No, asia on niin että siskoni on harrastanut koiria toista kymmentä vuotta, ja meidän talossa on ollut jos jonkinmoista karvapalloa. On ollut sakemannia, isoa ja pientä snautseria, afgaania, pystykorvaa ja ties mitä, joten kokemusta eläimistä kyllä löytyy. Myyn tullessa taloon meillä oli myös toinen koira, kääpiösnautseri Minni, joka oli ollut muutamia vuosia yksin.
Uuden koiran hankinnan piti olla minulle yllätys, mutta erinäisten sähellysten myötä minulle selvisi että meille oli tulossa pentu. Sovittuna päivänä sisko sitten lähti noutamaan pentua, ja olin tietysti jokseenkin jännittynyt. Itse en tietenkään saanut lähteä mukaan, jotta pienimmätkin yllätyksen rippeet voitaisi säilyttää.Istuskelin kotosalla ystävättäreni kanssa, ja jossain vaiheessa puhelin soi. Siskoni soitti minulle ja ilmoitti ettei koira jota hän oli käynyt katsomassa "ollut ihan sopiva". Minua hieman epäilytti tämä, ja siskoni saapuessa pihaan autosta nostettiin ulos myös syötävän suloinen pieni karvapallo! Minua oli huiputettu uskomaan ettei mitään pentua olekaan, mutta pentu oli, ja se oli minun oma!
En ollut varmaan ikinä nähnyt mitään yhtä ihmeellistä. Pentu oli niin pieni ettei se pystynyt kävelemään rappusia, hyvä jos patjalle olisi kyennyt nousemaan, ja voi kuinka pörröinen se oli! Pentu näytti enemmän pieneltä, pehmeältä nallekarhulta kun koiralta. Myyn saavuttua oli tietysti saatava Minni tottumaan uuteen tulokkaaseen. Tämä jännitti varmaan kaikkia perheenjäseniä, sillä Minni osasi olla todella äksy muita koiria kohtaan. Kaikkien onneksi Minnille sattui juuri Myyn saapumispäivänä olemaan juoksuaika, ja snautseri oli sangen iloinen saadessaan uuden kaverin.
