväksi
osaksi elämää? Ei kai ole parempaa paikka tämän selvittämiseksi
kuin alaan vihkiytynyt klubi.
Alkuillasta Downtown on vielä puolityhjä. Illan esiintyjän Solitairen
jäsenet ovat kuitenkin jo nurkkapöydässä valmistautumassa
koitokseen. Yhtyeen musiikki on astetta rajumpaa kuin klubilla on totuttu kuulemaan.
Bändi soittaa raakaa speed/thrash -metallia parinkymmenen vuoden takaisten
oppien mukaisesti hiukan Kreatorin ja Slayerin tapaan. Kitaristi ja perustajajäsen
Riku Salminen kertoo, että yhtyeen tyyli on tietoisen
tarkkaan rajattua. ”Monet bändit ovat hajonneet musiikillisiin erimielisyyksiin.
Me tiedämme tarkalleen minkälaista musiikkia haluamme tehdä ja
linjasta ei poiketa. Se helpottaa työskentelyä.” Yhtyeen toinen
kitaristi Waaqqu alleviivaa asiaa. ”Me on eletty viimeiset
20 vuotta 80-lukua. Tämä ei ole enää mitään varsinaista
nuorten musiikkia, mekin ollaan jo kolmekymppisiä äijiä.”
Solitairella on levytyssopimus pienen saksalaisen levy-yhtiön kanssa. Julkaisunsa on saanut kaksi levyä, uusin Extremely Flammable tämän vuoden elokuussa. Mahdollinen menestys on tervetullutta, mutta vain omilla ehdoilla. ”Ymmärrämme, että tämäntyylinen musiikki on pienten piirien juttua ja se kelpaa meille. Emme ala muuttua suosiota saadaksemme. Oikeaan metalliin kuulukin tietty kapina.” Pöydän ympärillä istuskelevat muut jäsenet säestävät Rikua. Hevin olemuksesta tuntuu olevan selkeä käsitys. ”Valtavirran raskas musiikki ei ole aitoa heviä. Esimerkiksi Nightwish on vain sellaista mörköoopperaa ja Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus eppunormaalia särökitaroilla. Ne on kaiken kansan musiikkia.” Miehet alkavat huudella totuuksia aiheesta. ”Naislaulu, akustiset kitarat ja slovarit eivät kuulu oikeaan metalliin.” ”Kyllä naisen voi lämmitellä nopsemmillakin biiseillä.” ”Thrash ’till death!”
Salmisella ei ole selviä vastauksia siihen, miksi hänkin on niin uskollisesti jaksanut pitää hevin lippua korkealla. ”Olen jostain lukenut, että ihmisen musiikillinen maku määräytyy noin 12 vuoden iässä. Monen hevifanin kohdalla se jää vain päälle. Tähän vain jotenkin kuuluu se, että siitä muodostuu elämäntapa.” Solitairen jäsenet muistelevat myös sitä, kuinka lapsuusaikoina hevi oli vanhempien vihaamaa musiikkia ja sitä kuunneltiin vastoin heidän tahtoaan. Ehkä tästä löytyykin eräs syvempi selitys. Hevikulttuurin edustamat asiat ovat muodostuneet tiiviiksi osaksi identiteettiä, kun kyseisestä musiikista pitämistä on joutunut puolustamaan lähes yhtä kauan kuin elämästään jotain muistaa.
Never Surrender Clubin taustalta löytyy kaksi pitkän linjan hevi-intoilijaa. Klubin puuhamiehet Kimmo Jaramo ja Mika Penttinen aloittivat hekin hevin kuuntelun kultaisella 80-luvulla. Musiikkilehtiä seuraavat tuntevat Jaramon nimen kymmenistä bändihaastatteluista, joita on ilmestynyt eritoten Sue-lehdessä. Miehillä oli unelma klubista, jossa soisi juuri oma lempimusiikki. Helsingissä järjestetyt Back To 80’s -illat olivat innoittamassa haaveilua. Sitten miehet saivat tilaisuuden järjestää edesmenneessä ravintola Old Schoolissa oman hevi-illan. Onnistuneen tapahtuman jälkeen hommaa haluttiin jatkaa ja Never Surrender Club oli syntynyt. Old Schoolin lopetettua siirryttiin Downtowniin. Nyt takana on yli kymmenen menestyksekästä NSC-iltaa. ”Kaikista parasta palautetta ovat ylistykset siitä, ettei olla koskaan oltu näin hyvässä paikassa. Moni on ihmeissään siitä, että pystymme toteuttamaan useimmat kappaletoivomukset.”
Vähitellen ravintola alkaa täyttyä hevikansasta. Yleisöjakautuma on varsin homogeenistä. Valtaosa lipun lunastaneista on kolmekymppisiä miehiä. Pieni selvitystyö paljastaa, että moni on tullut paikalle tietoisena Never Surrender -klubista ja siitä, mitä on luvassa. Illan mielenkiintoisin ilmestys on Solitairen vannoutunut ihailija, joka viihtyy samassa seurueessa yhtyeen kanssa. Mies ei useista pyynnöistä huolimatta kerro oikeaa nimeään vaan esittäytyy aliaksella T. Metal N. Hän on Solitairen jäsenten ystävä ja ajanut Valkeakoskelta asti pelkästään nähdäkseen keikan. Herra T:llä on päällään aito oikea hevifarkkuliivi. Nämä vaatekappaleet kuuluivat jokaisen itseään kunnioittavan hevarin asukokonaisuuteen 80-luvulla ja niitä voi yhä nähdä valtavina merinä, kun matkustaa Keski-Euroopan suurille metallifestivaaleille. Asiaan kuuluu, että liivi on täynnä yhtyeiden hihamerkkejä ja takana on iso selkälippu.
Varsinainen spektaakkeli alkaa, kun Solitaire astuu lavalle. T. Metal N ryhtyy riehumaan musiikin innoittamana kuin herätyksen kokeneena. Hän heiluttaa raivokkaasti päätään, nousee lavalle asti laulamaan lyriikoita laulajan mikrofoniin ja kehottaa muita paikallaolijoita liittymään villiin menoonsa. Mieleen nousee pakostakin speed/thrash -pioneeri Anthraxin kappale bändin alkuajoilta. ”Got my foot pinned to the floor/ You can feel the engine roar/ Got thunder in my hands/ I'm metal thrashing mad.” Myös bändin meno on liikuttavan innostunutta. Soittajatkin ovat pukeutuneet asianmukaisiin univormuihin liiveineen, niitteineen ja tiukkoine housuineen. Eräänlaisena käynnistyslaukauksena bändi hakkaa yhtä sointua ja laulaja huutaa konstailemattomasti: ”Perkele!”. Joistain pöydistä voi nähdä huvittuneita ilmeitä. Solitaire kääntää kuitenkin vajaan satapäisen yleisön puolelleen silkalla asenteella ja energialla. Yhtyeen jäsenten kasvoilta paistaa laimentamaton nautinto heidän iloitessaan jokaisesta kohotetusta nyrkistä ja huudosta, joka yleisöstä lähtee.
Kolmenkympin tietämissä olevat Tapani Nappa, Tuomas Nenonen ja Jani Mäki istuvat ikkunapöydässä oluttuoppien ääressä ja paljastuvat lapsuudentovereiksi. Judas Priest ja muut on löydetty yhdessä tuumin jo lapsena. Miehet alkavat kysyttäessä pohtia tohkeissaan hevin viehätystä. Mäen ja Nenosen kertoma tarina lapsuusvuosilta valaisee asiasta jälleen uuden puolen. ”Ala-asteikäisenä luettiin pukukoppien seinistä bändien nimiä, joita isommat pojat olivat sinne kirjoittaneet. Niissä nimissä oli jotain pelottavan kiehtovaa ja sitä halusi matkia vanhempia poikia kuuntelemalla niitä yhtyeitä”, miehet muistelevat. ”Hevissä oli jotain pahaa ja likaista. Onhan se vieläkin jollain tavalla valtavirran vastustamista, vaikkei hevi nyt enää edusta itselle mitään vakavamielistä kapinaa. Omalla kohdalla siinä on mukana tietty huumori tai hyväntuulisuus.” Kaverusten mukaan hevi ei myöskään ole niin altis muutoksille. Tanssimusiikin, popin ja muiden tyylit ovat hetkellisiä ja muuttuvia. Ne ovat kertakäyttöisiä, hevi ei.
Nikki Jääsalmi rupattelee keikan jälkeen levynpyörittäjien kanssa. Hän työskentelee itsekin musiikin parissa ja paljastuu juuri sellaiseksi ahkeraksi hevin kuluttajaksi, josta ÄKT:n tutkimus puhui. ”Ostan noin 20-30 levyä kuukaudessa. Siinä määrässä on muutakin kuin heviä, mutta se on hallitsevana.” Jääsalmi erittelee raskaan rokin suosiota sen antaman tunnelatauksen pohjalta. ”Hevi antaa voimaa. Se pitää nuorena, vaikka olisi jo perheellinen. Raskaan musiikin avulla voi kokea olevansa vapaa yhteiskunnan kahleista vaikka vain hetkellisestikin.”
Yleisön nuorempaa laitaa edustava 19-vuotias Timo Hietanen tuo esille tyylin sosiaalisen puolen. ”Metalliin liittyy tiukka yhteys fanien keskuudessa. Monesti taistellaan tietoisesti valtavirtaa vastaan ja se luo yhteisöllisyyden tunteen. Itse kuuntelen hiukan erityylistä metallia kuin Solitaire, Children of Bodom on suurin suosikkini. Silti oli mahtava riehua äskeisen keikan tahdissa.”
Samat asiat toistuvat illan aikana muissakin keskusteluissa. Hevi edustaa tiettyä vastavoimaa, vaikka sen kapinallisuus ei olisikaan haudanvakavaa. Musiikki itsessään antaa suuren energialatauksen. Never Surrender tulee Saxon-yhtyeen samannimisestä kappaleesta. Jaramolla on sille myös toisenlainen merkitys, jonka moni paikallaolijoista varmasti allekirjoittaa. ”Minulle nimi tarkoittaa enemmän sitä, ettei anna periksi ja lopeta hevin kuuntelua vanhenemisen takia. En ymmärrä, miksi sen pitäisi loppua siihen, kun on ylittänyt tietyn iän.”
Eikä se monesti lopukaan. Sen ovat huomanneet vuosien varrella lukemattomat
vanhemmatkin. Se, mitä luultiin vain murrosiän yhdeksi vaiheeksi,
jatkuu vain.
Lisätietoa:
ÄKT:n teettämä tutkimus äänitemarkkinoiden rakenteesta:
www.ifpi.fi/ajankohtaista/article.html?newsid=64
www.neversurrenderclub.tk
www.solitairemetal.com