Jossain nimettömän metsän halki virtaa joki, joka raivaa tietään vuorilta kohti merta. Joen rannalla istui silloin nuorukainen, jota olisi voinut juuri ja juuri sanoa mieheksi. Hänellä oli pitkät vyötärölle ulottuvat nurmenvihreät hiukset, jotka jostain tuntemattomasta syystä eivät juuri koskaan olleet kovin sekaisin, vaikkei niiden omistaja niitä turhan usein harjannutkaan. Hänellä oli kasvot joita useimmat kuvailisivat enneminkin sanalla miellyttävät, kuin komeat. Niissä kasvoissa oli jotain mikä olisi saanut useimman nuoren naisen sydämmen hyppimään. Hänen silmänsä kuitenkin varastivat suurimman huomion. Ne olivat puhtaan purppuran väriset, valppaat ja hohtivat kuin kaksi timanttia. Niiltä silmiltä oli vaikea piiloutua ja niitä silmiä oli vaikea olla huomaamatta.
Oli lämmin loppukesän päivä ja nuorukaisella oli ainoastaan tumman vihreät housut jalassaan ja hunajan keltainen vyö. Hän istui jalat joen töyrään yli, varpaat vedessä, niin että pärskeet kastelivat hänen lahkeitaan. Auringon säteet siivilöityivät oksiston lomasta lämmittäen kaikkea niiden tielle osuvaa.
Päähenkilömme oli kuitenkin uppoutunut omaan maailmaansa jossa oli huomattavasti pimeämpää. Hän kävi päässään samaa keskustelua isänsä kanssa yhä uudestaan, muistellen välillä jotain tiettyä kohtaa tarkemmin.
'Kamee --' Hän värähti kuullessaan muistissaan isän kutsuvan häntä nimeltä.
'Tiedän että olemme jo puhuneet tästä, mutta milloin ajattelit lopettaa pelleilemisen ja ruveta Kuninkaaksi?' Isä ei nykyään muusta puhunutkaan.
'Sitten kun annat minun. Enkä tajua miksi meidän pitää puhua tästä, kun et kuitenkaan anna.'
'Kamee, kai sinä tajuat etten voi luovuttaa kruunua sinulle ennenkuin sinulla on jonkinlaista vastuuntuntoa.'
Kamee ei väittänyt vastaan, koska tiesi isän syytöksen pitävän jotakuinkin paikkaansa. Isä huokaisi.
'Orpakin on jo luovuttanut kruununsa pojalleen. Minä olen siis ainut Kuninkaiden kokouksessa tätä ikäpolvea.'
Kamee muisteli tavanneensa Orpan pojan joskus aivan pienenä. Hänen nimensä taisi alkaa F:llä. Orpan Kamee muisti paremmin, tämä oli päättäväinen nainen joka tiesi mitä teki.
'Ai, meikö prinssi sitten naimisiin?'
'Ei, mutta Firn on paljon tunnollisempi kuin sinä.'
Aivan! Firnhän se oli. Ja Kamee tiesi mitä isä tarkoitti tunnollisuudella. Eihän Kamee voisi ruveta hallitsemaan metsiä, jos ei edes kunnolla tuntenut hallinta-aluettaan. Kameeta vain ei opiskelu pahemmin kiinnostanut. Hän mielummin kuljeskeli metsässä ja mietti lisää keinoja lintsata opinnoistaan. Kamee mietti itseasiassa varsin paljon tapoja joilla voisi huijata muita ja hän oli kehittynyt hyväksi siinä. Isä oli lopulta asettanut yhden ehdon Kameen kuninkuudelle: naimisiin meno. Kameen mielestä mikä tahansa muu ehto olisi ollut parempi. Kyllä häntä naiset tietyllä tapaa kiinnostivat, mutta elää loppu elämänsä sellaisen kanssa? Ei kiitos. Naisista tuntui aina olevan lopultakin vain harmia. He valittivat paljon ja vaativat vielä enemmän. Jokaiselle oluttuopille ja kavereiden kanssa vietetylle illalle piti olla hyvä selitys. Kameeta tosin ei juominen kiinnostanut ja kavereita hänellä oli viimeksi koiran kokoisena. Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa naiset määräsivät. Paitsi ettei se toiminut Kameen äidin kohdalla, joka myötäili miestään kaikessa. Kameen huonoksi onneksi.
Kamee alkoi palailla ajatuksistaan todellisuuteen.
"Isä on rasittava" Hän sanoi hiljaa itsekseen ja huokaisi. Hänen pitkät hiuksensa levisivät pitkin nurmikkoa hänen kaatuessaan taaksepäin jalat yhä vedessä. Olisi ollut hyvin mielenkiintoista katsella Kameen makaavan nurmella, johtuen tämän hiuksista jotka sulautuivat täydellisesti nurmikkoon. Kesti hetken ennenkuin tajusi missä hiukset loppuivat ja nurmi alkoi.
"Ehkä en edes tahdo Kuninkaaksi." Hän mumisi hiljaa, sulki silmänsä ja keskittyi lehtien kahinaan. Se oli ainoa asia joka sai hänet rauhoittumaan: puiden ääni. Hän kuunteli kun ne juttelivat toisilleen ja vaipui huomaamattaan uneen. Unessa hän oli sinisen ympäröimä, yläpuolellaan taivas ja alapuolellaan...
"Meri." Kamee seisoi keskellä aavaa vettä. Rantaa ei näkynyt missään.
"En ole koskaan nähnyt merta." Sitten hän huomasi että vedestä nousi jotain. Itseasiassa joku. Mies. Hänellä oli hyvin pitkät, meren siniset hiukset jotka laskeutuivat kuin vesiputous. Hänellä oli yllään siniset housut ja vihreä viitta. Mies käveli veden päällä kohti Kameeta silmät kiinni. Kun hän oli enää metrin päässä hän avasi silmänsä. Kamee pelästyi, sillä silmät olivat uskomattoman punaiset ja tuimat. Mies sanoi
"Lakkaa olemasta itsekäs ja tee niinkuin sinulta odotetaan." Kamee aikoi juuri kysyä mitä mies tarkoitti, mutta sitten valtava puinen ämpäri putosi köysien varassa veteen ja alkoi upota. Kamee yritti nähdä mistä köydet tulivat, mutta sinihiuksinen mies puhui taas.
"Nyt sinulla on tilaisuus. Herää!"
Kamee avasi silmänsä ja oli taas metsässä. Hän nousi istumaan ja tajusi jonkun istuvan vierellään. Noin hänen ikäisensä tyttö nosti puuämpärillä vettä joesta. Ämpäri upposi narujen varassa veteen.