Minulla ei koskaan ole ollut ystäviä. Silillä oli niitä paljonkin, mutta minä ainoastaan tunsin pari tyyppiä vähän paremmin. Toisaalta Silin ystävät olivat minunkin ystäviäni. He vain olivat sen verran vanhempia, kuin minä, joten en oikein osannut olla heidän seurassaan. En oikeastaan kaivannut ystäviä ennen Silin kuolemaa. Sil oli ainoa ystävä jonka tarvitsin. Hän auttoi minua kun tarvitsin sitä ja lohdutti kun olin masentunut. Hän opetti minua selviämään elämässä, vaikka olin niin nuori. Olin hänen kuollessaan 13. En oikeastaan tahtoisi puhua siitä paljoa. Hän kuitenkin testamenttasi kaiken vähäisen omaisuutensa minulle. Sain jäädä hänen asuntoonsa, mutta se oli outoa. Huoneet olivat tyhjiä ilman Siliä. En enää aamuisin herätessäni kuullut hänen laittavan aamupalaa, en enää nähnyt hänen hymyilevän, ei hän enää kertonut pieniä viisauksiaan, enkä edes voinut kysyä miksi.
Ei mennyt kauaa, kun viranoimaiset olivat perässäni. kaikki alkoi, kun yhtenä iltapäivänä kuulin ovikellon soivan. Olin sillä hetkellä hyvin nälkäinen, koska ruoka oli taas lopussa. Menin avaamaan ja oven takana seisoi mustiin pukeutunut nainen. En muista paljoa mitä hän sanoi. Hän kuitenkin tuli sisälle ja ilmoitti etten voi enää asua siinä asunnossa, koska minulla ei ole huoltajaa. Sekä että minun pitäisi saada uusi nimi. Siinä vaiheessa minä väitin vastaan ja hän suuttui. Hän lähti kopisten ja ilmoitti palaavansa. Minä läimäytin oven kiinni hänen jälkeensä ja toivoin etten olisi sitä koskaan avannutkaan. En kuitenkaan hukannut aikaani, vaan pakkasin jäljellä olevat ruokatavarat sekä jotain vaatteita muovipussiin ja häivyin. Minä tiesin minne ne aikoivat minut pistää. Sil oli kertonut minulle orpokodeista, laitoksista joinne pistetään vanhemmattomat lapset. Minä en tahtonut laitokseen. Kiertelin koko loppupäivän kaupungin laitamia, kunnes löysin sopivan paikan jäädä. Suljetun kiinalaisenravintolan takaoven portaiden alla oli hyvin tilaa. Ja vaikka olin uupunut kävelystä, raahasin jotain roskiksia uuden "asuntoni" seiniksi. Maa oli kovaa, mutta oli aikaisemminkin nukkunut öitäni ulkona. Otin takkini peitoksi ja kyyristyin portaiden alle seinää vasten. Siitä lähtien olen saanut pakoilla virkavaltaa todenteolla. Vielä enemmän sen jälkeen, kun aloitin varastelun. Silin asunnolla en käy enää, koska ne ovat vaihtaneet lukon, enkä pääse sisälle. En tunne lakeja, joten en tiedä onko asunto enää edes minun.
Ihmettelen edelleenkin, miten selvisin ne pari ensimmäistä vuotta ilman Siliä. Tietysti Silin ystävät auttoivat minua minkä pystyivät, mutta kenenkään elämäntilanne ei olisi kestänyt uutta suuta ruokittavaksi. Useimmilla ei ollut edes kunnollista asuntoa. Minä puolestani asustelin portaiden alla ja yritin tehdä oloni mukavaksi. Ruokani löysin roskiksista, sain ihmisiltä tai varastin. Kuten mainitsin, jälkimmäinen aiheutti minulle ongelmia. Olen jopa viettänyt öitä putkassa. Ja aina sen jälkeen ne pistivät minut orpokotiin. En sietänyt siellä kahta yötä kauempaa. Kaikki siellä tuntuu niin hullulta. Hoitajat hymyilevät tekopirteästi ja lässyttävät ja apaattiset lapset leikkivät halpis leluilla. Karkasin sieltä heti kun sain tilaisuuden. Olihan siellä ruokaa ja katto pään päällä, mutta en vain kestä sitä järjestelmällisyyttä.
Talvisin vietän yöni erään Silin ystävän kotona. Hänen asuntonsa on niin pieni, etten voi viettää siellä muuten aikaani. Yleensä vietän päiväni etsimällä ruokaa ja lukemalla. Kirjojen säilyttäminen onkin vaikeaa katuoloissa. Kosteus turmelee aarteeni äkkiä, mutta olen ottanut ravintolan seinästä muutamia tiiliä ja pistin ne sinne. Nykyään olen tottunut katuelämään, ruuan kanssa tosin on edelleen vaikeuksia, mutta selviän.
Nyt palaan kysymykseeni: miten minusta tuli hopea enkeli? Se tapahtui noin kaki viikkoa tai kaksi kuukautta sitten, selitän myöhemmin mitä tarkoitan. Oli kevät ja olin juuri vaihtanut yöpymispaikkani talosta portaiden alle. En muista siitä päivästä mitään ihmeellistä. Kävin normaalisti nukkumaan ja seuraava asia jonka muistan oli kun heräsin portaideni vierestä valtavan päänsäryn kanssa. Makasin maassa vatsallani ja vaikeroin. Käännyin kyljelleni, aikomuksenani kääntyä selälleni, mutta jokin esti sen. Tunnustelin selkääni ja tunsin rauta kappaleen. Otin siitä kiinni ja yritin siirtää sitä kuitenkaan onnistumatta. Luovutin ja jäin makaamaan kyljelleni. Siirsin käteni särkevälle ohimolleni ja aloin miettiä miten olin tähän tilanteeseen joutunut. Mietin pitkään, mutta aloin huolestua koska en muistanut mitään merkitsevää.
Nousin istumaan, mutta huomasin yllättävän painon vasemmassa olkapäässä, joka veti minua taaksepäin. Nojasin eteenpäin, katsoin taakseni ja pelästyin huomatessani selässäni törröttävän rautakapistuksen. Otin siitä kiinni ja koitin liikutella sitä varovasti. Se ei sattunut pahemmin, mutta tuntui kuitenkin. Kapistus oli siis lävistänyt olkapääni osittain, ihmettelin vain miksei se sattunut. Koetin vetää sitä irti, tuloksetta. Se tuntuin juuttuneen lapaluuhuni. Lasin käteni ja huokaisin. Olin melkein unohtanut päänsärkyni, kun se palasi jyskyttäen muistuttamaan itsestään. Nousin varovasti ja tunsin itseni yht'äkkiä väsyneeksi. Kompuroin portaideni alle ja lysähdin pienelle patjalleni, jossa oli reikiä enemmän kuin jaksoi laskea. Nukahdin pian päänsärystä huolimatta ja heräsin vasta auringon laskiessa. Ensimmäinen asia, jonka muistin oli rautakapistuts. On nimittäin yllättävän vaikeaa unohtaa jotain joka sojottaa selässäsi. Noustessani istumaan huomasin olevani nälkäinen. Se sai kuitenkin odottaa, sillä en todellakaan halunnut kuljeskella ympäriinsä tuo häkkyrä selässäni. Yritin tälläkertaa kiskoa sitä kunnolla irti, mutta lopetin kun aloin tuntea viiltävää kipua lähellä selkärankaani. Lopetettuani kipu hellitti vähitellen.
"Mitä ihmettä minulle on tapahtunut?" viimeisen kahden viikon aikana olen kysynyt tuon kysymyksen yllättävän usein itseltäni. Seuraava ajatukseni oli, etten voi mennä Silin ystävän luo tällaisena.
'No, on minulla sentään koko kesä aikaa hankkiutua eroon tuosta.' Tai niin luulin. Päätin, että nyt oli vatsani vuoro, joten aloin penkoa pientä ruokavarastoani.Yllätyksekseni löysin leivän palan ja makkaran pätkän sijasta kaksi muodotonta home könttiä.
"Mitä hel--?" Kaduilla ei voinut olla oppimatta kiroilemaan ja minulla oli hyvä syy. Vasta eilen -tai niin luulin- leipä oli ollut melkein tuore eikä makkarakaan pahalta ollut näyttänyt. Aloin hieman huolestua ja siirsin katseeni aarteisiini, kirjoihin. Koska kirjoja on mainitusti vaikea säilyttää katuoloissa, jouduin muutaman päivän välein tuulettamaan niitä, etteivät ne olisi menneet pilalle. Järkytyin siis aika pahasti kun nostin yhden aarteistani kolostaan. Sininen kasvusto oli peittänyt sivujen reunat alleen ja pistävä haju työntyi nenääni.
Pudotin kirjan ja kompuroin pois portaiden alta. Oli alkanut hämärtää ja ilma tuntui viileältä. Kävelin kävelykadulle, jonka varella, näyteikkunoiden yläpuolella oli valtava digitaalinen kello, jossa näkyi sekä kellonaika että päivämäärä. Kellon neonvihreät numerot paljastivat epäilyni, joita en aikaisemmin ollut uskaltanut paljastaa edes itselleni. 12.07.2021 klo.21:32. Tuijotin kellotaulua hetken ja käännyin sitten takaisin omalle kujalleni. Vasta portaideni vieressä lysähdin maahan istumaan ja kuiskasin itselleni kaamean totuuden:
"Olen kadottanut kaksi kuukautta elämästäni"