Lunta sataa kaikkialla ympärilläni.

Kevyitä hiutaleita tanssahtelee vaimean tuulen kannattelemina.

Kaikki liike on hidastunut. Elolliset pysähtyneet.

Kaikki äänet ovat vaimentuneet hiljaisen melodiani alle.

Valkeat nietokset levittäytyvät maahan. Valkeat pilvet peittävät taivaan.Valkeaa sadetta laskeutuu kaikkialla.

Väritkin piilottelevat kaiken vaaleuden alla.

Raikas pakkanen paukahtelee hiljaisesti kaarnaisissa puissa.

Vähäinen auringonpaiste heijastuu pienistä jääkiteistä, joita roikkuu puiden oksilta.

Luonto koristelee maailmaa talveen. Peittelee sen pehmeisiin uniin. Minä katselen sivusta hyräillen.

Mutta kaikki ei nuku, ei vielä. Yksi yksinäinen olento kävelee lähes äänettömästi koskemattomalla hangella. Sen on ihminen, tuo hupsu olento, joka ei tunnu ymmärtävän olosuhteita ympärillään. Häntä väsyttää, mutta hän kieltäytyy nukkumasta. Miksi nukkua nyt, kun auringonvaloa on vielä muutama tunti saatavilla?

Tietysti häntä nukuttaa. Kuunteleehan hän jatkuvasti hiljaista tuutulauluani.

Muutenkin tämä elävä näyttää valmiilta nukkumaan. Hän kulkee paljasjaloin, valkeaan, kevyeen kaapuun pukeutuneena, sulautuen täysin ymäristöönsä. Hänen yöpukunsa helmat tupruttavat varoen puuterilunta hänen liikeidensä mukana. Kenties juuri siksi hänen perästään puuttuukin vana askelia, joiden siellä kuuluisi seurata. Hanki on koskematon kaikkialla hänen perässään, se kimaltaa neitseellisesti.

Pienet hiutaleet tarttuvat hänen vapaisiin hiuksiinsa. Laineikkaat pitkät hiukset hulmuavat hänen perässään kuin huntu, jonka jo valmiiksi vaalea sävy vaalenee jokaisen hiutaleen leikistä. Pienet höytyväiset pujottelevet leikkisästi kiharoiden läpi.

Ei aikaakaan kun pitkäkynsinen, paljas käsi nousee suipolle korvalle ja siirtää hiuksia sen takana. Valkeat sortuvat alistuvat nopeasti ohuiden sormien tahtoon, siirtyen uudelle paikalleen nopeasti ja sulavasti. Sitten käsi katoaa taas liehuvan hihan tarjoamaan suojaan.

Hahmo, jota luulen mieheksi, jatkaa kulkuaan silmät suljettuina, pitkien silmäripsien jäädyttyä umpeen. Hänen kulkunsa pysyy siitä huolimatta suorana ja varmana, aivan kuin hän olisi kulkenut tämän matkan lukemattomia kertoja aiemminkin. En kuitenkaan voi väittää koskaan nähneeni ketään yhtä vaaleahipiäistä elollista kuin tämä. Hänen ihostaan lähestulkoon näkee läpi...

Mies jatkaa arvokasta asteluaan määrätietoisesti. Kenties juuri siksi päätän koetella häntä. Yllytän poikani Pakkasen purevampiin suorituksiin. Lupaan nopeimmalle lumihiutaleelle palkkion, se pääsköön kuvioksi otsalleni. Siskoni Aurinko painuu piiloon jättääkseen tilaa Pimeydelle, jonka tarkoitus on tehdä pienimmistä valonsäteistä entistä kirkkaampia.

Yhä vain mies jatkaa kulkuaan, samat pehmeät askeleet peittyvät Pakkasen ulvonnan alle. Sama suora selkä taistelee nyt pistävää Tuulta vastaan. Rauhallinen hengitys lähettää huuriusia pilviä lumihiutaleiden leikkiin mukaan. Hiuskiehkurat ja puvun laskokset leimuavat hänen perässään piiskaten armottomasti paljasta ihoa. Silti hän pysyy rentona.

On kuin luonnonlait eivät pätisi häneen. Hän kävelee yhtä rauhallisen levollisesti kun keskikesän ruohokentillä - kuin minua ei olisikaan.

Hahmo pysähtyy viimein talvisen metsän keskelle, sen kiemuraisimman puun juurelle. Tuntiessaan karhean rungon käsillään hän seisoo hetken paikoillaan. Huulet pysyvät suljettuina lyhyen keskustelun ajan. Kaikki ympärillämme pidättää hengitystään tuon liikkumattomuuden aikana. Edes hänen rintansa ei kohoile hengityksen mukana.

Sitten mies ottaa tukevamman otteen alaoksasta ja heilauttaa itsensä nopeasti sen päälle. Kontrasti äskeiseen liikkumattomuuteen on suunnaton. Luonnollisuus, johon hänen kehonsa pystyy suljetuin silmin on uskomaton. Hän siirtyy samaan tapaan oksalta toiselle, kiiveten ripeästi yhä ylemmäs ja ylemmäs. Edes seitinohut kangas hänen hihoissan ei repeydy.

Lopulta kauniit kasvot ilmestyivät oksiston yläpuolelle. Valkeat lehdet pysyvät värisemättä paikoillaan oksien päällä hänen ilmaantuessaan jälleen kokonaan näkyviin.

Hahmo pysähtyy taas liikkumattomaksi, seisten ohuella latvaoksistolla luottavaisesti. Hän ojentaa kätensä hitaasti sivuille. Silloin luonto hänen ympärillään muuttuu.

Lumihiutaleet rauhoittuvat, ne leijailevat piirissä ympäri ja ympäri, pitäen miehen keskellään.

Pakkanen rauhoittuu, sen pureva vimma tyyntyy. Se on tyytyväinen ja jälleen lempeä.

Tuuli rauhoittuu, se ei enää vingu levottomasti vaan puhaltelee hiljaisia tuulahduksia.

Hauras kangas hänen ympärillään hohtaa kylmää valoa.

Sitten hahmo avaa jäänsiniset silmänsä.

Silloin minä ymmärrän.

Tuo hahmo olen minä.