Canis Lupus puhuu:
Olemme tunteneet toisemme niistä ajoista lähtien,
kun vain aurinko ja kuu valaisivat.
Me tarkkailimme teitä tuolloin niin suurista, läpitunkemattomista metsistä.
Olimme näkemässä, kun te keksitte tulen ja outoja työkaluja.
Harjujen päältä me tarkkailimme, kun te metsästitte ja kadehtimme taitojanne.
Me olemme syöneet teidän jätteitänne.
Te olette syöneet meidän.
Me olemme kuulleet teidän laulujanne ja katselleet tanssivia varjojanne kirkkaiden tulien äärellä.
Kauan sitten, niin kauan että tuskin muistamme ne ajat,
jotkut meistä liittyivät teihin istuakseen noiden tulien lähellä.
Meistä tuli osa teidän laumaanne,
me osallistuimme jahteihinne,
suojelimme teidän pentujanne,
autoimme teitä,
pelkäsimme teitä,
rakastimme teitä.
Olemme eläneet yhdessä kauan.
Olimme paljossa samankaltaisia.
Siksi kesyt sudet hyväksyivät teidät.
Tiedän, että jotkut teistä kunnioittivat meitä, villejä.
-Me olemme hyviä metsästäjiä.
Myös me kunioitimme teitä.
-Te olitte hyviä metsästäjiä.
Meillä oli tapana katsella,
kuinka te metsästitte yhtenä joukkona kesyjen susien kanssa ja hankitte lihaa.
Silloin kaikkea oli paljon.
Teitä oli vähän.
Metsät olivat suuria.
Me ulvoimme kesyille susille öisin.
Jotkut palasivat metsästääkseen meidän kanssamme.
Jotkut me söimme, koska heistä oli tullut hyvin outoja.
Näin olivat asiat hyvin hyvin kauan.
Se oli hyvä järjestys.
Joskus me varastimme teiltä,
kuten tekin varastitte meiltä.
Muistatteko, kun te näitte nälkää,
lumi oli syvää ja te söitte meidän tappamaamme lihaa?
Se oli yhteispeliä.
Se oli laina.
Jotkut kutsuivat sitä lupaukseksi.
Kuten monet kesyt sudet, useimmat teistä ovat muuttuneet hyvin omituisiksi.
Nykyään emme tunnista enää kaikkia kesyjä susiksi.
Nykyään emme enää tunnista joitakuita teistä.
Kerran olimme niin samanlaisia.
Te kesytitte myös saalislihan.
Kun me ryhdyimme jahtaamaan teidän kesyä lihaanne
(typeriä olentoja, jotka eivät kunnioita kuolemaa, mutta mitäs teet kun villiä lihaa ei enää ole),
te vainositte meitä.
Me emme ymmärrä.
Kun teidän laumanne kasvoivat suuremmiksi ja tappelivat keskenään,
me panimme sen merkille.
Katselimme suuria taisteluitanne.
Me mässäilimme jälkeenne jättämillä ruumiilla.
Silloin te vainositte meitä vielä enemmän.
Me emme ymmärrä.
Sehän oli lihaa.
Te heidät tapoitte.
Meitä villejä on nyt hyvin vähän.
Te pieninsitte metsät.
Te olette tappaneet monia meistä.
Mutta yhä me metsästämme ja ruokimme kätketyt pentumme.
Me tulemme aina tekemään niin.
Aprikoin, tekivätkö ne kesyt sudet, jotka elävät teidän kanssanne, hyvän valinnan-
ne ovat menettäneet villin luontonsa.
Niitä on paljon, mutta ne ovat outoja.
Meitä on vähän.
Tarkkailen teitä edelleen, nyt siksi että voisin vältellä teitä.
Canis Lupus puhuu: