Pihtarit

Minttu Hapuli
Jokainen on kuullut tarinan kamalasta pihtarivaimosta, joka ei ikinä anna. Vaikka mies mitä tekisi. Aina vain on päänsärkyä tai äijä häädetään käpälöimästä kovin ottein milloin milläkin syyllä. Valitettavasti tällä tarinalla on totuuden siemenensä, vaikkakaan urbaani pihtarivaimo ei ole viisikymppinen justiina vaan hehkeä nuori nainen. Jota ei vain seksi kiinnosta enää alkutaipaleen jälkeen. Jolle ei tule mieleen, että parisuhde ja avioliitto tarkoittavat sitä, että vaikka ei aina itseä huvita, toista voisi silti huvittaa. Rakastamansa ihmisen puutteesta on vastuussa, vaikka itseä ei panetakaan.

Kukaan ei koskaan silti kerro tarinoita kamalasta pihtarimiehestä, joka ei ikinä anna. Miehet kertovat aina tarinoita siitä, kuinka antaisivat aina ja joka kerran, kuinka haluaisivat koko ajan ja kuinka vain pihtarinaiset estävät heidän kyltymättömän seksuaalisuutensa toteutumat. Näitä tarinoita kuullessa ihmetyttää, mistä ihmeestä ne kohtaamani ja muidenkin naisten kohtaamat pihtarimiehet sitten tulevat. Niitä nimittäin on olemassa, eikä nyt puhuta pelkästä yksittäistapauksesta. Olipa pihtaaja mies tai nainen, tilanteessa on kuitenkin puutteeseen jätetyn kannalta yhtäläisyyksiä.

Miten voi tuntea olevansa haluttu, jos kumppani ei halua? Miten voi tuntea olevansa Mies tai Nainen, jos toinen ei sitä mieheyttä tai naiseutta halua tai siedä lähellään? Pihtaaja kieltää tavallaan itsensä lisäksi toiselta seksuaalisen ja sukupuolisen olemisen tason. Kun elin pihtarimiehen kanssa, olo oli ristiriitainen: halusin olla sitoutunut lupaukseni pitäen toiseen, mutta luulin sitoumukseen kuuluvan seksinkin. En sitoutunut yhteen ihmiseen elääkseni jatkuvassa seksin- (ja mikä pahinta!) ja läheisyydenpuutteessa.

Jatkuva torjutuksi tuleminen oli nöyryyttävää. Aloin loppujenlopuksi tuntea häpeää siitä, että halusin. En tuntenut itseäni enää naiseksi, koska en tullut kohdelluksi naisena. Pihtarimies käytti seksin lopettamista neuvotteluaseena, sillä seksihanahan meni kiinni, jos en ollut samaa mieltä tai jos ilmaisin ikäviä mielipiteitä. Jos tuli tiukka neuvottelu, hivutussotaa käytiin poistamalla repertuaarista myös hellyys ja kosketus. Viiden viikon jälkeen olin valmis olemaan samaa mieltä, höynä kun olin.

Siinä sitten eleltiin sitoutuneena suhteeseen, jatkuvassa puutteessa ja haikeasti muiden miesten perään katsellen, samalla tuntien syyllisyyttä ajatuksen tasolla tapahtuvista jatkuvista 'uskottomuuksista'. Kun kuukausitolkulla herää vetävän partnerin vierestä tietäen, että ei kumminkaan sitä saa, alkaa tumputuksen yhteydessä herätä kysymys, miten se oma elämä nyt sitten poikkeaa yksinelämisestä. Aivan, ei mitenkään paitsi että joku ei ole jatkuvasti härnäämässä kunnes torjuu.

Miehet kyllä pitävät suurta ääntä siitä, että antavat aina ja ovat kuin partiolaiset hetivalmiita jokakerta. Todellisuus vain on usein toinen. Miestä kun voi nimittäin ruveta ahdistamaan se tosiasia, että nainen haluaakin ehkäpä enemmän ja useammin. Mies ei saakaan olla viriili kukko passiivisten pimujen tunkiolla, vaan joutuukin tilanteeseen, jossa itsellä ei seiso. Tässä tuleekin tärkeä kohta: mitä sitten vaikka ei seisokaan? Mistä lähtien seksi on ollut peniksen seisomisesta riippuvaista? Miehet tuntuvat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta unohtaneen täysin, että seksiä voi olla vaikka ei seisokaan. Sillä kädet ja suu löytynevät jokaiselta. Miehet tuntuvat myös unohtaneen sen, että nainen ei uuvu yhteen orgasmiin. Eikö olisi miehestäkin surullista, jos hän keskimäärin kykenisi yhdellä sessiolla laukeamaan kymmenesti ja nainen lopettaisi aina keskimäärin ensimmäisen jälkeen?

Naistenlehdet pullistelevat vinkkejä miehille siitä, mitä kaikkea naisille voisi tehdä nautinnon lisäämiseksi. Esivirittelyä, esileikkiä, hellimistä, höpötystä, kynttilänvaloa, kehuja, hierontaa, klitorishyväilyä, sitäsuntätä, huomaavaisuutta, jälkivirittelyä ja jälkileikkejä. Jep, homma hanskassa mutta kuinka moni _nainen_ näkee samanlaista vaivaa miehensä eteen? Kuinka moni nainen odottaa miehen tekevän aloitteen, vievän asiaa eteenpäin taiten ja varoen esileikeistä hurmaavaan yhdyntään ja hellään jälkilämmittelyyn, ja itse makaa lähes passiivisena, mitä nyt vähän hipaisee miehen selkää ja joskus rohkeuksissaan penistä? Kuinka moni nainen tekee aloitteita, viettelee, pukeutuu hemaiseviin alusasuihin, hellii, kehuu, hieroo ja hoivaa miestään kunnon poskiotoin tai erikoisin asennoin?

Enemmän sääntö kuin poikkeus tuntuu olevan se, että pidetään pää kiinni, ei kerrota eikä puhuta ja hoidetaan asia vähimmällä mahdollisella vaivalla, mitä nyt sitten huudellaan jälkikäteen kuinka huono _toinen_ oli sängyssä ja kuinka _toinen_ pihtaa jatkuvasti. Seksi koetaan pakollisena pahana tai pussien tyhjentämisenä, joskus kivana tapana tulla raskaaksi tai vaihteluna runkkaamiselle, mutta missä on seksin ja rakastelun kauneus, se puhdas viehtymys eroottiseen, nautiskelu ja vilpitön halu? Jossa tehdään kaikki siksi, että toisella olisi mahdollisimman hyvä olla, siinä sivussa itse nauttien? Jossa otetaan toinen huomioon, puetaan se pitsiunelma päälle vaikkei itse siitä niin riemua repisikään, suhtaudutaan toisen kehoon kuin kauniiseen veistokseen jota kosketella ja hyväillä vailla kiirettä?

Parisuhde ja avioliitto on mielestäni sitoumus, jossa toisesta sitoudutaan pitämään huolta. Myös seksuaalisesti. Tätä puolta ei pappi valaise alttarilla, ja sitten ihmetellään vieraissajuoksemisen ja erojen määrää kristillisellä hämmästyksellä. Jokainen voi tykönään pohtia, kuinka suuri immuniteetti vieraita viettelyksiä kohtaan on ihmisellä, joka on saanut eilen puolisoltaan kunnon kehuryöpyn poskiotolla/nuolennalla versus ihmisellä, joka on kuukauden maannut puolisonsa vieressä vonkaamassa.

Ja vaikka ei itseä huvittaisi, ei yhtään, ja olisi kuolemanväsynyt, voi yhä pitää vaikka toista sylissä, kun toinen hoitaa itse itsensä. Rakastaminen on joskus hyvin pienitöinen ja raadollinen asia.