Brownien talo – autotalli mukaan lukien – näytti täsmälleen samanlaiselta kuin silloin, kun Darien oli sieltä lähtenyt. Tosin ikkunoiden takaa loistaneet valot oli sammutettu. Hiljaisuuden rikkoi vain hiekan kirskunta DeLoreanin renkaiden alla Darienin työntäessä autoa takaisin omalle paikalleen autotalliin.

Kiskaistuaan käsijarrun takaisin päälle hän nappasi avaimet käteensä ja vei ne hölkäten oikealle paikalleen kellariin vievien portaiden alapäähän.

Päästyään takaisin ulko-ovelle hän heilautti reppunsa selkään. Vielä viimeinen vilkaisu ympärilleen – ei kai häneltä ollut jäänyt mitään? – ja seuraavassa hetkessä hän oli jo ulkona.

Ensimmäinen aavistus siitä, että nyt ei kaikki ollut niin kuin piti, sai otteen Darienista suunnilleen siinä vaiheessa, kun hän saapui tien varteen, johon oli jättänyt autonsa.

Autoa ei näkynyt missään. Hän seisahtui niille sijoilleen ja hetken ajan hänen ajatuksensa löivät tyhjää. Hämmentynyt vilkaisu kadun molempiin suuntiin kertoi, ettei hän ollut vain muistanut väärin pysäköintipaikkaansa. Katu oli täysin autio.

Sitten epävarma ajatus juolahti hänen mieleensä. Se oli omituista, mutta loppujen lopuksi loogista, eikä hän yhtäkkiä ymmärtänyt, miksei hän ollut osannut varautua siihen jo etukäteen. Jos hänellä ei kerran ole enää rauhasta päässään, niin tuskin hänellä olisi mitään syytä tulla tänne ja lainata aikakonetta – muuttaakseen tapahtuman, jota ei ollut koskaan edes tapahtunut! Ei, tässä todellisuudessa hän ei ollut koskaan tullut tänne, ja siksi hänen autonsakin oli poissa!

Tästä ajatuksesta hänen mieleensä pälkähti toinen hieman häiritsevämpi ajatus. Entäs se Darien Fawkes, joka eli tässä maailmassa, ilman huolia ja näkymättömyyttä? Oliko hän vain hävinnyt jonnekin vai oliko hän vielä täällä? Vai muuttuisiko hän jotenkin hänen toiseksi itsekseen?

Hän nosti oikean kätensä silmiensä tasalle ja katsoi sitä katulampun valoa vasten. Häntäänsä pureva käärme oli vieläkin vanhalla paikallaan, ja yhä edelleen puoliksi punaisena. Eli hän oli vieläkin oma vanha itsensä. Pelkkä tulevaisuuteen palaaminen ei siis ollut yksin riittänyt, mutta Darien ei antanut itsensä hätääntyä. Hän oli lukenut vain muutamia kuukausia aikaisemmin Scientific Americanista teorian mahdolliseen aikamatkailuun liittyvästä heijastusvaikutuksesta, jonka mukaan ajalta kestää vähän aikaa kuroa muutokset kiinni. Vai oliko heijastusvaikutus viitannut sittenkin johonkin toiseen teoriaan? Darien ei muistanut.

Mutta aikamatkustusteoriat eivät auttaisi häntä kotiin. Hän ei vain uskonut, että bussit kulkivat enää tähän aikaan keskustaan.

---

Noin tuntia myöhemmin Darien kompuroi väsyneenä asuntoonsa 7th Avenuella. Häneltä oli vienyt muutaman hetken löytää bussipysäkki, mutta, kuten hän oli arvellutkin, viimeiset bussit olivat menneet ennen puoltayötä eikä seuraavia tulisi ennen aamukuutta. Ja koska hän ei ollut erityisemmin halunnut viettää yli viittä tuntia autiolla bussipysäkillä, hän oli soittanut taksin, joka oli tullut paikalle Darienista noin puoli tuntia myöhässä eikä sitä ajanut nuori meksikolaispoika sitten edes löytänyt paikan päälle ilman Darienin ohjeita.

Haukotellen Darien työnsi avaimen lukkoon ja työnsi oven auki. Hän oli juuri heittänyt avaimet edessään olevalle pöydälle ja oli aikeissa jatkaa saman tien matkaa kohti sänkyään, kun tapahtui muutama merkillinen asia. Hän kerkesi hädin tuskin rekisteröidä kilahdusta, joka kuului lattian tasolta avainten tippuessa olemattomalle pöydälle, ennen kuin törmäsi isoon vaatenaulakkoon, jota hänellä ei tietääkseen ollut. Kirotessaan äänekkäästi ja hieroessaan vasenta olkapäätään hän kuuli yhtäkkiä ääniä huoneen toiselta laidalta ja jähmettyi niille sijoilleen.

Valot syttyivät, ja vanhahko nainen siristeli silmiään nostaessaan päätään parisängystä, jossa oli ollut nukkumassa. Hänen silmänsä rävähtivät auki ja hän päästi pelokkaan äännähdyksen nähdessään Darienin, mutta tämä ei juurikaan rekisteröinyt koko naista. Hänen huomionsa vei kokonaan naisen vierestä pystyyn ponkaissut mies, joka päästi raivokkaan karjahduksen ja lähestyi Darienia kädessään – Darien nielaisi – pesäpallomaila.

”Mitä hittoa teet asunnossamme?” mies huusi puristaen mailaansa rystyset valkoisina. Darien peruutti hermostuneena takaisin ulko-oven suuntaan.

TEIDÄN asunnossanne? Darien olisi ihmetellyt tätä perinpohjaisemminkin, ellei mailaa yhtäkkiä ylöspäin heilauttava mies olisi häirinnyt hänen ajatustenjuoksuaan. Säikähtäneenä hän hyppäsi sivuun, ja juuri ajoissa. Pesäpallomaila osui hänen takanaan olleeseen puhelinpöytään jättäen sen puiseen pintaan mahtavan lommon.

”Kuunnelkaa”, Darien yritti sanoa heikolla äänellä. ”Tulin vain väärään asuntoon…” Tulinko? Avain ainakin sopi lukkoon.

Pesäpallomaila heilahti taas, mutta onneksi mies tuntui tähtäävän yhtä huonosti kuin Darien itse saman aseen kanssa. ”Erehdyin paikasta!” hän huusi hapuillen nyt kädellään ovenkahvaa.

”Niin totta vie erehdyit!” mies huusi hänen peräänsä, mutta Darien oli jo käytävän puolella ja ravasi sydän hakaten kohti ulko-ovea.

Hän asui siis ilmeisesti nykyään jossain muualla. Ja paikalle oli muuttanut joku intohimoinen pesisfani, jolla oli hiton huono sihti. Mutta missäköhän hän itse majaili tätä nykyä?

---

Vain puolitoista tuntia myöhemmin, ja Darienin oli vihdoinkin onnistunut löytää puhelinkoppi, jossa oli vielä puhelinluettelo jäljellä – sellainen, jossa olivat aakkoset A:sta J:hinkin, eikä pelkästään loppuosaa.

”Fawkes, Fawkes…” Hän kuljetti etusormeaan alas luetteloa ja etsi – ja löysi. Luettelossa oli tasan yksi Fawkes, niin kuin tavallista, mutta mikä oli tavallista poikkeavaa oli se, että tämän Fawkesin etunimi ei suinkaan ollut Darien, vaan…

”Kevin?”

Darienin silmät laajenivat hämmästyksestä ja hänen polvensa olivat vähällä mennä veteläksi. Hetken kuluttua ällistynyt hymy levisi korvasta korvaan. Hän oli tehnyt sen – hän oli pelastanut veljensä hengen!

1811 North Oakwood. Kevin oli näköjään muuttanut pois entisestä asunnostaan.

Mutta entä hän itse? Miksei hänenkin nimeään löytynyt luettelosta? Oliko se nykyään salainen, vai oliko hän ehkä muuttanut pois San Diegosta?

Miten hän saisi sen selville?

---

Aikaisin seuraavana aamuna – innostuneena ja hämmentyneenäkin hän oli tajunnut, että aamuyö ei ehkä olisi parhainta mahdollista aikaa vierailla ex-kuolleen isoveljensä luona – Darien seisoi Kevinin talon edessä rypistäen kulmiaan. Paikka ei ollut aivan sellainen kuin mitä hän oli kuvitellut. Ensinnäkin se oli isompi, kaksikerroksinen… ihan oikea talo, ei mikään kerrostaloasunto. Ulko-ovelle johtavaa polkua reunustivat kukkapenkit molemmin puolin, vaikkakaan tähän vuodenaikaan niissä ei näkynyt kasvin kasvia.

Sydän hakaten hän alkoi harppoa pitkin tuota polkua ja soitti hermostuneena ovikelloa sättien samalla itseään pelkuruudestaan. Sehän oli vain Kevin! Kevin, joka oli sattumoisin kuollut lähes kaksi vuotta aikaisemmin… mutta kuitenkin. Hänen oma veljensä!

Mitäköhän Kevin tuumaisi, jos hän pyörtyisi heti nähdessään tämän? Ei, hän ei ollut taipuvainen pyörtyilemään…

Hänen ajatuksensa pysähtyivät kuin seinään, kun ulko-ovi vihdoin aukaistiin. Darien veti syvään henkeä ja yritti loihtia jonkinnäköisen hymyn kasvoilleen katsoessaan vihdoinkin Keviniä suoraan silmiin. Hän näytti… erilaiselta. Jotenkin rennommalta kuin tavallisesti… siis aiemmin, Darien korjasi itseään.

Hän selvitti kurkkuaan. ”Hei, Kev, mitä…?”

Hänen sanansa kuolivat hänen huuliltaan, kun Kevinin ilme rekisteröityi hänen aivoihinsa. Kaikki väri oli paennut hänen vanhemman veljensä kasvoilta ja tämä veti kiivaasti henkeä hoiperrellen samalla taaksepäin.

”Kevin, oletko kunnossa?” Darien ojensi huolestuneena kättään lähemmäs, mutta Kevin väisti nopeasti ja hänen huuliltaan karkasi vaimea ynähdys. Hetkessä hänen silmänsä kääntyivät ylöspäin ja hän rojahti taaksepäin jääden makaamaan selälleen lattialle.

Darien tuijotti silmät selällään tajuntansa menettänyttä veljeään. Mitä ihmettä?

”Kevin, kuka se oli?” Jostain talon sisältä kuului tuttu naisen ääni, ja ennen kuin Darien ehti ihmetellä asiaa, hänen Hoitajansa ilmestyi lattialla retkottavan Kevinin taakse aamutakissa. Hän päästi hämmästyneen äännähdyksen nähdessään Darienin veljen ja kumartui tämän viereen maahan.

”Hän on tajuton. Mitä tapahtui?”

Darien tuijotti. ”Öh, en tiedä… Hän vain, öö, yhtäkkiä pyörtyi.”

Claire rypisti otsaansa ja kumartui lähemmäs Keviniä. ”Omituista. Ei hän tapaa pyörtyillä… Autatko minua kantamaan hänet sohvalle?”

Darien nyökkäsi ääneti ja tarttui sitten Keviniä kainaloiden alta Clairen nostaessa miestä jaloista. Veljensä käsivarsillaan hän seurasi Clairea sisemmälle asuntoon, kunnes he laskivat tämän alas Darienista kalliin näköiselle vaalealle sohvalle.

”Kevin?” Claire sanoi hiljaa ja istui Kevinin viereen sohvalle. ”Kulta? Kuuletko minua?”

Kulta? Darienin ajatukset juoksivat täysillä ja hän joutui lopulta ravistamaan päätään saadakseen edes yhdestä järkeväntuntuisesta ajatuksesta kiinni.

”Öh… Claire?” hän mumisi epävarmasti. Hän olisi kysynyt naiselta, miksikä tämä oli juuri kutsunut hänen veljeään – mistä lähtien Claire ja Kevin olivat edes tunteneet toisensa? – mutta hämmästynyt ilme toisen kasvoilla vaiensi hänet.

”Anteeksi?” Claire nosti kulmakarvojaan. ”Tunnenko minä sinut?”

Clairen hymyillessä hämmentyneesti Darien sätti jälleen itseään. Tietenkään Claire ei tuntenut häntä nyt, kun hänellä ei ollut enää rauhasta, mitä hän oli oikein ajatellut? Ja nyt nainen ilmiselvästi yritti kaivella muistiaan sen suhteen, että missä he olivat voineet tavata aiemmin.

”Äh, ei, anteeksi…” Darien ravisti päätään ja hymyili nolostuneena. ”Minun olisi pitänyt esitellä itseni. Olen Darien, Kevinin veli.”

Hänen teki mieli nauraa ääneen. Oli niin omituista esitellä itsensä henkilölle, jonka oli tuntenut hyvin jo yli vuoden.

Pieni epävarma hymy, joka oli karehtinut Clairen kasvoilla, hävisi siinä silmänräpäyksessä ja nainen veti takaisin kätensä, jolla oli ollut tarttumaisillaan Darienin ojennettuun käteen. ”Mitä sinä tahdot?” hän kysyi, ja Darien värähti kuullessaan äänen kylmyyden. Mitä hän oli oikein tehnyt ansaitakseen yhtäkkiä tällaisen reaktion?

”No…” Nielaus. ”Tulin vain katsomaan, mitä isoveljelleni kuuluu”, hän selitti hermostuneena.

”On joillain ihmisillä otsaa!” Claire sihahti.

”Anteeksi?”

”Mieheni veli on ollut kuolleena jo melkein vuoden. Tämä oli todella huono vitsi. En tiedä, mitä sinä oikein ajat takaa tällä, mutta olisitko ystävällinen ja lähtisit täältä ja vauhdilla ennen kuin…” Mitä ikinä Claire sitten sanoikin, Darien ei kuullut. Hämmästys siitä, että Claire oli naimisissa Kevinin kanssa jäi erittäin lyhytaikaiseksi lauseen loppuosankin upotessa hänen tajuntaansa, ja hänen sydämensä jätti yhden lyönnin väliin, kun tilanteen koko merkitys valkeni hänelle. Hän oli kuollut. Hetken ajan hän tunsi suurta halua seurata Keviniä tiedottomuuden tilaan.

”Kuolleena?” hän kysyi turtana.

”Niin, kuolleena!” Claire tiuskaisi. ”Ja nyt lähde vetämään kodistani!”

Darien tuijotti hetken raivoissaan olevaa Hoitajaansa sanattomana ja kääntyi sitten mieli myllertäen takaisin ulko-ovelle. Toinen paikka, jossa hän käy takaisintulonsa jälkeen, ja toinen paikka, josta hän saa vihaiset lähtöpassit.

Mutta miten hän voi olla kuollut? hän mietti, ja hänen vatsanpohjaansa kouraisi epämiellyttävästi. Mitä sellaista hän oli tehnyt, että se olisi johtanut tällaiseen lopputulokseen?

No, itse asiassa hän oli tehnyt paljonkin asioita, joiden oli tiennyt vaikuttavan nykyisyyteen hyvinkin dramaattisesti – mutta niiden muutosten oli tarkoitus olla positiivisia. Ei hän ollut tarkoittanut tappaa itseään!

Miten hän ei sitten itsekin ollut jo kuollut? Vai eikö hän muuttuisi ollenkaan tämän todellisuuden itsekseen? Hän vilkaisi jälleen käärmetatuointiaan ja huokasi raskaasti. Ilmeisesti ei, ja molempi pahempi! Nyt hän tarvitsisi pian vasta-ainetta, mutta Claire ei mitä ilmeisimmin olisi halukas auttamaan häntä siinä asiassa.

---

Darien kiitti onneaan siitä, että oli lauantai. Toimisto oli suljettu, mutta sinne sisään murtautuminen ei ollut temppu eikä mikään näkymättömältä entiseltä murtovarkaalta. Ei ainakaan, jos kyseinen mies sattui vielä omistamaan toimivan kulkukortin.

Elohopean turvin Darien kiirehti kohti alimmassa kerroksessa sijaitsevaa labraa, jonka jääkaapissa tiesi Clairen säilyttävän vasta-ainetta. Hän tiesi, että näkymättömäksi muuttuminen ainoastaan pahentaisi hänen tilannettaan entisestään, mutta hän ei halunnut ottaa sitä riskiä, että joku näkisi hänet. Ei nyt, kun hän ei ollut enää täällä töissä.

Laboratorion ovi päästi tutun suhahduksen ja Darien astui sisälle muuttuen välittömästi oven sulkeuduttua jälleen näkyväksi. Hän suuntasi suoraa tietä jääkaapille toivoen hartaasti löytävänsä sen sisältä koeputkia täynnä haaleansinistä nestettä, mutta hän joutui pettymään karvaasti. Jääkaapista ei löytynyt muuta kuin vesipullo ja jonkinlainen pahvirasia, joka luultavasti sisälsi grilliruokaa. Ei jälkeäkään vasta-aineesta.

Erittäin epämiellyttävä tunne valtasi Darienin vatsanpohjan ja uhkasi muuttua kaikki muut tunteet alleen hukuttavaksi paniikiksi. Juuri näin. Jotain tällaista hän oli syvällä sisimmässään pelännyt, sillä hän oli tiennyt, vaikkei ollutkaan suostunut ajattelemaan sitä… Vasta-ainetta ei ollut olemassa. Se oli ainoastaan loogista, jos kerran ei ollut olemassa Elohopeahulluuttakaan. Siitä hän oli huolehtinut korkeimman omakätisesti varmistaessaan menneisyydessä ollessaan, että Arnaud joutuisi vankilaan ja Kevin jäisi eloon.

Kukapa olisi arvannut, että se olisi johtanut hänen tällaiseen pinteeseen? Hän lysähti istumaan Clairen hoitotuolille, jossa muisti istuneensa vasta aiemmin edellisenä päivänä, ja hengähti syvään. Asiat eivät olleet kovin hyvin, eikä edes positiivinen ihminen olisi voinut väittää vastaan.

Hänen silmänsä osuivat työpöydällä olevaan kehystettyyn valokuvaan, jossa Claire ja Kevin virnistelivät leveästi hääpuvuissaan. Hän nousi ylös ja meni lähemmäs tarkastellakseen sitä. Ilmeisesti häitä oli vietetty hänen kuolemansa jälkeen, koska Claire ei ollut tunnistanut häntä. Tai sitten hän ei jostain hänelle tuntemattomasta syystä ollut ollut häissä paikalla.

Hän laski kuvan ja antoi katseensa kiertää ympäri huonetta etsien niitä lisää, mutta ei nähnyt ainuttakaan. Hääkuva oli ainut valokuva koko huoneessa. Darien ihmetteli ohimennen, mitä muille kuville oli tapahtunut, ja sai sitten päähänsä hämmästellä sitäkin, että Claire ylipäätään työskenteli täällä. Mikähän muu kuin Darien itse oli saanut naisen siirtymään tänne puolustusministeriöstä?

Yhä asiaa ihmetellen Darien poistui laboratoriosta antaen Elohopean valua jälleen päälleen astuessaan ulos. Välittömästi oven toisella puolella häntä odotti yllätys. Erittäin suuri yllätys. Hänen Elohopean harmaaksi muuttamassa näkökentässään näkyi jotain tavallista poikkeavaa, jotain… sinisen sävyistä. Ihmisen hahmossa. Darien oli nähnyt tämän tarpeeksi monta kertaa ennenkin tajutakseen, mitä se tarkoitti, ja muutaman sekavan hetken hän ajatteli katselevansa näkymätöntä Arnaud’ta. Mutta miten se voisi olla mahdollista? Kun hänen pystyi jälleen ajattelemaan loogisesti, hän ymmärsi, että tämä henkilö oli muutenkin liian lyhyt ollakseen hänen tuntemansa sveitsiläinen terroristi.

”Paikallasi”, hahmo murahti hänelle, Darienin aivot löivät jälleen hetken tyhjää. Hän tunnisti tuon äänen.

”Hobbes!” hän huudahti ällistyneenä, säikähtäneenä ja myös hieman peloissaan ja muuttui jälleen näkyväksi.

Nyt hän katsoi tyhjältä vaikuttavaa käytävään ja kuuli hetken päästä partnerinsa huutavan jostain hänen edestään tarpeettoman kovalla äänellä: ”Fawkes! Oletko siellä?”

Hämmentyneet ajatukset risteilivät Darienin päässä Hobbesinkin muuttuessa jälleen näkyväksi, ja ne saivat vain lisää potkua miehen seuraavasta kysymyksestä: ”Kuka sinä olet?”

Täh? Darien ei ymmärtänyt yhtään mitään. ”Etkö sinä tunne minua?” Siis, tietenkään Hobbesin ei kuuluisi tuntea häntä, eihän siinä olisi mitään järkeä… mutta miksi hän oli huutanut Fawkesia? Ja mitä sinulla on päässäsi? hän lisäsi ajatuksissaan tuijottaessaan Hobbesin aikaisemmin kaljua päälakea, jossa kasvoi nyt melkoisen tuuhea tumma hiuspehko.

Hobbes silmäili häntä epäluuloisesti. ”En. Pitäisikö tuntea? Kuka sinä olet?”

Darien mietti kuumeisesti, mitä sanoisi. Tunsikohan Hobbes Kevinin? Olihan hänen työtoverinsa sentään naimisissa hänen kanssaan… ”Öö… minä olen Kevinin opiskelukaveri.”

Hobbes ei näyttänyt lainkaan vakuuttuneelta. Darien ei voinut lakata tuijottamasta hänen tukkaansa. ”Ja mitä sinä teit hänen labrassaan?”

Hänen labrassaan? Kevinin labrassa? ”No, minä etsin häntä… Kävin hänen kotonaan, ja Claire sanoi, että hän oli tullut tänne, joten…”

”Ja miten sinä pääsit sisään?” Hobbes tiukkasi ja jatkoi jäämättä odottamaan vastausta: ”Mistä sinä tiesit minun nimeni? Ja ennen kaikkea, miten sinä voit muuttua näkymättömäksi?”

Darien raapi korvallistaan. Miksi Hobbesin piti kysellä noin paljon? Hänellä oli itsellään paljon enemmän kyseltävää. Kuten esimerkiksi mitä Hobbes ylipäätään teki työpaikallaan lauantaina, miten hän voi itse muuttua näkymättömäksi – tähän hän halusi kaikkein kipeimmin vastauksen – ja miksi Kevin oli täällä töissä?

Ai niin, Hobbes odotti vastaustaan. ”Minä… autoin, tuota, Keviniä hänen… hänen tutkimuksissaan, ja hän kokeili rauhastaan minuun kun tarjouduin…” Sisimmässään Darien huusi itseään lopettamaan tämän sepustuksen. ”Siis, ennen Simon Colea.”

Hobbes risti käsivartensa. ”Ettäkö Fawkes olisi saanut rauhasesta toimivan jo ennen Simon Colea, mutta halusi sitten vaan testailla sitä vielä muillakin? Uskottava selitys.”

Darienistakin se oli tuntunut hyvin epäuskottavalta. ”Miten sinä tunnet Kevinin?” hän kysyi kepeästi yrittäen epätoivoisesti muuttaa puheenaihetta.

”Hän on minun lääkärini.”

”Siis… sama kuin Hoitaja?”

”Niin.”

”Entä Claire?”

Hobbes näytti hämmästyneeltä. ”Mitä hänestä?”

”No… ei mitään.” Hobbesilla on rauhanen ja Kevin on hänen Hoitajansa! Darienia huimasi.

”Okei, eiköhän tässä olla vaihdeltu kuulumisia jo tarpeeksi pitkään”, Hobbes sanoi lopulta ja katsoi Darienia arvioivasti. ”Mitä sinä oikeasti tahdot täältä? Kuulutko Chrysalikseen?”

Ilmeisesti jotkut asiat eivät muuttuneet ikinä.

”En!”

Hobbes hymyili huumorintajuttomasti. ”Ja miten sinä, Fawkesin koulukaveri, ylipäätään tietäisit mitään Chrysaliksesta?”

Darien nielaisi ja etsi taas jostain aivojensa sopukoista uskottavan kuuloista selitystä. Hetken kestäneen odottavan hiljaisuuden jälkeen Hobbes naurahti ja veti aseensa vyötäröltään suunnaten sen kohti Darienia. ”Sitähän minäkin.”

”Hobbes, odota!” Darien huudahti perääntyessään automaattisesti.

”Ja mistä sinä tiedät minun nimeni, Fawkesin koulukaveri?”

”Minä… äh, hyvä on!” Darien huusi vihaisesti. ”Itsepähän halusit tietää… Minä tulen tulevaisuudesta.” Hän oli hetken hiljaa ja mietti sanojaan posket kuumottaen. ”Ei, kun siis… menneisyydestä? Tai siis tästä ajasta itse asiassa, mutta kävin menneisyydessä, ja nyt täällä tapahtuu jotain todella outoa. Niin että itse asiassa tulen rinnakkaisesta todellisuudesta, jossa sinä, Hobbes, olet minun työkaverini etkä voi muuttua näkymättömäksi, mutta minä voin, enkä minä ole kuollut, mutta Kevin on, ja Arnaud ei ole vankilassa.”

Hobbes laski asettaan epäröivästi ja rypisti kulmiaan. ”Oletko sinä ihan kunnossa? Haluatko, että soitan jollekin? Tarvitsetko apua?”

Darien näki hetkessä tilaisuutensa tulleen ja suuntasi kovan iskun kohti Hobbesin asekättä miettien välittömästi tämän jälkeen, oliko tullut juuri allekirjoittaneeksi oman kuolemantuomionsa. Niin kuin hänen ystävänsä itse tapasi usein kehuskella, Bobby Hobbesia ei yllätetty noin vain, eikä hullukaan halunnut tieten tahtoen joutua hänen vihansa vastaanottavaan päähän.

Darien kiirehti kohti ulko-ovea Hobbesin sadatellessa ja tavoitellessa asettaan lattialta, mihin se oli lentänyt. Kun hän oli varma siitä, että toinen mies oli turvallisen etäisyyden päässä, hän huusi olkapäänsä yli: ”Minua voi auttaa vain yksi mies!”

---

”Doc, mitä jos sinä menisit auttamaan Claraa pöydän kattamisessa ja minä puhuisin Vernen kanssa?”

Martyn äänensävy oli yhtä epävarma kuin hänen katseensakin. Doc katsoi häntä ja haroi valkoista tukkaansa purren alahuultaan. ”Arvostan kyllä apuasi, Marty, ja tiedän, että pyysin sinua puhumaan Vernelle, mutta tämä on meidän perheemme välistä, eikä…”

”Mikä ihme tässä on muka ongelmana?” Verne huudahti kärsimättömänä nojatuolista katsoen vuoroin isäänsä, vuoroin heidän vanhaa perhetuttavaansa. ”Aivan niin kuin olisin tehnyt jotain kamalaa, vaikka ainoastaan kysyin, saisinko käyttää DeLoreania, enkä edes sittenkään tehnyt mitään kun sinä kielsit!”

”Aivan, sinä hyväksyit kiltisti ja mukisematta tappiosi etkä käyttäytynyt tippaakaan lapsellisesti…” kuului jostain sohvan nurkasta päin. Verne katsoi ärtyneenä vanhempaa veljeään, joka oli jälleen kerran tapansa mukaan hautautunut kirjan taakse niin, että hänestä näkyi vain vähän otsaa ja tummaa tukkaa.

”Ole hiljaa, Jules.”

”Ei, ole sinä hiljaa.”

”Jules, olisitko kiltti ja menisit auttamaan äitiäsi keittiöön sillä aikaa kun minä puhun veljesi kanssa?” Doc pyysi keskeyttäen tieten tahtoen sanaharkan, jonka tiesi tekevän tuloa.

Huolimatta isänsä kireästä äänensävystä tämän mainitessa heidän keskustelunsa, Verne ei voinut olla virnistämättä Julesin loukkaantuneelle ilmeelle.

Vanhempi veljeksistä laski kirjansa ja katsoi Docia pettyneen näköisenä. ”Mutta… Isä, en minä ole tehnyt mitään! Miksi minun pitää mennä, vaikka Verne…”

”Jules.” Docin ääni oli varoittava. ”Nyt.”

Jules paukautti kirjansa sohvapöydälle ja nousi ylös samaan aikaan, kun ovikello soi. Sanaakaan sanomatta hän käveli suoraan eteiseen ja ulko-ovelle.

Muutaman hetken päästä hän tuli takaisin olohuoneeseen. ”Isä, siellä on joku mies, joka haluaa puhua kanssasi.”

Doc rypisti kulmiaan hieman hämmästyneenä. Hän ei ollut odottanut seuraa. ”Antoiko hän nimeään?”

Jules pudisti päätään ennen kuin lampsi keittiöön, ja Doc suunnisti itse eteiseen Verne kannoillaan.

Oven takana seisoi noin kolmissakymmenissä oleva pitkä mies, jonka kasvoja vääristi juuri tuolla hetkellä villi ilme, joka oli jonkinlainen erikoinen sekoitus pakokauhua ja ahdistusta. ”Herra Brown?” mies kysyi matalalla äänellä.

Doc nyökkäsi. ”Voinko olla jotenkin avuksi?”

Vieras naurahti väkinäisesti vastatessaan. ”Toivon todellakin niin.”

”Anteeksi, mutta kuka…?”

”Ai, ei, minä pyydän anteeksi… Darien Fawkes.” Mies ojensi oikean kätensä ja Doc tarttui siihen. ”Minä varastin teidän aikakoneenne, ja nyt tarvitsen apuanne.”


5. luku