Läpi historian on kuntoutuksen kenties tärkeimpänä päämääränä ollut palkkatyön edistäminen, eli ihmisten kuntouttaminen tilaan, jossa he voivat työskennellä ja edistää Suomen taloutta. Varsinkin toisen maailmansodan aiheuttama työvoimapula edisti tätä ajattelumallia. Viimeiset pari vuosikymmentä ovat kuitenkin siirtäneet tätä mallia sivuun työllisyystilanteen huonontuessa, eikä työntekoa arvosteta enää yhtä paljon kuin aikaisemmin. Uutena suuntauksena on ollut aate, ettei ihminen tarvitse toimintakykyä vain tuotantoelämässä, vaan yhä etenevässä määrin myös yhteiskuntaelämässä. Ikärakenteen vanheneminen ja hyvin pitkälti 1990-luvun talouslamasta johtuvat työelämän muutokset, pitkäaikaistyöttömyys ja syrjäytymisuhan torjuminen ovat olleet viimeiset pari vuosikymmentä entistä tärkeämpiä asioita suomalaisessa kuntoutusajattelussa. Erilaisten sosiaalisten ja kasvatuksellisten ongelmien kuntouttaminen ja ennaltaehkäisy ovat myös olleet tärkeämpiä päämääriä suomalaisessa kuntoutuksessa 1990-luvun alun jälkeen. (Haimi, Hurme. 2007)

1990- ja 2000-luvun tärkeimpiä päämääriä on ollut myös asiakaslähtöisyyden kehittäminen suomalaisessa kuntoutusajattelussa. Viimeisten kahden vuosikymmenen aikana pidetyissä valtioneuvoston selonteoissa kuntoutuksen tilasta on korostettu kuntoutujan omia vaikutusmahdollisuuksia hoitoon ja asiakkaan oman vastuun ja sitoutumisen lisäämistä kuntoutusprosessissa. Tänä aikana on selvästi vähentynyt vanhentunut ajattelumalli, jossa kuntouttaja päätti minkälaista hoitoa kuntoutettava tarvitsee. (Puumalainen, Vilkkumaa) Myöskin yhteistyötä kuntoutuksen eri osa-alueiden välillä on pyritty helpottamaan ja tehostamaan tilanteissa, jossa asiakas tarvitsee hoitoa useammalta kuin vain yhdeltä taholta. Nykyajan kuntoutuksen trendinä voidaan myös pitää entistä vahvemmin vammojen ja ongelmien ennaltaehkäisy ja kunnon ylläpito, kuin pelkästään jo ilmenneiden vammojen kuntoutus.

Vuosi 1991 oli tärkeää aikaa suomalaisessa kuntoutuksessa. Silloin suoritettiin eduskunnassa suuri kuntoutusuudistus, jossa säädettiin viisi uutta lakia ja 20 lakimuutosta koskien lääkinnällistä kuntoutusta. Uudistusta oltaisiin haluttu käsitellä laajemmin, mutta tiukan aikataulupaineen vuoksi muutokset jäivät haluttua pienemmiksi. Muutokset olivat kuitenkin mullistavia suomalaisessa terveydenhuollossa, ja muutosten lisäksi otettiin tavaksi tarkastella kuntoutuksen kehittymispäämääriä ja -tavoitteita valtioneuvoston selonteoissa, joita on järjestetty tähän mennessä kolmena vuotena. (Puumalainen, Vilkkumaa)

Vuoden 1991 kuntoutuslakiuudistuksen tavoitteena oli erityisesti kuntoutusta hoitavien viranomaisten työnjaon selkiyttäminen, yhteistyön lisääminen ja kuntoutuksen tavoitteellisuuden parantaminen. Päämääränä oli myös järjestelmän kehittäminen asiakasystävällisemmäksi niin, että kaikki apua tarvitsevat kykenivät saamaan itselleen sopivia kuntoutuspalveluita tarvitsemallaan tavalla ja oikeaan aikaan. Kuntoutuslakiuudistuksen perusteella jokaisella vamman tai sairauden vuoksi kuntoutuksen tarpeessa olevalla on mahdollisuus hakeutua kuntoutuspalveluihin. (Haimi, Hurme 2007) Uusien asetusten nojalla kuntien ja kuntainliittojen osuus omien alueiden lääkinnällisestä kuntoutuksesta korostui, ja niiden tärkeäksi osaksi muodostui kuntoutuspalveluiden järjestäminen sisällöltään ja laajuudeltaan sellaisiksi kuin alueiden asukkaiden tarve vaati. Kansaneläkelaitoksen velvollisuudeksi jäi pitkälti järjestää lääkinnällistä kuntoutusta vaikeavammaisille, ja vakuutuslaitosten osuudeksi muodostui korvata kustannuksia työ- ja toimintakykyyn liittyvissä kuntoutuspalveluissa. (Finlex 1991/1015)

Lokakuussa 1991 voimaan tullut lakiasetus lääkinnällisestä kuntoutuksesta antoi entistä selkeämmän kuvan asiakkaille tarjottavista kuntoutuspalveluista. Lain kolmas pykälä kertoo tarkasti mitkä kaikki kuntoutuspalvelut kuuluvat yleiseen tarjontaan:

”Lääkinnällisellä kuntoutuksella pyritään parantamaan ja ylläpitämään kuntoutujan fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista toimintakykyä sekä edistämään ja tukemaan hänen elämäntilanteensa hallintaa ja hänen itsenäistä suoriutumistaan päivittäisissä toiminnoissa.

Lääkinnällisen kuntoutuksen palveluja ovat: 1) kuntoutumista ja kuntoutuspalveluja koskeva neuvonta ja ohjaus; 2) kuntoutustarvetta ja -mahdollisuuksia selvittävä tutkimus työ- ja toimintakyvyn arviointeineen ja työkokeiluineen; 3) fysioterapia, toimintaterapia, puheterapia, neuropsykologinen kuntoutus, psykoterapia ja muut näihin rinnastettavat toimintakykyä parantavat ja ylläpitävät terapiat ja toimenpiteet; 4) apuvälinepalvelut, johon kuuluu apuvälineiden tarpeen määrittely, välineiden sovitus, luovutus omaksi tai käytettäväksi, käytön opetus ja seuranta sekä välineiden huolto; 5) sopeutumisvalmennus, jolla tarkoitetaan kuntoutujan ja hänen omaistensa ohjausta ja valmentautumista sairastumisen tai vammautumisen jälkeisessä elämäntilanteessa; 6) edellä mainituista tarpeellisista toimenpiteistä koostuvat kuntoutusjaksot laitos- tai avohoidossa; 7) kuntoutusohjaus, jolla tarkoitetaan kuntoutujan ja hänen lähiyhteisönsä tukemista ja ohjausta sekä kuntoutujan toimintamahdollisuuksiin liittyvistä palveluista tiedottamista; sekä 8) muut näihin rinnastettavat palvelut.” (Asetus lääkinnällisestä kuntoutuksesta 28.6.1991/1015/3§)

Uudella esityksellä haluttiin tarkentaa tarjottuja palveluita ja antaa ihmisille parempi kokonaiskäsitys vastuullisesta tahosta eri toimenpiteissä. Huomattavaa mainitussa pykälässä on myös sosiaalisen kuntoutuksen korostaminen niin itse potilaalle kuin hänen läheisilleen sekä erilainen ennaltaehkäisevä neuvonta ja ohjaus, joiden päämääränä on vähentää akuuttien kuntoutuspalveluiden tarvetta ihmisille korostamalla heidän omaa aktiivisuutta ongelmien ehkäisemiseksi.

Uudet kuntoutuslainsäädännöt koskettivat vahvasti myös työeläkekuntoutusta. Ennen voimaan tullutta lainsäädäntöuudistusta työeläkekuntoutusta harkittiin yleensä vasta, kun henkilö on jo siirtynyt eläkkeelle. Uudeksi tavoitteeksi otettiin tuen tarjoaminen henkilöille, jotka olivat vielä aktiivisesti mukana työelämässä ja tarjota heille ammatillista kuntoutusta tukevia palveluita. Uudistuksen tarjoama kuntoutus oli kuitenkin vielä edelleen harkinnanvaraista ja tapauskohtaista. Uutta työeläkekuntoutuksessa oli myös toimeentuloturvaksi tarjottu kuntoutusraha, joka oli sidoksissa henkilön kaikkien työeläkkeiden yhteismäärään. Kuntoutusrahan päämääränä on sosiaaliturvan lisääminen tarjoamalla tukea potilaalle kuntoutusajaksi, kun hän ei pysty työskentelemään. (Työeläkelakipalvelu)

Kuten jo aiemmin mainittu, haluttiin eduskunnassa vuoden 1991 kuntoutusuudistuksen yhteydessä keskustella kuntoutuksesta laajemmin, mutta tiukat aikataulupaineet eivät antaneet sille mahdollisuutta. Hyväksyessään uutta lakipakettia eduskunta kuitenkin edellytti valtioneuvoston säännöllistä selontekoa suomalaisen kuntoutuksen tilasta ja kehityssuunnitelmista. Tähän mennessä valtioneuvoston neljäksi vuodeksi kerrallaan sosiaali- ja terveysministeriön yhteyteen asettama kuntoutusasiain neuvottelukunta on valmistellut tähän mennessä kolme selontekoa, jotka on pidetty vuosina 1994, 1998 ja 2002. Selonteoissa on pyritty tutkimaan aiempien esitysten toteutumista ja esitetty uusia parannusehdotuksia.

Vuoden 1994 selonteossa näkyi vahvasti 1990-luvun alun ankara talouslama Suomessa, joka muutti runsaasti niitä olosuhteita, joiden varaan uudistuksia oltiin rakennettu. Työttömyysluvut olivat nousseet kymmenkertaisiksi verrattuna aikaan, jolloin uudistusta suunniteltiin, mikä nosti esille uuden suuren asiakasryhmän kuntoutuksen pariin. Selonteossa painotettiinkin uudistuksia, joilla pyrittiin ehkäisemään työssä olevien siirtymistä työkyvyttömyyseläkkeelle tai muun sosiaaliturvan varaan. Talouslaman aiheuttamien muutosten lisäksi selonteossa painotettiin entisestään kuntoutusmenetelmien tehostamista ja tavoitettavuutta sekä asiakaslähtöisyyden lisäämistä kuten kuntoutujan omien vaikutusmahdollisuuksien parantamista ja oman aktiivisuuden lisäämistä. (Puumalainen, Vilkkumaa)

Työttömyysaste oli lähes puolittunut vuosien 1994 ja 1998 välisen selontekojen aikana, ja muutenkin Suomen talous eli vahvaa nousukautta laman pohjalta. Uudessa selonteossa todettiin, että hallituksen linjana on sosiaali- ja terveyspolitiikassa ollut tasapainottaa yhtäältä riittävä turva ja toisaalta työhön motivoivat kannustimet. Uusina tavoitteina oli ylläpitää väestön toiminta- ja työkykyisyyttä ja elämänhallintaa ja estää varmastikin osittain 90-luvun alun lamasta johtuvaa syrjäytymistä. Vaikka ihmisten pitäminen virkeinä ja hyvävointisina työpaikalla on ollut jatkuvasti tärkeä linjaus suomalaisessa kuntoutuksessa, korosti vuoden 1998 selonteko sosiaalisen kuntoutuksen tärkeyttä. (Wikipedia, Kuntoutusselonteko 1998)

Vuoden 2002 selonteon mukaan 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun kuntoutuksen kehitystyö kohdistui syrjäytymisvaarassa oleviin lapsiin ja nuoriin, pitkäaikaistyöttömiin, työssä oleviin ikääntyviin työntekijöihin sekä vaikeavammaisten ja vajaakuntoisten työllistymiseen. Mielenterveyskuntoutujien ja syrjäytymisvaarassa olevien lasten osuus kuntoutettavista oli myös nousussa, mikä lisäsi edelleen sosiaalisen ja kasvatuksellisen kuntoutuksen määrä aikaisemmasta. Toimenpiteinä tämä tarkoitti näkyvimmin psykiatrisen hoidon määrän kasvua. (www.stm.fi. Kuntoutusselonteko 2002)

Kuntoutuspalveluille riittää varmastikin suurta kysyntää myös tulevaisuudessa, sillä Suomeen on lisääntynyt ja lisääntyy jatkuvasti yhä kasvavia asiakasryhmiä. Toisesta maailmansodasta lähtien tärkeässä osassa ollut sotainvalidikuntoutus on menettämässä tarpeellisuuttansa sotaveteraanien määrän pienentyessä, mutta uusia haasteita terveydenhuollolle tuovat erityisesti nuorison huono vointi, suurten ikäluokkien eläköityminen sekä hallituksen asettamat tavoitteet eläkeiän nostamiseksi, vaikka työssäjaksaminen tuottaa jo tällä hetkellä suuria vaikeuksia isolle osalle vanhemmasta työväestöstä.

Nuorison vointi sekä psyykkisesti että fyysisesti on tällä hetkellä huonommalla tasolla kuin koskaan ennen, ja syrjäytymisuhan vaara on korkealla tasolla tällä tietoliikennetekniikan aikakaudella. Vuoden 2002 valtioneuvoston selonteko painotti psykiatrisen hoidon lisäämistä, ja varmastikin trendi tulee edelleen jatkumaan edelleenkin tulevaisuudessa. Nuorison antisosiaalisuus ja aggressiivisuus, jotka ovat mediassa ilmenneet näkyvimmin kouluammuskeluina, ovat asioita, joihin terveydenhuolto tulee varmastikin lisäämään panostustaan tulevina vuosina. Myöskin nuorten vuosi vuodelta laskeva fyysinen suoritustaso tulee olemaan suomalaiselle terveydenhuollolle kova paikka. Ylipaino ja pitkälti siitä johtuvat tuki- ja liikuntaelinsairaudet ja muut kansantaudit tulevat ruuhkauttamaan entisestään jo kovilla olevaa terveydenhuoltoa, ja tärkeintä tämän ehkäisemisessä tulee varmastikin olemaan nuorison aktivoittaminen, ja taistelu ongelmia vastaan ennen kuin ne pääsevät muodostumaan.

Suurta työsarkaa kuntoutuksen ja terveydenhuollon piirissä tulee varmastikin riittämään myös työikäisten työssäjaksamisen kanssa ja seuraavina parina vuosikymmenenä entisestään kiihtyvänä tapahtuvan suurten ikäluokkien eläköitymisen parissa. Nykyinen istuva hallitus on ottanut tavoitteekseen nostaa entisestään eläkeikiä, vaikka jo nyt monilla aloilla jaksaminen on laskussa, ja varhaiseläköityminen entistä yleisempää. Kuntoutuspalveluilla on painetta kehittää ihmisten viihtymistä työpaikoilla sekä henkisesti että fyysisesti, minkä yhtenä esimerkkinä voidaan mainita Kelan ja työterveyshuollon yhdessä harjoittama ASLAK-kuntoutus, jonka avulla pyritään parantamaan ja ylläpitämään työikäisten toimintakykyä ja terveyttä. (Kela.fi)

Lähteet: (Finlex): http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1991/19911015 (Haimi, Hurme. 2007): SOSIAALISEN KUNTOUTUKSEN KÄSITE 1950-LUVULTA NYKYPÄIVÄÄN Käsitehistoriallinen tarkastelu sosiaalisen kuntoutuksen käsitteestä (Työeläkelakipalvelu): http://tyoelakelakipalvelu.etk.fi/fi/soveltamisohje/?asiakirjanumero=7499 (Puumalainen, Vilkkumaa): (Wikipedia, Kuntoutusselonteko 1998)http://fi.wikipedia.org/wiki/Kuntoutusselonteko#Vuoden_1998_selonteko (www.stm.fi. Kuntoutusselonteko 2002): http://pre20031103.stm.fi/suomi/eho/julkaisut/ehosisallys29.htm (Kela.fi): http://www.kela.fi/in/internet/suomi.nsf/NET/130608124452HL?OpenDocument