Ken Parker

Ken Parker ilmestyi Semicin julkaisemana pokkarisarjana Suomessa vuosina 1980-87, mutta jäi ehkäpä texwillermäisen ulkoasunsa vuoksi laatusarjojen ystäviltä huomaamatta. Yksioikoisista toimintawesterneistä pitäviin ei tämä monitasoisempi lännensarja uponnut, eivätkä esimerkiksi Blueberryn kaltaisen sarjan ystävät koskeneet italialaisen tusinapokkarin näköisiin kirjoihin.
Se on sääli, sillä Ken Parker on yksi maailman parhaimmista lännensarjoista, ellei jopa paras. Blueberry loppujen lopuksi melko tavanomaisine seikkailutarinoineen jää vertailussa toiseksi.

Villi Länsi tuntuu aiheena läpikolutulta ja tuo mieleen pelkkiä luutuneita kliseitä. 1970-luvun puolivälissä alkanut italialainen Ken Parker on piristävä poikkeus realististen lännensarjojen joukossa (niin kuin nyt esimerkiksi Tex Willeriä voisi ihan vakavalla naamalla mennä väittämään realistiseksi).
Ken Parkerin parhaimpana valttina ovat todentuntuiset, historiallisesti uskottavaan taustaan istuvat, huumorilla maustetut tarinat ja tavallista kompleksisemmat ihmiskuvaukset. Päähenkilökään ei ole samanlainen yksioikoisen sankarillinen tai ylivoimainen hahmo kuin Willer tai Blueberry. Käsikirjoittaja Giancarlo Berardi tuntee aiheensa ja antaa parhaimmillaan virikkeitä yhteiskunnallisiin ja moraalisiin pohdintoihin.
Sarjan piirtäjä Ivo Milazzo piirtää valokuvamaisesti, vaikka viiva onkin luonnosmaisen rentoa. Hän osaa kuvilla kertomisen taidon, tarina soljuu eteenpäin kuin vuoristopuro kalliovuorilla (lännen kielikuva). Milazzon vesivärein maalaamat kansikuvat ovat yksin nekin ihailtavia.

Valitettavasti Berardi ja Milazzo eivät tehneet sarjan kaikkia jaksoja, ja se on Ken Parkerin heikko lenkki, joukossa on varsin tavanomaisiakin kirjoja. Muut piirtäjät ja kirjoittajat (mm. Giancarlo Alessandrini, Bruno Marraffa piirtäjinä tai Maurizio Mantero sekä Tiziano Sclavi kirjoittajina) eivät yltäneet kovin huimaaviin tuloksiin.
Suomeksi ilmestyi 44 pokkarikokoista, satasivuista kirjaa ennenkuin kustantaja luovutti. Italiassa näitä pokkarikokoisia Parkereita ilmestyi 59 kappaletta. Värillisiä albumimuotoisia Ken Parkerin seikkailuja ilmestyi useita kymmeniä vuosina 1992-98. Niistä yksi saatiin suomeksi nimellä Verta lumessa (Un alito di ghiaccio). Sarja julkaistiin alunperin jatkotarinana Comic Art -sarjakuvalehden numeroissa 37-40 vuosina 1987-88.
Mikään todella suuren yleisön suosikki ei Ken Parker italiassakaan ole, pokkarit eivät sielläkään uponneet Texeihin ja Zagoreihin tottuneisiin sarjakuvien normaalikuluttajiin.
Vuonna 1984 ilmestyi viimeinen pokkarimuotoinen Ken Parker. Huolimatta Berardin aikaisemmasta ilmoituksesta, jonka mukaan päähenkilö kuolee sarjan viimeisessä osassa, Ken jää loppusivuilla eloon. Selvää siis oli, että Parkerin tarina tulee jatkumaan. Sarja jatkuikin jatkosarjoina eri lehdissä ja erikoisalbumeina ilman julkaisuaikatauluihin sitoutumisen paineita. Vierailevia piirtäjiä tai käsikirjoittajia ei siten tarvittu.

Uusi Ken alkoi Orient Express -sarjakuvalehdessä 1985 jatkotarinana Un principe per Norma, jonka kestoksi tuli yhteensä 124 sivua. Kaikki eri lehdissä jatkotarinoina julkaistut Ken Parkerit saatiin myöhemmin albumeina.
Vuonna 1989 Milazzo ja Berardi perustivat oman kustantamon Parker Editoren huolehtimaan sarjojen uudelleenjulkaisuista. Tietysti myös uusia jaksoja ilmestyi.
Vuonna 1992 Parker Editore aloitti isokokoisen Ken Parker Magazinen julkaisemisen, jossa nimikkosankarin jatkotarinoiden lisäksi ilmestyi muitakin sarjakuvia.
Varsin pian, 1994, KP-magazine joutui kuitenkin siirtymään vakavaraisemman kustantamon (Parkerin alkuperäisen) Sergio Bonelli Editoren leipiin. Lehti pysyi muuten samana, mutta sarjakuvavalikoimiin tuli lisäystä Bonellin tallin suosikeista (Dylan Dog, Martin Mystere). Parin vuoden kuluttua lehti kuitenkin lopetti.
Harvoin ilmestyvät erikoisalbumit (KP Collezione) pitivät sarjaa hengissä.
Viimeisin Ken Parker (Faccia di Rame) ilmestyi 1998, mutta ehkä jatkoa on luvassa.

Ken Parkerin hahmo sai paitsi ulkonäkönsä Robert Redfordilta, myös vaikutteita tämän esittämästä roolihahmosta Jeremiah Johnson Sidney Pollackin samannimisessä elokuvassa vuodelta 1972. Alunperin Kenin nimeksi piti tulla filmin kanssa samalta kalskahtava Jebediah Baker.
Muutoinkin lähestymistapa lännen aiheisiin oli uuden "social western" -tyyppisten amerikkalaiselokuvien kaltainen. Mutta siinä missä nuo elokuvat rikkoivat viimeisetkin sankarimyytit ja legendat, oli Ken Parker ehkä hivenen pehmeämpi. Aikakauden amerikkalaiselokuvien tapaan intiaanien kuvaukseen ja alkuperäiskansan kohtaloon lännen valloituksessa kiinnitettiin erityistä huomiota. Esimerkiksi kenraali Custerin hahmo intiaanien ylimielisenä tappajana saa monimielisen tulkintansa tarinassa, joka lainaa rakenteensa Conradin Pimeyden sydämestä (Kenraalin legenda - 2/85). Custeria ei voi luonnehtia yksinnomaan pahaksi henkilöksi, tarinan myötä hänestä löytyy pehmeitä ja traagisiakin puolia. Italowestern ei näytä vaikuttaneen sarjan tekijöihin, kuten Jean Giraudiin ja Jean-Michel Charlieriin, Blueberryn luojiin.

Itse nimihenkilö Ken Parker "pitkä pyssy" (liikanimi tulee hänen mukanaan kantamastaan vanhasta Kentucky-kivääristä) on, kuten sankarin kuuluukin, pienten ja alakynteen jäävien puolella oleva hyväntahtoinen henkilö. Hän ei kuitenkaan ole yksioikoisen hyvä, erehtymätön tai muutoinkaan staattinen hahmo. Hän oppii virheistään, jos oppii - kasvaa ihmisenä, muuttuu sarjan aikana. Kenin hahmo 1800-luvun lopun valkoihoisena miehenä on kuitenkin ehkä hivenen liian 1900-lukulaisen liberaali ja suvaitseva. Toisaalta, sankarin on oltava aina jollakin tavalla poikkeusyksilö.
Hiukan huvittavilta ovat tuntuneet muutamat (lähinnä amerikkalaiset) arviot Kenin henkilöhahmosta eriskummallisena hahmona ja antisankarina. Jos lännensarjakuvan sankari on hiukankin Tex Willeriä realistisempi ja inhimillisempi, niin siinäpä riittävästi aineksia antisankariksi.
No, jonkinlaiseen antisankarille sopivaan tyyliin Ken on toiminut elantoaan hankkiessaan monenlaisissa eri työtehtävissä, valaanpyytäjänä, turkismetsästäjänä, armeijan tiedustelijana (tyypillisin lännensarjojen sankareiden ammatti?), nyrkkeilijänä, näyttelijänä, tukkilaisena jne. Kaikki on tosin esitetty suhteellisen autenttiseen tyyliin, Berardi ja Milazzo ovat olleet selvillä ajan tavoista ja toimista.
Ensimmäiset kymmenkunta kirjaa muodostivat melko yhtenäisen jatkumon, Kenin etsiessä ystävänsä surmaajaa. Tuolloin sarja ei esitellyt vielä kaikkein terävintä puoltaan, mutta jakso jaksolta sarja erkaantui tavanomaisista lännensarjakuvien malleista.

Ken Parker tarttui aiheisiin, joihin lännensarjat eivät olleet aiemmin koskeneet. Vanhojakin lännensarjojen vakioaiheita käsiteltiin uusilla tavoilla, tuoreista näkökulmista. Rasismi, homoseksualismi, väkivalta, Amerikan alkuperäisväestöjen riisto, tasa-arvo ja naisten emansipaatio olivat monien tarinoiden aiheina (löytyykö Tex Willeristä?). Suvaitsevainen humaani ilmapiiri on yleisesti tämän sarjan kantavana voimana.

Intiaaneja kuvataan läheltä Kenin asuessa heidän joukossaan (Chemako, hän joka ei muista - 5/80). Intiaaneista ei muodosteta yhtenäistä harmaata joukkoa, joiden ainoa tehtävä on hyökätä valkoisten kimppuun, eikä heitä lähestytä sen enempää idealisoivaankaan (new-age) sävyyn. Intiaaneissakin on eroja, yksilöitä, heimoja. Ihmisiä kaikki tyynni, punaisia tai valkoisia, vain tavat ja kulttuuri ovat erilaisia.

Jos sarjan muutama ensimmäinen kirja oli vielä melko tavanomaista italosarjis-westerniä, alkoi jo sarjan neljäs jakso (Salaperäinen muukalainen - 4/80) tehdä pesäeroa entiseen. Hieno esitys toden ja sepitteellisen taitavasta yhteenkietomisesta. Kyseinen jakso kertoo 1800-luvun jälkipuoliskon "intiaani-ongelmasta" lännensarjakuvissa aiemmin näkemättömään tapaan. Tarinassa kuvataan 1870-luvulla intiaaniasiamiehenä Washingtonin senaatissa toiminutta Seneca-intiaani Ely Donehogawaa (1828-95). Donehogawa oli toiminut sotilaana ja upseerina Yhdysvaltain sisällissodassa ja tosiaankin tuntenut Presidentti Grantin. Mikä hämmästyttävintä; Donehogawan "valkoinen" nimi oli Ely Samuel Parker (!). Tarina kuvaa intiaaniasioihin ja maanomistuksiin liittyvää poliittista juonittelua, joka kuvataan yhtä petolliseksi ja likaiseksi kuin "vanha kunnon" selkään ampuminen.
Oikea Donehogava kirjan hahmosta poiketen kuoli tosin rauhallisesti kotonaan vanhuuden vaivoihin.

Nurin ja oikein (6/85) puolestaan käsitteli dekkaritarinan ohessa homoseksualismia asiallisesti ylilyönteihin tai paisutteluihin sortumatta. Aihe ei tunnu päälleliimatulta tai "tilatulta", vaan istuu tarinaan luontevasti. Nykyään homoseksualismi aiheena ei ole sarjakuvissa mitenkään harvinainen tai tavaton, mutta on muistettava että kyseinen Ken Parkerin jakso on tehty lähes kaksi vuosikymmentä sitten.

Ivo Milazzo Syntynyt 20. 6. 1947

Molempien sarjakuvallinen debyytti oli vuonna 1970 yhteistyönä ilmestynyt kauhutarina Il Cieco (Sokea). Alun alkuaan Berardi oli yliopistossa opiskellessaan kiinnostuneempi kaunokirjallisudesta, näyttelemisestä ja rockmusiikin esittämisestä!
Sekalaisia käsikirjoituksia syntyi 1970-luvun alusta lukuisiin suosittuihinkin sarjakuviin, kuten isoille kustantamoille tuohon aikaan oli tapana tehdä, nimettömänä. Kaikki tyylit huumorisarjoista, realistisiin seikkailusarjoihin kuten Diabolic (jos sitäkään nyt voi kovin realistisena pitää) tulivat tutuiksi.
Käydessään amerikassa 1971 Berardi näytti joitakin kauhutarinoitaan John Romitalle (sr.) joka oli niistä sen verran kiinnostunut että tarjosi tälle yhteistyötä kanssaan Marvelin leivissä, jos hän jäisi USA:an asumaan. Berardi palasi kuitenkin takaisin Italiaan saattaakseen opintonsa päätökseen. Hänen väitöskirjansa Sociologia del romanzo poliziesco käsitteli poliisiromaania -(dekkareita?).
Milazzo piirsi 1973 pari Disney-sarjaa Topolino-lehdelle ja yllättäen toinen niistä on suomennettukin. Aku Ankan taskukirjan numerossa 61 julkaistun Kadonnut Ankkalinna-sarjan tekee erityisen mielenkiintoiseksi se, että sen on käsikirjoittanut Teräsmiehen toinen luoja Jerry Siegel!
Yhdessä Berardin kanssa syntyi 1974 sitten Ken Parker Bonelli-kustantamolle (tuolloin Editoriale Cepim).
Suomessa Tumac-lehdessä julkaistu kuusiosainen minisarja Tiki syntyi Giornalino-lehdelle 1976. Tiki onkin ainoa syy ostaa nuo muutamat Tumacit. Kenties Tikin henkilöhahmojen ja aiheiden lastensarjakuvalle poikkeuksellisen aikuinen käsittelytapa sai Giornalinon kustantajan hermostuneeksi ja pyytämään tekijöitä muuttamaan sarjaa yksinkertaisemmaksi, josta Berardi ja Milazzo kieltäytyivät ja sarja loppui.
Seikkailujen mies -albumisarjaan (Un uomo un'avventura) Milazzo ja Berardi tekivät värialbumin L'uomo delle Filippine 1980. Tätä albumisarjaa saatiin suomeksi neljä, mutta parhaat, kuten tämä Berardin ja Milazzon Mies Filippiineiltä, jäivät kääntämättä.
Berardi kirjoitti Parkerin ohessa myös novellimuotoisia tarinoita ja pidempiäkin jatkosarjoja Orient Express -sarjakuvalehdelle. Aivan 90-luvun alkupuolella syntyi käsikirjoitus jopa Tex Willeriin.
Palkinto (ANAFI) parhaana italialaisena sarjakuvakäsikirjoittajana 1993.
Ken Parkerin ollessa nyt jäissä Berardi on keskittynyt uuteen sarjakuvaansa Julia, jonka alku merkitsi myös taukoa Milazzon kanssa työskentelyssä, joka toivottavasti päättyy pian.
Myös Milazzo on tehnyt Tex Willeriä, ei tosin Berardin käsikirjoitukseen. Nizzin käsikirjoitukseen syntyi sarja Sangue sul Colorado 1999.
1992 Milazzo kokosi ympärilleen nuoria avustajia (Joseph Barbati, Pasquale Frisenda, Massimo Bertolotti, Laura Zuccheri) muodostaen ryhmän Studio IM.
Myös Milazzo on useasti palkittu (ANAFI-palkinto 2000).