Läpi historian on kuntoutuksen suurimpana päämääränä ollut palkkatyön edistäminen, eli ihmisten kuntouttaminen tilaan, jossa he voivat työskennellä ja edistää Suomen taloutta. Varsinkin toisen maailmansodan aiheuttama työvoimapula edisti tätä ajattelumallia. Viimeiset pari vuosikymmentä ovat kuitenkin siirtäneet tätä mallia sivuun työllisyystilanteen huonontuessa, eikä työntekoa arvosteta enää yhtä paljon kuin aikaisemmin. Uutena suuntauksena on ollut aate, ettei ihminen tarvitse toimintakykyä vain tuotantoelämässä, vaan yhä etenevässä määrin myös yhteiskuntaelämässä. Ikärakenteen vanheneminen ja hyvin pitkälti 1990-luvun talouslamasta johtuvat työelämän muutokset, pitkäaikaistyöttömyys ja syrjäytymisuhkan torjuminen ovat olleet viimeiset pari vuosikymmentä entistä tärkeämpiä asioita suomalaisessa kuntoutusajattelussa.