Joku yksinvaltias voi päättää, mitä seiniin kaupungilla kirjoitetaan ja maalataan. Irakin diktaattori Saddam määrää, että hänen kasvonsa maalataan seiniin. Se on varmasti poliittista taidetta; ehkä sitä voisi sanoa arabivallankumoukselliseksi taiteeksi, jos tuntisi sympatioita häntä kohtaan, mutta kun en satu tuntemaan. Kävelen ylitsesi
En minä voi määrätä mitä seinille piirretään, kirjoitaan ja maalataan, voi määrätä yhtään siitäkään, mitä Helsingin kulttuuriosastoon painetaan. Mutta tämmöisellä keskustelupalstalla saan Teidän kanssanne vapaasti pohtia, mikä kuuluu kulttuuriin ja mikä ei, mikä on runoutta tai kuvataidetta ja mikä ei.
Wraitterit sanovat itseään kirjoittajiksi. He sutaisevat nimmarinsa eli taginsa minne ehtivät. Mikä heidän viestinsä on? Kilroy kävi täällä? Olen olemassa. Tämä kirjoitus vahvistaa, että olen. Minä olen esimerkiksi nimimerkki tag. Kirjoitan siihen, mitä tarkoittaa, jos toistan seinissä, ikkunoissa, kaikkialla tätä sanaa tag. En kirjoita sanaa vapaus, se olisi liian mahtavaa.
Jos kirjoitan sata kertaa raitiovaunun niskatukeen eri puolilla kaupunkia nimeni tag - se on minun uusi nimeni, minun uusi henkilöllisyyteni - levitän viestiä, että olen olemassa, minua ei ole voitu estää. Vaikka en omista mitään muuta maata kuin mitä on kynsieni alla, minulla on tussikynä, jonka kävin pöllimässä. Minä kirjoitan nimeäni, minä etsin kasvojani, sormiani, kuin Gunnar Björling. Minä sangen vähän välitän teidän järjestyksestänne.
Teidän järjestyksenne minä tunnen koulun riveihin järjestäytymisestä. Minä en järjestäydy teidän puolueenne riveihin. Minusta ei ole tiileksi siihen vihan muuriin, jota te rakennatte, jolla te suojelette omaa viehätysvoimaanne, valtaanne ja turvaatte jokapäiväisen wienerinne ja kaljanne.
Tämmöinen vallankumouksellinen minä olen. Minä en omista mitään, minä olen alaikäinen, minä en ole täysi-ikäinen hallitsemaan omaisuutta. Minulla ei ole muuta kuin tämä tussikynä, oma pää on minun ainoa pääoma, ja minulla on nopeat silmät ja jalat.
Minulla ei ole maata. Minä en tunne omakseni mitään, minkä keskellä kuljen. Olen irti. Mutta minä merkkaan tämän alueeni, joka olen.
Olenko tulkinnut oikein tämän wraitterin kirjoituksen? En tiedä.
Teidän mielestänne on monenlaista, onnistunutta ja epäonnistunutta graffitia. Teidän mielestänne Lasipalatsin seinän töhryt eivät onnistuneet parantamaan kaupunkimiljöötä.
Haluaisitte taiteen statuksen osalle graffiteista. Oletteko ajatellut ollenkaan asian käytännöllistä puolta? Kirjoituksistanne päättelette, että haluaisitte pidentää graffitti-teosten elinkaarta. Niihin ovat tekijät liittäneet aina semmoisen katoavaisuuden ajatuksen, että ne ehkä häviävät huomenna. Nyt se vietäisiin heiltä pois. Lähdetäänpä siitä, että haluaisitte julistaa suojelukohteeksi jonkun etevän kansantaiteilijan saavutuksen. Pitäisikö siitä sopia tekijä kanssa? Kuka sopisi? Mistä tekijä löydettäisiin? Kuka tämän organisoisi? Oletteko itse valmis muodostaamaan raadin, joka päättää, mikä on poliittisesti hyvää graffitia, mikä huonoa? Mikään ainakaan rekisteröity puoluehan ei Suomessa ole graffiteja ottanut ajaakseen. Minun tietääkseni. Missä mielessä graffiti on poliittista taidetta, jos juuri kukaan poliitikko ei sitä ymmärrä?
Teidän kirjoituksenne herättää minussa paljon kysymyksiä, itse asiassa enemmän kuin se antaa vastauksia. Jos suostuisitte hiukan vastaamaan, niin voisimme sanoa, että keskustelu etenee. Tähän asti ainakin minä olen pysynyt täysin poterossani ja odottanut, milloin seuraava bombaaja osuu rakkaan kioskini seinustalle sitä töhrimään. Hänen pommejaan vastaan meillä ei ole mitään suojaa. Miten tämän kioskin omistaja saisi teidän suojelemaltanne poliittiselta toiminnalta erityistä suojelua? Pitäisikö siitä jonnekin maksaa?
VK 1999
Tämä kommentti on imuroitu laajemmasta graffitikeskustelusta. (Otsikointi on toimituksen.)
