Olimme New Yorkissa 13.-16.12.2001
Tuomaksen kanssa Pekan työmatkalla mukana. Pekka oli käytännössä
koko ajan työasioissaan kiinni, joten liikuimme kaupungilla joko kahdestaan
tai Pekan työkaverin vaimon, Johannan, kanssa. Manhattanilla liikkuminen
oli helppoa, sillä kadut oli loogisesti numeroitu. Sen sijaan metrokartta
oli Bostonin neljään linjaan verrattuna mutkikkaampi, onneksi
Johanna luki sitä jo vankalla kokemuksella.
Manhattan oli aika villi, suorastaan psykedeelinen. Hotellimme oli
Times Square
lla, aivan Manhattanin ytimessä. Olin yllättynyt siitä, miten
käsittämättömän
korkeita
rakennukset siellä olivat (ja ne kaksi korkeinta puuttuivat). Katukuvassa
oli myös mitä ihmeellisimpiä vilkkuvia mainosvaloja ja -tauluja,
rakennuksen kokoisia TV-screenejä (Tuomas oli niistä innoissaan),
jatkuva hälytysajoneuvojen ulina, ihmisiä niin ettei vaunujen kanssa
tahtonut päästä eteenpäin ja autoja niin, että ilma
oli leikattavissa. Vielä kun ensimmäisenä päivänä
oli sateista ja sumuista, ettei rakennusten huippuja kunnolla näkynyt,
oli näky suorastaan ahdistava. Yleisolemukseltaan kaupunki oli varsin
likainen ja rähjäinen ollakseen maailman talouselämän
napa. Ainut "normaalilta" tuntuva paikka oli
keskuspuisto
, joka oli todella suuri, tosin sielläkin oli pieni luistinkenttä
300%:ssa käytössä...
Kävimme Tuomaksen kanssa myös WTC:n raunioilla ja näky oli
järkyttävä, ymmärrettävästi. Pohjoismaiseen
vakavuuteen tottunutta huvitti paikallisten tapa osoittaa suruaan: raunioiden
lähellä olevaan aitaan oli sidottu jos minkäkinlaista liinaa
ja t-paitaa, joihin oli kirjoitettu muistolauseita yms. Lisäksi oli
kukkia, kuvia, kynttilöitä, hulahula-kukkakääreitä
ja kaikkea kirjavaa sekaisin. Siitä välittyi fiiliksenä enemmän
markkinat kuin suru - ihmismassasta puhumattakaan. Mutta tuntuihan se uskomattomalta
katsoa rautakasaa, jonka näki TV:ssä luhistuvan... ja kun ajatteli
niitä ihmiskohtaloita ja mille kaikelle tuo tapaus olikaan lähtölaukauksena.
Nyt uskon, että New York jakaa ihmiset kahtia: paikasta joko pitää
tai sitten ei. Itse en siihen erityisemmin ihastunut. En pysty kuvittelemaan,
että me joskus asuisimme siellä. Pienille lapsille se ei ainakaan
ole toivomamme kasvuympäristö, ja voisi siellä olla vanhempienkin
psyyke koetuksella. Kaupunki tuntui meille aivan liian kiviseltä ja
kiireiseltä.
Koska Pekan vapaa-aika oli kovin rajallista matkamme aikana, sain kokea
myös millaista on matkustaa "yksinhuoltajana" pienen lapsen kanssa. Olihan
se varsin rankkaa! Vaikka hotellimme oli
hienoin
missä olemme ikinä asuneet, ei se silti pystynyt paikkaamaan
toista vanhempaa tai herättämään yhteisiin lomamatkoihimme
liittyvää fiilistä. Totesimmekin, että jatkossa mietimme
tarkemmin, olisiko sittenkin viisaampaa perheen jäädä työmatkoilla
kotiin - arjen pyörittäminen yksin hotellihuoneessa ei ole ihan
helppoa.
Suurkaupunkina New York teki mieleeni lähtemättömän
vaikutuksen, tosin sekavan. Jos joskus menemme sinne uudestaan, täytyy
matkaan suhtautua avoimin mielin: josko toisella kerralla kaupungista saisi
paremman otteen?
Kuva hotellin junaradasta
ja piparitaloista
.
Kuva hotellin pyörivästä
yökerhosta
, 48. kerros.
|
