------

Erään maatalon vieressä oli metsä. Metsä ei ollut kovin suuri. Se oli oikeastaan aika pieni talon vierestä, mutta kun se pääsi navetan taakse oli se jo kunnon metsä. Metsä olisi vaikuttanut autiolta, jos sieltä ei olisi kantautunut ainaista lintujen laulua. Vain tarkkasilmäinen ja avomielinen pystyi näkemään metsän todellisen elämän.
Maatalon isäntä, joka omisti metsän, oli tarkkasilmäinen, mutta ei avomielinen. Maatalon emäntä taas oli avomielinen, mutta ei tarkkasilmäinen. Maatalon pariskunnalla oli neljä lasta, joista kaikki olivat tarkkasilmäisiä ja avomielisiä, varsinkin vanhin. Vanhin ja nuorin olivat tyttöjä ja kaksi keskimmäistä poikia. Kolme vanhinta juoksentelivat usein metsissä ja ojissa ja tutkivat kaikkea näkemäänsä. He löysivät linnun sulkia, tammenterhoja, metsä kukkia ja jopa pienten eläinten luita. Ja se kaikki oli heistä ihmeellistä. Yhtä ihmeellisiä olivat metsän asukit, jotka aikuisille eivät näyttäytynyeet. Keijut jotka istuivat pihlajan oksilla ja tanssivat aukiolla porttikuusten vieressä, menninkäiset jotka asuivat koivujen juurella ja peikot jotka hallitsivat kuusien muodostamaa linnaansa.
Peikoista vain harvat pitävät päivänvalosta, joten heitä voi yleensä nähdä vain öisin. Peikkolinnan prinsessa Usva oli kuitenkin poikkeus. Vanhin maatalon isännän tyttäristä vieraili usein kesäisin prinsessan luona leikkimässä ja juttelemassa ja heistä tuli ajan myötä ylimmät ystävät. Talvisin peikot kuitenkin vetäytyivät maan alle lämmittelemään eikä heitä silloin juuri nähnyt. Näinä aikoina tyttökin aloitti esikoulun, eikä hän senkään vuoksi olisi voinut leikkiä ystävänsä kanssa. Joskus vapaa päivinä kuitenkin tyttö käveli linnan luo ja lauloi prinsessan huoneen ulkopuolella, mitä vain mieleen pälkähti. Silloin prinsessa Usva tuli maan alaisesta kolostaan ja nauroi ja puheli tytön kanssa. Näin vierivät vuodet ja lapsille opetettiin ettei keijuja, peikkoja ja muita sellaisia ollut olemassa. Niin nuoremmat unohtivat nähneensä noita metsän asukeita. Ainoastaan vanhin tyttö ei suostunut unohtamaan ja kävi edelleen Usvan ja muiden luona juttelemassa.
Sitten eräänä talvena kävi niin että maatalon pariskunta ei enää tahtonut asua samassa talossa, joten tehtiin niin että isäntä jäi yksin taloonsa ja emäntä muutti lasten kanssa kaupunkiin. Uusi koti kaupungissa oli pieni ja pihaa oli tuskin lainkaan. Siellä kaikki ikävöivät metsää, omenapuita ja pihakoivuja ja tyttö ikävöi erityisesti ystäviään metsässä.
Joka toinen viikonloppu lapset pääsivät isänsä luokse ja juoksentelivat innoissaan metsissä, kun sää ei ollut liian kylmä. Ajan myötä lapset kuitenkin alkoivat tottua kaupunki elämään ja siihen ettei ulkona ollut muuta tekemistä kuin siirtyä paikasta toiseen. Ei kaupungissa voinut juosta miten halusi, eikä kiipeillä puissa. Niimpä he eivät kohta enää osanneet olla metsässä. Jopa tyttö alkoi unohtaa ystäviänsä, vaikka kävikin edelleen aina silloin tällöin prinsessaa tervehtimässä.
Sitten eräänä talvena, kun tyttö oli jo melkein aikuinen, tulivat lapset taas isälleen ja järkyttyivät kun huomasivat että osa metsästä oli kaadettu. Peikkolinna ja keijujen pihlaja olivat vielä pystyssä, mutta menninkäisten koivut ja monta isoa kuusta, mukaan lukien aukion porttikuuset, olivat kadonneet. Isä oli sahannut puut ja myynyt ne tehtaalle. Lapset surivat menetystä, mutta kaikkein eniten suri vanhin tyttö. Nopeasti hän juoksi peikkolinnaan ja kutsui siellä prinsessaa nimeltä. Pian prinsessa ilmestyikin kolostaan maan alta jossa peikot viettivät talveaan. Hän kertoi että suuri kone oli tullut rymisten metsään ja pilkkonut puut palasiksi. Peikot olivat ihmetelleet ääntä ja kurkistaessaan ulos he olivat pelästyneet pahanpäiväisesti ja paenneet takaisin koloonsa. Tyttö ja prinsessa alkoivat yhdessä tutkia tuhon jälkiä. Oli kuitenkin vaikea arvioida kuinka pahasti metsä oikeasti oli kärsinyt, koska joka paikkaa peitti lumikinos.
Siitä lähtien tyttö kävi joka kerta isän luokse tullessaan juttelemassa ja miettimässä prinsessan kanssa metsän tilannetta. Kevään koittaessa, selvisi että hakkuu oli aiheuttanut eniten tuhoa keijujen osalta. Keijut olivat olleet koko talven horroksessa aukean sammalten alla ja monet olivat menehtyneet suurten porrtikuusten kaaduttua. Kuningas ja kuningatar keijut olivat kuitenkin selviytyneet, joten tilanne ei ollut täysin toivoton. Siitä huolimatta oli surullinen näky kun lumien sulettua koko aukio täyttyi kielon lehdistä. On näes niin että kun keiju kuolee, hän seuraavana keväänä muuttuu kieloksi. Tämän oli prinsessa Usva kertonut tytölle. Menninkäiset taas olivat selvinneet, koska asuivat puiden juurissa, eikä metsurin työ näin ulottunut heihin. Metsä oli myöskin liian pieni että siellä olisi asunut valesusia, metsäneitoja, ikipuita tai muita harvinaisempia olentoja.
Sinä kesänä Usva löi tytön metsän ritariksi ja he päättivät että jos puiden kaataminen vielä jatkuisi, täytyisi metsän asukeiden jättää oma metsänsä ja lähteä suureen metsään. Päätös ei ollut helppo, mutta jos jäljellä olevat haluttiin pelastaa, ei vaihtoehtoa ollut. Usva kävi useita kertoja vierailulla suuressa metsässä keskustelemassa sen johtajien kanssa, millä alueilla heillä olisi lupa asua.
Seuraavana kesänä koitti muutto. Tyttö kulki Usvan kanssa lammelle asti, sanoi hyvästit ja palasi metsien rajalle, missä seisoi ainoa hänen tuntemansa ikipuu. Tyttö istui ikipuun vierelle ja huokaisi. Ikipuu humisteli lähes lehdettömiä oksiaan ja hymisi vanhaa laulua.